Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Mielestäni parempi kuin Orjattaresi, mutta se voi osittain myös johtua siitä, että maailma oli jo Orjattaresi lukemisen ja tv-sarjan katsomisen jälkeen tutumpi, ja niinpä ei tarvinnut nähdä niin paljoa vaivaa siihen, että yrittää ymmärtää, kuinka kirjan maailma toimii. Juonikin oli ehkä vähän vaudikkaampi kuin Orjattaressasi. Oli myös erittäin mielenkiintoista saada nähdä Gilead kolmesta uudesta näkökulmasta. Kirjan alussa tosin meni hetki totutella siihen, että näkökulma vaihtui koko ajan ja luoda käsitys erityisesti kahdesta muusta hahmosta, jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja. Jo ennen puoliväliä kirja kuitenkin oli jo imaissut mukaansa, niin ettei sitä olisi tehnyt mieli laskea käsistä.

Jos pidät scifiä ja huumoria hyvänä yhdistelmänä, tämä kirja kannattaa lukea. Jos olet samanlainen puritaani kuin minä ja olet sitä mieltä, että scifiä ja huumoria ei tule sekoittaa keskenään, ei kannata tarttua tähän kirjaan. 
Teos alkaa lupaavasti mutta jossain vaiheessa muuttuu vaivihkaa sekavaksi farssiksi, jota ei todellakaan jaksanut väkisin kahlata loppuun.

Nykyfantasia on usein täynnä tympeää nihilismiä ja yksiulotteisia hahmoja (esim. George Martin).

Näin ei kuitenkaan ole Dragonlance Legendoissa.

Raistlin ja Caramon Majere ovat fantasian parhaiten mieleenjääviä henkilöhahmoja joiden sisäiset konfliktit ja pyrkimykset luovat todellisentuntuista hahmovetoista draamaa.

Kirja on omalla tavallaan parempi kuin ensimmäinen ja paranee huomattavasti loppua kohden. Lykyn tilanteeseen on myös helppo samaistua, sillä hän on oikeudenmukainen ja haluaa muille pelkkää hyvää, mutta toimii kuitenkin samalla omien etujensa mukaan. 

Pienenä en innostunut lukemaan tätä sarjaa koska "Soturikissat on parempia." Nyt kuitenkin annoin tälle uuden mahdollisuuden ja tämä on oikeastaan aika hyvä! Kirjassa tehdään selväksi, miten tärkeä lauma voi koiralle olla. On myös hauska lukea, miten paljon enemmän koirat tietää ihmisten asioista kun vertaa kissoihin. Ovat ne myös avoimempia toisilleen.

Asimovin Säätiö-trilogia kolahti tosi kovaa kun luin sen ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alkupuolella. Vuosien kuluessa olen hankkinut nuo kirjat hyllyyni, mutta en ollut lukenut niitä uudelleen, ennen kuin nyt.

Parasta antia Säätiössä oli bongata kirjoitushetken tieteiskuvitelmia kykyajan valossa. Esimerkiksi tupakointi oli tarinassa toistuva teema, aivan 40- ja 50-lukujen tyyliin. Eräässä kohdassa kävi ilmi että televisioita oli "lähes jokaisessa taloudessa", mikä on varmaan 40- ja 50-lukujen taitteessa tuntunut todelliselta utopialta.

Mielestäni kirjasarjan paras osuus. Paikoin hyvinkin jännittävä. Pari kohtausta samantyyppisiä, joita löytyy 19 vuotta myöhemmin julkaistusta Tolkienin Hobbitista. Tällä kertaa vähemmän toistoa, kuin edellisissä sarjan kirjoissa. Hätäisesti selitetty edellisten kirjojen evoluutioteoriaa. Koko kirjasarja on hyvin nopeatempoista tarinankerrontaa. Turhia ei jaaritella ja jatkuvasti tapahtuu. Merkille pantavaa, että jokaisessa sarjan kirjassa on eri sankari ja tyttö. Tässä viimeisessä kirjassa vähiten myös käännösvirheitä. Kirjan lopussa vihdoinkin parempi kartta, mutta tekstit tässäkin kartassa hyvin pienellä.

Mielestäni hieman parempi kuin ensimmäinen osa. Paljon toistoa, tulee samanlaisia kohtauksia. Ehkä syynä, että on ollut alkujaan jatkosarja. Erilaisia ihmisryhmiä ja villieläimiä lahdataan huolella. Erityisesti tässä kirjassa touhotusta eri alkuasukasryhmien keskinäisestä arvoasteikosta. Jokaisessa sarjan kirjassa hyvin hätäinen loppuratkaisu. Sama lukukelvoton kartta kuin ensimmäisessä osassa.

Hienoa, että tämäkin kirjasarja on uudelleen suomennettu ja julkaistu. Peruskamaa Edgar Rice Burroughsilta eli  nopeatempoista, koko ajan tapahtuu ja joka osassa ylivertainen mies, joka rakastuu naiseen. Tässä ensimmäisessä kirjassa hyvin pitkä sukellusvenejakso. Sukellusveneosio ja saksalaisten demonisointi luo vaikutelman, että tämä olisi kirjoitettu vasta 2. maailmansodan jälkeen. Tässä ensimmäisessä kirjassa varsinkin epäuskottavia tarinan käänteitä. Kirjan lopussa oleva kartta lukukelvoton. Varsinkin tässä ensimmäisessä osassa käännösvirheitä, esimerkiksi lauseista puuttuu toistuvasti sanoja.

Tätä kirjaa kohtaan oli kyllä suuret odotukset. Koko massiivinen tarina aina Salamurhaajan oppipojasta lähtien on ollut kertakaikkisen upea. Jossain vaiheessa vähän pelotti, lunastaako Salamurhaajan kohtalo korkeita odotuksiani. Merimatkoista kertovat osuudet eivät olleet mielestäni niin kiinnostavia, ja välillä olisin kaivannut kirjaan lisää yllätyksellisyyttä, sillä tuntui, että monet tapahtumat menivät niin kuin ne oli ennustettukin. Lopulta en kuitenkaan voinut olla antamatta täyttä kymppiä, sillä FitzUljas Näkijän tarina päättyi juuri niin kuin sen kuuluikin päättyä.

Voiko niin arkinen asia, kuin rappukäytävästä kuuluvat juoksuaskeleet olla karmivaa... kyllä voi. Hyvin kerrottu tarina jälleen Hautalalta. _{^(10.12.2021)}

Eri lähteissä kirjaa on luonnehdittu goottilaiseksi kauhuksi tai goottilaistyyliseksi. Synkkyys, pelko ja kuolema on kirjan elementtejä. Tarinaa on myös verrattu Edgar Allan Poen teksteihin. Tarina on kafkamainen, surrealistinen, ooppiumhöyryinen, painajaismainen. Minäkertojassa on epämiellyttäviä piirteitä. Tarina sisältää inhorealistisia kohtauksia ja on ahdistavakin. _^(18.1.2022)

Ihmisten turhamaisuuden, välinpitämättömyyden ja oman edun tavoittelun aiheuttama luonnon ja elinympäristön saastuminen on tarinassa pää asiallinen aihe. Osansa tarinassa saa köyhien riisto ja heidän huonot ja myrkylliset työolosuhteet.
Tarinassa käsitellään tärkeitä asioita ja juonikin veti aika hyvin, mutta se ei pitänyt otteessaan ihan tasaisella intensiteetillä. _^(1.2.2022)

Kirjan keskeisenä teemana on luontokato ja luonnonvaraisten eläinten sukupuuttoon kuoleminen.
Tarina kuljetus on alussa tylsää ja kirjoituskin tuntui kankealta. Välissä tarina on monilta osin masentava ja päähenkilön käyttäytyminen on rasittavaa. Kokonaiskuva tapahtumissa on epäuskottava. Lopulta tarina kuitenkin välitti surullisen tunteen eli kirja tavallaan parani loppua kohti mentäessä. _^(20.2.2022)

Alkupuoli, missä kuvattiin Arra tytön elämän alkutaipaletta kaikessa kurjuudessaan, oli kirjan parasta ja tunnepitoisinta antia. Romanssin mukaan tulo ja tarinan läpivienti sitä kautta laski omaa kiinnostustani tarinaan. Kokonaisuudessa kuitenkin hyvä kirja. _^(5.3.2022)

Tarinassa ollaan melkein koko ajan veden varassa - laivassa, paatissa, kanootissa. Maailmaa on koetelleet tulvat, jotka on nostaneet veden pinnan mantereelle niin, että vain korkeimmat kohdat, vuoristoiset alueet ovat kuivalla maalla.

Teksti on hyvin kirjoitettua ja sujuva lukuista, mutta tarina eikä siinä esiintyvät ihmiset vedonneet minuun millään tavalla macho kulttuurista puhumattakaan. Kirjassa kuvataan enimmäkseen Oscarin äidin ja siskon elämää sekä muiden sukuun tai lähipiiriin kuuluvien elämää siinä sivussa Oscarinkin. _^(25.3.2022)

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1898 ja lähtökohtana Britanniaan, mutta muuallakin käydään. Sarjakuvassa seikkailee 1800-luvun lopun kirjallisuuden supersankareita useita: Ainakin Wilhelmina Murray aka Mina Harker, Tutkimusmatkailija Allan Quatermain, Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Näkymätön mies Griffin, Kapteeni Nemo ja Tohtori Fu Manchu.

Kirja on kerrottu Klaran, androidin, näkökulmasta kiinnostavasti. Klara on älykäs, mutta sen älykkyys on erilaista ihmisälyyn verrattuna. Klara oppii koko ajan lisää tekemällä havaintoja, mutta ei ole kaikki voipa ja tekee myös virhearviointeja. Tarinaa lukiessa oli koko ajan odottavalla kannalla tulevasta. Maailmankuva aukenee pikkuhiljaa ja tarina etenee hitaanlaisesti. Näin ollen toimintapainotteisesta vauhdikkuudesta pitävä voi tylsistyä kirjan parissa, näin ei käynyt minulle. _^(2.4.2022)

Kirjan päähenkilö Karou on normaali elämässä taideopiskelija Prahassa. Toisessa elämässä hänellä on hirviöistä koostuva perhe ja hän keräilee hampaita eri maailmankolkista kasvatti-isälleen. Kirjassa käydään enkelten eli serafien ja paholaisten eli kimeerien välistä taistelua. Tarina ei kuitenkaan ole perinteinen hyvä ja paha vastakkain asettelu. Kimeereissä on hyviksiä ja pahiksia kuten myös serafeissa.

Sarja oli kokonaisuudessaan varsin hyvä. Tämä viimeinen osa oli makuuni vähiten vetävä, vaikka oli siinäkin hetkensä ja toki niputti tapahtumat päätökseen. _{^(11.11.2022)}

Kirja alkoi suoraan mihin edellinen osa päättyi ja tuntuukin, että jatkaisi kesken jääneen kirjan lukemista. Tarina sen kun syvenee ja paranee edetessään kasvaen suuremman mittakaavan spektaakkeliksi. _^(27.4.2022)

Tarina lähtee käyntiin omaperäisellä otteella ja sen maailmassa on paljon kiehtovia elementtejä. Kirjan alkupuolisko oli varsin mukaansatempaavaa ja ennalta arvaamatonta luettavaa. Loppupuoliskossa tarinan päälinja laantui tavanomaisemmaksi, mutta säilytti kuitenkin kiinnostavuutensa. Kirja ei mielestäni toimi itsenäisenä teoksena, koska tarina jäi täysin kesken – jatkot on siis luettava. _^(13.2.2022)

Pohjustus tarinassa on pitkä, mutta niin on vähän pakko ollakin tämän tyyppisessä tarinassa, jonka juonirakenne perustuu mysteeriin ja eri näkökulmia on paljon. Pääasiassa vasta viimeisten 150 sivun aikana vyyhti puretaan ja seuraa pikkuhiljaa paljastukset. 

Kirja kertoo kahden nuoren naisen välisestä syvästä ystävyydestä ja erosta.

Varsinkin alkupuolella tarinan eteneminen oli hidasta ja toistavaa. Karsimista olisi saanut olla reippaasti ja lyhentää tarina vaikkapa pienoisromaani mittaiseksi. Tässä mitassa tarina kävi tylsähköksi. Dystopiana tarinassa ei ollut toivomaani omaperäisyyttä. Jos maailmaa rinnastaa reaalimaailmaan, mieleen tuli ensimmäisenä Ulkokansalaisten yhteneväisyys Amerikan intiaaneihin. Ulkokansalaisilla oli intiaanikulttuurin omaisia rituaaleja ja eristäminen ja ruokakiintiöt toivat mieleen reservaatit. Jonkin verran kaikuja oli myös keskitysleireistä. Naisten alistaminen taas toi mieleen reaalimaailman muslimi kulttuurin. _^(9.4.2022)