Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kingin paras kirja sitten Musta Torni- sarjan. Herääminen on hieman aliarvostettu teos ja Kingin myöhempää tuotantoa, mutta mielestäni se on paljon parempi kuin esim. Hohto, Duma Key tai SE, joita pidetään yleisesti klassikkoina.
Lue lisää ...
Kirja ei ole mikään tiiliskivi, mutta kertomus tuntuu silti pitkältä siirtyen sulavasti vuosikymmeneltä toiselle. Tämä on melkoinen saavutus mielestäni.
10/10, loppuratkaisu on Kingin parhaimmistoa ja voi jäädä mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.
Kubrickin elokuva on parempi kuin tämä kirja, mikä on harvinaista sillä yleensä asia on päinvastoin.
Hohtoa on usein kuvailtu kaikkien aikojen parhaaksi kauhukirjaksi, mutta mielestäni se ei yllä Kingin parhaiden tasolle.
Uskoisin että kirja on parempi jos et ole nähnyt elokuvaa.
Aikuisellekin toimiva, monisyinen ja viihdyttävä nnuortenromaani, joka peittoaa ykkösosan heittämällä! Tää oli tosi jännä, tosi hauska, ja välillä ihanan karmiva.
Kalmanperho-sarja jatkaa positiivisia yllätyksiä ja saa mut kadehtimaan sitä, miten jännittäviä, nokkelia ja viehättäviä romaaneja nuorille tehdään. Oon oikeestaan sitä mieltä, että tää on varmaan parasta fantasiaa tällä hetkellä. Avausosa oli onnistunut pulahdus synkeään portaalifantasiaan ja teini-ikäisen kokoisiin murheisiin pikkukylämiljöössä. Pimeyden paimenessa tarina syvenee kokonaisen fantasiamaailman hovijuonitteluksi, hahmojen monipuoliseksi persoonalliseksi kehitykseksi ja hyönteismäisen haltijaväen mysteerin aukaisuksi. Oli mahtavaa päästä tutustumaan ykkösosassa hahmoteltuihin päähenkilöihin nyt syvemmin. Ja tämä on matkakertomus, joka oikeasti tykkää matkustamisesta! Kaupunkeja, kyliä, metsiä, synkkää ja värikästä, tuttua ja vierasta!
Lue lisää ...
Maailma on sekä perinteinen että kivasti päivitetty - ihmisiä on kaikenlaisista taustoista, miehiä ja naisia ja jotain siltä väliltä näkee erilaisissa rooleissa, taikavoimat eivät tule ihan kivutta, eikä monimutkaisten ongelmien ratkaisu yleensä hoidu yhdellä totuudella.
Kirjoitustyylissä pysyy hyvä tasapaino huumorin ja vakavuuden välillä. Nykykielisyys ja erikoiset, kauniitkin kielikuvat vuorottelevat toimivaan tyyliin. Paikoin kirjassa on väkivaltaa, kuolemaa ja sellaistakin valtapeliä, jota suomalaisessa aikuisten surrealistisessa fantasiassa harvemmin näkee. Vaikka perinteistä seikkailufantasiaa paremmin tunteva lukija osaa arvailla, missä mennään, on jännittäviä käänteitä, yllätyksiä ja tyydyttäviä lopputulemia silti reilusti.
Erityiskiitos siitä, että kirja ei saarnaa luontokadosta, vallasta tai ihmisen pahuudesta väkisin, vaikka käsittelee teemoja tarinan varrella. Monarkistiset fantasiajuonet on aika vaikea sovittaa nykysuomalaiseen ajatukseen toimivasta maailmanmenosta, mutta tässä ongelmasta onkin tehty ihan kiva moottori, jonka avulla tarina kulkee. Välillä sitä ihan mietti, oliko kirjailija haukannut liian ison palan - poliittinen fantasia nuorille taitaa olla aika harvinaista. Loppuratkaisu oli kuitenkin jännittävä ja herätti paljon uusia kysymyksiä tulevasta. (Eikä tässä kovin syvälle toki mennä mihinkään yhteiskuntafilosofiaan.)
Nuortenkirjaksi tosi pitkä, kuutisensataa sivua, mutta luvut ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät nopeasti. Mielellään lukevalle nuorelle varmasti mahtava seikkailu uppouduttavaksi. Sanasto on laajaa ja suomen kieltä hyödynnetään taitavasti, mutta kuvailu ei mene ymmärrettävyyden edelle. Vähemmän lukevalle saattaa siksi olla isompi urakka, mutta suosittelisin silti esim. äänikirjana!
Milloin suomeksi saa lukea tarinoita, joissa on tämä sama fiilis, mutta hahmojen suurin kriisi ei ole teini-ihastuminen?
Puoli tähteä lähti nimenomaan siksi, etten enää ole ko. kirjan tarkoitettua lukijakuntaa, joten välillä tunteilu ja maailmankuva jää pinnalliseksi.
Arvostelen kerralla koko Viides Aika trilogian.
Ensin pieni alustus. Margaret Weis ja Tracy Hickman kirjoittivat ensimmäiset 8 kirjasarjan osaa eli kolmiosaisen Dragonlance Kronikat- trilogian, Legendat- trilogian, sekä kirjat Uusi Sukupolvi ja Kesätulen Lohikäärmeet.
Lue lisää ...
Kronikat ja Legendat olivat mestarillista fantasiaa täynnä loistavia hahmoja, draamaa, komediaa, taisteluita, tragediaa... yksinkertaisesti sanottuna kirjat sisälsivät kaiken mitä hyvältä kirjallisuudelta voi odottaa. Omissa silmissäni parempaa fantasiaa ei ole koskaan kirjoitettu ensimmäisten kuuden (Kronikat ja Legendat) Dragonlance kirjan jälkeen.
Entä siis Viides Aika- trilogia? Uusi kirjailija Jean Rabe suitsii sarjan ennennäkemättömiin...
SYÖVEREIHIN.
Kirjat ovat aivan käsittämätöntä roskaa. Hahmot ovat paperinohuita. Draama on olematonta. Kirjoissa ei tapahdu mitään hauskaa, traagista tai odottamatonta. Hahmot vain liikkuvat paikasta toiseen ja taistelevat robottimaisesti samanlaisesta kahinasta toiseen.
On käsittämätöntä kuinka täyden kympin sarja upposi näin syviin vesiin yhden täysin ammattitaidottoman kirjailijan toimesta. Weis ja Hickman yrittivät korjata vahinkoa Viidettä Aikaa seuraavalla Sielujen Sota trilogialla, mutta edes he eivät enää koskaan saavuttaneet sitä vuorenhuippua jolle he ensimmäisillä kirjoillaan nousivat.
Olen antanut Dragonlance Kronikat ja Legendat sarjan osille täydet kympit. Lohikäärmeiden Aika ja samalla koko Viides Aika trilogia saa yhden tähden, sillä kirja ei todellakaan sisällä mitään mielenkiintoa herättävää ja kirjoitus on surkeaa tasoa.
Välttäkää kuin kiinalaista torakkatehdasta.
Syyshämärän Lohikäärmeet aloittaa kuuden kirjan pituisen matkan, joka kattaa kaikkien aikojen parhaan fantasiatarinan. Kirja on ensimmäinen osa Kronikat- trilogiaan.
Syyshämärän Lohikäärmeet ei ole koskaan tylsä. Tapahtumat ovat jatkuvasti liikkessä ja seuraavat toisiaan sulavasti.
Ensin taistellaan hiisiä vastaan tiellä. Sitten käydään majatalossa josta paetaan veneellä lumottuun metsään johtavalle tielle yksisarvista seuraten. Metsänhaltijan tarjoaman hilpeän aterian jälkeen odottaa taistelu lohikäärmettä vastaan ja tutustuminen haltiavaltakuntaan. Ja niin edelleen. Perinteisen seikkailun tuntu kullankeltaisten syyslehtien värittämässä maailmassa on käsinkosketeltava.
Nykyfantasia on usein pullollaan umpipuuduttavaa politiikkaa ja hahmoja, jotka ovat joko pahoja tai todella pahoja. Dragonlancen hyvän puolella taisteleviin sankareihin voi samaistua, sillä hahmot ovat todella eläviä. Kukin käy vuorollaan läpi tunteiden koko skaalan ja hahmonkehityksen. Päähenkilö Tanis ei ole kaikkivoipa hahmoton soturi, vaan inhimillinen hahmo jolla on puutteita.
Kaiken kaikkiaan kirja on huippuluokan fantasiaa. Kliseetkään eivät haittaa kun teos on hienosti toteutettu. Dragonlance Kronikat ja Legendat yhteensä ovat fantasiakirjallisuuden ehdotonta eliittiä jättäen helposti taakseen nykypäivän roskan.
Kirja sijoittuu 1600 luvun jälkipuoliskon noitavainojen aikakauteen. Vaikutteita kirjaan on otettu Salemin noitaoikeudenkäynneistä ja nuorien tyttöjen massahysteriasta ja noituus syytöksistä. Päiväkirjamuotoon kirjoitettua tekstiä on sujuva lukea, mutta jotenkin sisältö jäi latteahkoksi. (26.7.2022)
Tarina toimi itselleni hyvänä muistutuksena nykyisen lihateollisuuden julmuudesta. Tarinassa eläinkarjan tilalla on vaan ihmiskarja. Arvostin kirjassa myös epätavanomaista lopetusta. (30.7.2022)
Tutkimusretkikunnalla on vaarallinen tehtävä päästä merellä aikaisemmin kartoittamattomaan paikkaan, missä on mausoleumi. Samaa tapahtumaa käydään eri aikakausina ja eri paikoissa – 1800 luvun alussa matkataan meritse purjelaivalla ja 1800 luvun loppupuoliskolla höyrylaivalla, 1920 luvulla zeppeliinillä ja määrittelemättömässä ajassa tulevaisuudessa avaruusaluksella. Kivasti kirjailija oli saanut ajanhenkeä eri aikakausille. Pidin 1800-luvun osioista eniten. Tarinan pohdintana on mm. ihmisyys. (5.8.2022)
Tarina killasta, joka harjoitti pimeyden palvontaa ja uhrimenoja. Killan pääjehut olivat rikkaan suvun vanhimpia, jotka eivät kaihtaneet mitään keinoja saavuttaakseen kuolemattomuuden. Tapahtumat käydään sotilasjuntan hallitsemassa Argentiinassa.
Lue lisää ...
Parhaimmillaan tarina on silkkaa kauhua, sysipimeää ja pelottavaa. Kuitenkin kokonaisvaltaiseen synkkyyteen liittyy myös tietynlainen väkivalta, joka aiheutti iljetystä. Tarina oli myös 650 sivullaan liian pitkä ja siihen mahtui aika paljon juonen kannalta ei niin tarpeellista pitkäpiimäisyyttä. (4.9.2022)
Hyvä kirja jälleen. Hyvin samantyylinen kuin ensimmäinenkin. En osaa sanoa, kumpi on parempi. Pidin kohdasta, jossa valitut vaihtavat osia keskenään. Muutamat naurutkin siitä sai. Loppu on yllättävä ja surullinen.
Ehkä paras Andy Weirin kolmesta tähän mennessä suomennetuista romaaneista. Pidin Weirille tutusta kevyestä huumorista ja etenkin empaattisuudesta, mikä tässä kirjassa oli vahvasti mukana. (27.9.2022)
Kokoelmassa on 7 kauhutarinaa, jotka on kirjoitettu vuosina 2011 -2014. Monissa kertomuksissa käytetään puhetyylistä kerrontaa ja aaveet ovat tarinoissa hyvin edustettuina. Omaan makuuni kokonaisuus jäi melko keskinkertaiseksi. (9.10.2022)
Minulla on kaksijakoiset fiilikset kirjasta. Tarina ja kerrontahan on hyvä, mutta tämä ei oikein ollut minua varten kuitenkaan. Alku veti itselläni tosi hyvin, mutta ilmeisesti väsyin kohtuullisen raskaaseen tarinankuljetukseen, jossa tarinaa ei kerrota aikajärjestyksessä ja lukeminen vaatii kautta linjan tarkkaavaisuutta, jotta tarinasta saa kaiken irti. Raskaalla en tarkoita sitä, etteikö teksti olisi sujuvaa ja ihan nopealukuistakin. (30.10.2022)
Tarinan alku oli tylsänpuoleinen ja kerronta tuntui jäykältä. Ennen puoltaväliä tarina alkoi käymään kuitenkin vetävämmäksi. Tarinan uskottavuus oli nyt mitä oli, mutta lopulta ihan viihdyttävää luettavaa, kun pääsi ensin vauhtiin. (3.1.2023)
Tarinoissa on suomalaisesta kansanperinteestä kotoisin olevaa uskomusta vainajista, jotka pääsevät palaamaan eri keinoin takaisin elämään. Kalman väki lienee lähtökohtana tarinoiden Puolieläville. Hitonhauta niminen paikka on myös olemassa Keski-Suomessa. Kokoelman tarinoilla on yhtenäinen linja samaan mytologiaan. Tarinat vetivät hyvin puoleensa. Suosikkini tarinoista oli lapsihahmoihin keskittyvä Metsäorpo. (7.1.2023)
Tämä elokuvasta tehty kirjaversio oli kömpelö. Ainakin tarinan alku oli sekavasti kerrottu ja suomentajan sanavalinnat ja lauserakenteet oli kummallisia ihan huvittavuuteen asti. Häiritsevää, kun tuli kiinnitettyä liikaa huomiota kömpelöön kirjoitukseen, jolloin itse tarinan seuraaminen kärsi. Ei se tarinan juonikaan ollut kovin kummoinen. (11.1.2023)
Erittäin hienosti rakennettu epälineaarisesti kulkeva tarina. Henkilöt ovat aidon tuntuisia ja heidän elämiensä ja kohtaloidensa sivuaminen toisiinsa oli oivallisesti kerrottu. Tarina veti puoleensa niin, että olisi tehnyt mieli lukea tarina yhdellä rupeamalla. Lukiessa oli todella kiinnostunut miten tarinan langanpäät kytkeytyvät yhteen ja miten tarina päättyy. (17.1.2023)
Kirjassa on viisi kummitustarinaa 1800-luvun tunnetuilta kirjailijoita.
Hämärätarinoita novellissa matkaoppaat kertovat kummitustarinoita toisilleen. Marmoriritarit tarinassa kirkon patsaat lähtevät liikkeelle aina pyhäinpäivänä. Amerikkalaisperhe ei ottanut Cantervillen kummituksen pelotteluyrityksiä todesta vaan kujeili kummituksen kustannuksella. Ratavartija näki kohtalonsa haamun välityksellä. Kummitustarinassa kivijättiläisen haamu halusi rauhallisen leposijan.
Lue lisää ...
Tarinoilla tuskin on ollut aikanaankaan tarkoitus kauhistuttaa vaan ovat varsin kevyttä lukemista. Varsinkin Cantervillen kummitus ja Kummitustarina ovat varsin kepeitä ja huumoria sisältäviä. Ihan mukava välipala. (24.1.2023)
Tämä oli ehdottomasti huonoin tämän sarjan kirjoista. Venyi ja mateli ja oli todella tuskastuttavaa luettavaa ..
Antologiatyyppisenä käännösprojektina toteutettu kokoelma nostaa esiin tarinankerrontaa arvokkaana asiana sinänsä. Mun mielestäni se juuri on pohjoismaisen kulttuuriperinnön rikkaus - kaiken ei aina tarvitse olla "järkevää", "totta", "vakavaa" tai "taiteellista". Joskus on aivan mahtava etuoikeus sukeltaa menneisyyteen sen kautta, mitä ajanviete on saattanut ihmisten kesken olla.
Lue lisää ...
Toki saagakirjallisuus on oman aikansa korkeakulttuuria, sillä aivan joka turvekammissa ei ole kirjahyllyjä ollut. Islanti on kuitenkin jo keskiajalla ollut lukutaidon ja kirjallisuuden asteeltaan reilusti edellä muita Pohjoismaita, joten tähän kokoelmaan sisältyy kuningassukujen genealogioiden ja maavalloitusten oikeutusten lisäksi kääpiönpoikasia, vieraanvaraisuutta ja avuliaisuutta, taikaolutta, keskiaikaista erotiikkaa, humoristisia kuvauksia urheilu- ja sanaleikeistä ja jopa kytköksiä grimdarkkiin viikinkimediaan, jota tänä päivänä tehdään. (Ragnar Karvahousun esi-isä mm. seikkailee permiläisellä alueella pelastamassa prinsessoja pahoilta noidilta. Ihme, ettei sitä tarinaa kelpuutettu äijätelkkarisarjaksi nykyaikana...)
Iso suositus kelle tahansa, jota aihe vähänkään kiinnostaa! Eva Eskelisen tyylitellyt kuvitukset ovat upea lisä, ja johdannossa avataan tarinoiden kirjallisuushistoriallista kontekstia kivasti.
Minä kertojasta on tullut somejulkkis löydettyään ensimmäisenä kaverinsa kanssa avaruudesta kotoisin olevan patsaan. Patsas nimettiin Carliksi. He julkaisivat Carl ilmiöistä videoita You Tubeen. Seurasi rikastuminen, haastatteluja ja tv esiintymisiä. Seuraavaksi oli sitten kirjan tekemisen vuoro.
Lue lisää ...
Alku oli tosi epäkiinnostavaa ja olisin jättänyt kesken ilman lukuhaasteen ”velvoitetta”. Tubettaminen, somejulkisuus ja vastaava nykymaailman hömpötys kun ei kiinnosta yhtään. Kirjan huumorikin oli epähauskaa. Onneksi juoni hieman parani edetessään, vaikka päähenkilö oli yhtä rasittava alusta loppuun. (29.1.2023)
Tarinan näyttämönä on uniikin luonnon ja eläimistön omaava Galápagos saaret. Luonnonvalinta onkin merkittävä osa tarinan kulkua. Luonnonvalinta ja sattuma muovaavat sen minkälainen elämä ja ihminen on miljoonan vuoden päästä. Tapahtumien kulussa toisen epäonni on toisen onni ja selviytymisedellytys.
Lue lisää ...
Tarina on Vonnegutille tyypillinen mustalla huumorilla höystetty satiiri. Huumorista huolimatta koin poukkoilevan ja rönsyilevän juonen raskaanpuoleiseksi seurata. (5.2.2023)
Tarina oli todentuntuinen sillä tapahtumat sijoittuvat naapurimaahan ja maailmanmenossa on vahvasti esillä nykymaailman ilmiöitä. Ilmastokriisi on kuitenkin edennyt jo nykypäivää pidemmälle. Ilman kuumuutta kuvataan niin, että sen ahdistavuuden tuntee. Kerronta on makuuni hieman liian hidasta ja ihmissuhde kuviot eivät ole myöskään ominta kiinnostuksen aiheitani. En pitänyt näkökulmahahmoista, tietty pinnallisuus esiintyi ainakin parissa yksilössä. Kerronnassa nykytilanne vaihtuu takaumaksi ja takaisin lennosta, mutta tarina on silti hyvin seurattava. (27.2.2023)
Kirja on yleisvaikutelmaltaan aika lämminhenkinen, vaikka synkempääkin sisältöä löytyy. Kirjassa käytetään muiden kirjojen hahmoja ja juonen palasia hyväksi. Tarinassa viitataan kirjailijoihin, heidän kirjoihinsa ja hahmoihin sekä erilaisiin satuihin. Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa on yksi sellainen kirja, joka sai huomiota. Ihan mukava luettava, vaikka ainakin alussa olisi voinut hieman tiivistää. (16.2.2023)
























