Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tarinan päähenkilö on munkki, joka ryhtyy kiertäväksi teemestariksi. Hänellä on kaksikerroksinen pyörällä poljettavat vankkurit, jolla kiertelee kylillä tarjoamassa tarvitsijoille mielenrauhaa täsmäyrteillä maustetulla teellä. Tarina on paikoitellen mukavalla tavalla hauska. Tunnelma on inhimillinen, vaikka robottikin on mukana kuviossa. Filosofointiakin löytyy elämän tarkoituksesta.
Olihan tämä epäuskottava kuin mikä, mutta todella nopea ja sujuvalukuinen. Kiinnostuskin tarinaan pysyi läpi kirjan kaikkine juonen käänteineen. Kyseessä näkyy olevan sarjan ensimmäinen osa, mutta tarina sai kyllä päätöksen – hyvä niin. Mikäli sarjan suomentaminen jatkuu, ei ole hinkua jatkaa sarjan lukemista, mutta ei se ole täysin poissuljettukaan.
Luokattoman huonoa agendatarinaa, jossa ei ole scifiä nimeksikään. Tähänastisista Lemin teoksista ehdottomasti se huonoin. Parasta antia oli kuitenkin kirjan tarkkasilmäinen näkemys naisten vapautusliikkeen aktivisteista. Siitä pelkästään tuli suuremmat pisteet kuin yksi.
Vihdoin sain ostettua ja luettua Pierre Boullen Apinoiden planeetan, vaikka se on suomennettu ensimmäisen kerran jo 1964.
Minä olen oikea mies klassikko scifiin. Omistin aikoinaan pari tuhatta vanhaa scifi ja - kauhuelokuvaa, ja olen aina ollut vihättynyt vanhoista elokuvista, elokuvajulisteista ja muusta elokuvakrääsästä. Jonka lisäksi aloitin lukuharrastukseni nimenomaan scifistä, kauhusta ja kaikesta oudosta ollessani ehkä kolmen - neljäntoista vanha. Siihen aikaan Suomessa ei julkaistu kovin paljoa scifiä ja kirjastoista tuli otettua osapuilleen kaikki mitä saatavilla oli.
Lue lisää ...
Jostain käsittämättömästä syystä tämä on yksi teos jonka olen silti osannut sivuuttaa. Miksi? olenhan katsonut ensimmäiset kaksi elokuvaa useaan kertaan. Se hämmästyttää minua itseäni sata kertaa enemmän kuin Odysseus Merouta ( kirjan päähenkilöä ) missään vaiheessa kavereineen löytäessään elämää Betelgeusesta. Ja mitä elämään he löytävätkään. Tismalleen sitä samaa tasoa mitä se maassa sillä hetkellä 1960 - luvulla oli.
Planeetalle tietysti laskeudutaan ja sen ilmakehä vastaa melkein yksi yhteen maan kanssa. Mitäs muuta oletitkaan. Kaikelle tieteelle annetaan kuttua. Vähän kiinnostaa, että tämä planeetta on täynnä kasveja ja ilmeisesti myös eläimiä. Kukaan ei tunnu uhraavan ajatustakaan missään välissä miten monimuotoiseen vieraaseen elämään he törmäsivät. Avaruuspuvut riisutaan ja ensimmäiseen lätäkköön on päästävä uimaan. Ei huolen häivää itsensä tai ympäristön saastuttamisesta vierailla bakteereilla, myrkyillä, eläimillä, kemikaaleilla ei mitään.
Tietysti myös ensimmäinen heidän kohtaamansa "olio" on ihminen, homo sapiens?? vielä alaston ja seksikäs blondi. Selvästi valioyksilö. Ai kiesus, on käännettävä eri vaihde päälle. Näitä on luetava ihan erilailla kuin scifiä tänä päivänä. Ja vaikka miten yritin, niin silti pääni "kääntää" päähenkilön näyttämään Charles Hestonilta, sekä Ziran ja kumppanit siltä miltä ne näyttivät Apinoiden planeetan 1968 filmatisoinnissa. Mikä ei mielestäni ollut yhtään hassumpi asia, mutta niin se vaan itsellä toimi.
Kirjassa asiat etenevät omalla painollaan päähenkilön vankeudesta osittaiseen vapauteen ja jopa työntekoon. Luojan omaksi kuvakseen muokkaamalle Odysseukselle tulee monenmoisia houkutuksia ja asiat alkavat valjeta oikeille radoilleen. Onko ihminen pomo kaikissa paikoissa, maailmoissa sekä olosuhteissa, ja muu vain irvokasta sattumaa?
Miksi sitten luen tätä, jos koko ajan marisen. Juuri siksi, että teos on karvan yli 200 sivua ja luin siitä noin 160 sivua yhdeltä istumalta haluamatta lopettaa, mutta oli sillon mentävä tekemään ihan muuta. Tarina on maaginen, et malta odottaa mitä seuraavaksi. Boullen kerronnassa aika katoaa ja tarina lentää siivin syvällisiäkään teemoja kaihtamatta. Päähenkilö esimerkiksi joutuu julmien kokeiden kohteeksi ja ihmettelee miten ne voidaan tehdä ihmisille. Niihin kokeisiinhan yleensä käytettään kotona apinoita. Aitoa kritiikkiä eläinten kohteluun jo kauan ennen kuin se oli muotia.
Kuten jo aiemmin mainitsin, niin vanhempaa scifiä lukiessa pitää usein unohtaa kaikki tieteelliset tosiasiat ja antaa tarinan viedä. Sekä on otettava huomioon mitä aikaa silloin elettiin, mikä silloin oli sopivaa ja mikä ei. Mitä asioita pidettiin normaalina, sekä uskonnon merkitys. Tuntuu kuin silloin olisi ollut vallitseva käsitys ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Jos vähän potkaisen ovea niin koko roska sortuu ja kaikkien on myönnettävä ylevä alkuperäni. Voi pojat edelleen panee rykimään tuu...KÖH baa...
ps elokuvat nähneellekin sen verran, että lopetus on täysin erilainen kuin alkuperäisessä 1968 filmatisoinnissa
Tälle kirjalle 8/10 kaiken hulabaloon jäkeenkin. Klassikko on klassikko syystä. Suosittelen lämpimästi.
Paljon somessa hehkutettu kirja, nyt ymmärrän miksi. Rakastuin hahmojen väliseen piikittelyyn ja tarinan kerrontaan. Ei jääty turhan pitkäksi aikaa lässyttämään yksityiskohdista. Aion ehdottomasti lukea jatko-osat.
En kyennyt lukemaan kirjaa täysin loppuun saakka. Pakolla luin ensimmäiset kaksisataa sivua, mutta siitä eteenpäin en päässyt. Ensimmäiset 150 sivua ovat pelkkää kuvailua eikä tapahdu yhtään mitään. Kun alkoi vihdoin tapahtua jotain mielenkiintoista, mielenkiinto lässähti nopeasti. En voi mitenkään suositella.
Kaiken maineensa arvoinen klassikko. Paras scifi- ja dystopia -kirja, jonka olen lukenut. Hämmästyttävän tarkka kuvaus vuodesta 2025, jota elämme. Kirja on julkaistu 1949. Lukijan pitää olla tarkkana. Yksikin sana voi olla huomattavasti tarinaa avaava. Tästä syystä ei toimi kuunneltavana kirjana. Erinomainen suomennos vuodelta 1999.
Kirja sisältää 16 keskenään hyvin erilaista hobittirunoa. On kevyempää hassuttelua ja vähän synkempiäkin sävyjä.
Vain kaksi näistä kertoo Tomista, vaikka kirjan pääotsikosta voisi päätellä toisin. Näissä kerrotaan Kultamarjan tapaamisesta ja onhan mukana myös Vanha Halavaukko, isäntä Magot perheineen ja haudanhaamukin.
Lue lisää ...
Oma suosikkini runoista Tomista kertovien lisäksi oli "Aarre".
Baynesin hieno kuvitus on tyyliltään samanlainen "musta-oranssi" kuin esim. kirjassa Seppä ja Satumaa.
Teoksella on paikkansa osana Tolkienin legendariumia ihan jo senkin takia, että se tuo lisätietoa tästä mystisestä Tom Bombadilin hahmosta.
Sympaattinen pikku kirjanen.
Itse runo on melko lyhyt, mutta Pauline Baynesin tunnelmallinen kuvitus selityksineen tuo mukavasti lisäsisältöä kirjaan.
Kuvituksessa on kohtauksia Bilbon ensimmäisestä ja viimeisestä seikkailusta: kuvia on Hobitista ja Sormusten Haltijoiden matkasta Harmaiden Satamien kautta Valinoriin.
Andy Weirin "Yksin Marsissa" (Into, 2015) kertoo astronautti Mark Watneysta, jonka Mars-retkikuntaa kohtaa onnettomuus, jonka seurauksena päähenkilömme joutuu selviytymään punaisen planeetan kamaralla aivan yksin. Kuinka selviytyä hengissä, kun Markin ruokavarastot eivät riitä edes säännösteltynä, toimivaa yhteyttä komentokeskukseen ei ole ja kaikki muut luulevat hänen kuolleen?
Lue lisää ...
No, eihän siinä muu auta kuin kaikesta huolimatta asettua taloksi. Mark kasvattelee perunoita omissa ulosteissaan, kuuntelee 1970-luvun discoa ja yrittää pohtia samalla miten selvitä hengissä seuraavan Mars-lennon laskeutumiseen saakka.
Mitenkähän tämän nyt muotoilisi? Kirja ei ollut hassumpi, mutta minä taisin olla sille väärä lukija. En tunne riittävästi matematiikkaa ja muita kovia tieteitä, joten monet kirjassa esitetyt teknologiset ja luonnontieteelliset jutut menivät minulta täysin yli hilseen ja alkoivat jossakin vaiheessa tuntua puuduttavilta. Sellaiseen käsitykseen kuitenkin jäin, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti, ja että koko Mars-kuvio oli kuvattu varsin todenmukaisesti (korjatkaa fiksummat, jos olen väärässä!) Kokonaisuutta oli kevennetty huumorilla, joka ainakin hymyilytti minua useampaan otteeseen.
Seitsemäntoistavuotias Isla asuu yhdessä isänsä ja pikkusiskonsa kanssa Tampereella ja käy lukiota opiskelee teknillisessä lyseossa. Isä on vanhan liiton nörtti, joka on kuulunut Quake-klaaniin ja osaa asentaa Linuxin vaikka leivänpaahtimeen, eikä omena ole pudonnut kauaksi puusta. Isla on äärimmäisen lahjakas matematiikassa ja harrastaa pelaamista niin retrokoneilla kuin verkossakin.
Lue lisää ...
Pelatessaan Isla käyttää nimimerkkiä Ripley. Verkossa hän on tutustunut Damien-nimimerkkiä käyttävään poikaan, jonka kanssa hänellä synkkaa loistavasti. Molemmilla on samat kiinnostuksen kohteet, yhtä tyhmä huumorintaju ja niin edespäin. Välillä chattailu saa aika kuumottaviakin piirteitä, mutta Isla tahtoo siitä huolimatta pitää kiinni yhdestä periaatteesta: hän ei tahdo koskaan tavata Damienia oikeasti vaan pitää varmuuden vuoksi IP-osoitteensakin salattuna. Mitä Isla sitten lopulta tuntee Damienia kohtaan? Se ei taida olla ihan selvää.
Tilannetta mutkistaa Islan luokalle saapuva uusi oppilas, suomenruotsalainen Anton, joka kurvaa lukion pihaan Lotus-merkkisellä urheiluautolla ja on niin komea että jokaisen tytön sydän hakkaa ylikierroksilla. Islaa kohtaan poika kuitenkin käyttäytyy harvinaisen v***umaisesti, ihan siinä mittakaavassa että tyyppi saa kahvit syliinsä koulun ruokalassa. Mutta pian Isla saa huomata, että ulkokuori saattaa pettää ja pian kaksikko ajautuu toinen toistaan kuumottavampiin tilanteisiin. Mutta miten kertoa Damienille siitä, että nyt hänen elämässään on ihan oikea IRL-poika?
Annukka Salaman "Ripley - Nopea yhteys" (WSOY, 2022) tarttui lukulistalleni kuulemieni kehujen perusteella, enkä yhtään ihmettele miksi kirjasta on tykätty. Vaikka en sinänsä kuulu kohderyhmään, niin kyseessä oli harvinaisen söpö gamer-romanssi tämmöisen boomerinkin mielestä, jolta melkein kaikki viittaukset populaarikulttuuriin menivät yli hilseen!* Loppuratkaisu oli toki ennalta-arvattava, mutta se saattaa olla jonkinlainen välttämättömyys romantiikka-genressä. Hieman nikottelin myös Antonin hahmolle, mutta kaipa maailma tarvitsee haavoittuneita mutta muuten niin täydellisiä päiväunien kohteita.
En muista lukeneeni toista romaania, jossa tietokonepelejä käsiteltäisiin yhtä innostavasti ja mukaansatempaavasti kuin tässä. Se tarjosi myös kärryiltä pudonneelle aikuiselle paikan pohdiskella omaa suhtautumistaan pelaamiseen ja ruutuajan rajoittamiseen. Lisäksi kirjassa sivutaan myös pelikulttuuriin parissa esiintyviä lieveilmiöitä, kuten tyttöjen pelaamiseen liittyviä toksisia asenteita.
Kiitosta täytyy antaa myös seksuaalisuuden kuvaamiselle. Seksi on kirjassa positiivinen ja iloinen asia, johon suhtaudutaan ilahduttavan kypsästi ja vastuullisuutta korostaen, ihan vanhempia myöten.
Jopa parempi kuin ensimmäinen osa. Aivan älyttömän jännittävä ja upean tapahtuma rikas! Pari mielenkiintoista juonen käännettä sai kyllä pidättämään hengitystä ja odotan kolmatta osaa todella innolla!
Viv-niminen nainen saa tarpeekseen entisestä työstään, joten hän asettuu aloilleen uuteen kaupunkiin ja perustaa sinne kahvilan. Kulmilla asuu monenlaisia, ehkä vähän eksentrisiäkin hahmoja, joista tulee sitten hänen työtovereitaan ja ystäviään. Luonnollisesti vastoinkäymisiä esiintyy, mutta niistä selvitään yhteen hiileen puhaltamalla. Ja ehkä ilmassa leijuu vastapaahdetun kahvin ja tuoreiden leivonnaisten lisäksi hippusellinen romantiikkaa?
Lue lisää ...
Kuulostaako tutulta? Näitähän on nähty vaikka kuinka! Ei siis mitään uutta auringon alla! No ei nyt ihan niinkään. Travis Baldreen "Legendoja ja latteja" (Karisto, 2024) -romaanin päähenkilö on nimittäin veriseen hirviölahtiin kyllästynyt örkkisoturi, jonka työkavereina Thuneen fantasiakaupungissa sijaitsevassa kahvilassa toimivat succubus, hiisi ja ainakin minulle tuntematon hiirikkö.
Vaikka pientä jännitettä tarinaan tuovat suojelurahoja vailla oleva rikollispomo ja Vivin hallussa olevaa taikaesinettä itselleen hamuava haltija, teos keskittyy enemmän kahvilan perustamiseen (haastetta tarjoaa sekin, että kaupunkilaiset eivät tiedä mitä kahvi on), asiakkaiden löytämiseen ja muihin aika arkisiin haasteisiin. Miekkaa ei tarvis, lattea vaan - ja ehkä myös herkullisia kanelikierteitä.
Kaiken kaikkiaan "Legendoja ja latteja" on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu hyvän mielen fantasiaromaani.
Miila Westin (s. 1986) ensimmäinen lastenkirjakuvitus tuli julki vuoden 2020 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Anja Portinin lastenromanissa Radio Popov (S&S 2020). Westinin Aalto-yliopistoon tekemä opinnäytetyö käsitteli itämerensuomalaisia myyttejä ja niiden visualisointeja kotimaisessa lastenkirjallisuudessa. Nyt samaiset teemat ovat jalostuneet esikoisalbumiksi Loputon talvi, joka samalla aloittaa kolmiosaisen Myyttiset-fantasiasarjan. Sarjassa seurataan pienen Eevi-tytön seikkailuja kotoperäisestä mytologiasta tuttujen hahmojen seurassa.
Lue lisää ...
Lunta sataa taivaan täydeltä, vaikka eletään kesäkuuta. Eevi-tyttö on ehtinyt kyllästyä pahemman kerran talveen ja pitkiin kalsareihin, mutta vielä enemmän mieltä painaa rakkaan isoisän kuolema. Lumisen metsän keskellä Eevi törmää erikoiseen kolmikkoon. Viljakasvien haltiat Rongoteus, Pekko ja Ägräs ovat etsimässä ystäväänsä, jonka katoaminen lienee syynä myös talven pitkittymiseen.
Sankarimme lyöttäytyy taikaolentojen seuraan, ja pian joukon askeleet vievät kohti hirmuisen Louhen hallitsemaa Tuonelaa. Löytyykö ratkaisu kuolleiden valtakunnasta, ja tarjoutuuko Eeville mahdollisuus auttaa edesmennyt ukkinsa takaisin maan päälle?
Sarjakuvan fantasiakuvasto ja ilmastonmuutos-teema tuovat mieleen Timo Parvelan erinomaisen Sammon vartijat -trilogian (Tammi, 2007–2009). Loputon talvi seisoo silti komeasti omilla jaloillaan, ja albumia voikin lämpimästi suositella fantasiasta nauttiville alakoululaisille. Se toimii myös erinomaisena johdatuksena itämerensuomalaiseen mytologiaan. Sarjakuvassa joudutaan metsänpeittoon, uhrataan Tapion pöydän ääressä ja kohdataan karhujen lajinhaltija Hongotar. Lisäksi albumin lopusta löytyy vielä näppärä tietopaketti, jonka avulla voi syventää tietämystään aiheesta, kirjavinkkejä unohtamatta.
Visuaalisesti albumi on vaikuttava. Ruutujen koko ja sommittelu vaihtelee pienestä ja epäsymmetrisestä aina koko sivun suuruiseen ilotteluun. Sarjakuvakerronnassa olisi voinut luottaa vielä rohkeammin kuvien voimaan, kertojan ääni on välillä aivan tarpeeton. Näyttävä värimaailma tukee tarinankerrontaa miljöön vaihtuessa lumisen metsän keskeltä pimeään Tuonelaan. Hahmot ovat ilmeikkäitä, tuoden mieleen niin japanilaisen animaatiomestarin Hayao Miyazakin elokuvat kuin Tove ja Lars Janssonin klassiset Muumipeikko-sarjakuvat.
Arvio on julkaistu myös Onnimanni-lehden numerossa 2/23.
Tui T. Sutherland on Venezuelassa syntynyt, mutta sittemmin Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjailija, joka tunnetaan paremmin Erin Hunter -kollektiivin jäsenenä. Soturikissat-formaatti on ollut tavattoman menestyksekäs, ja samaan formaattiin ollaan kirjoitettu muitakin eläinfantasia-sarjoja.
Lue lisää ...
Voittavaa joukkuetta ei lähdetä vaihtamaan. Kaiketi hyvin suositun Tulisiivet-sarjan aloittava "Viiden poikasen ennustus" (Gummerus, 2021) noudattaa tismalleen samaa kaavaa kilpailevine heimoineen, verisine taisteluineen ja kaikenkarvaisine juonitteluineen. Nyt pääosissa ovat vain Pyrrhian valtakunnassa asustelevat lohikäärmeet. Hahmoja ja heimoja on paljon, ainakin minun oli vaikea aluksi muistaa kuka oli kuka. Fantasiavaltakunnasta löytyy muuten ihmisiäkin, joita kutsutaan tonkijoiksi.
Savinen, Gloria, Leimu, Tähtimö ja Tsunami ovat neljä nuorta lohikäärmettä, jotka on erotettu heimoistaan ja kasvatettu salaisessa luolastossa erityisten kaitsijoiden toimesta. Syynä tähän on vanha ennustus, jonka mukaan heidän on määrä lopettaa Pyrrhiassa raivoava sisällissota.
Seikkailu on kyllästetty tappamisella. Väkivallan kuvailu on aika graafista, vai mitä sanotte tästä:
"Lohikäärme, onka Vaara oli tappanut, oli kirkunut samanlaisissa tuskissa, mutta oli paljon pahempaa olla suoraan kuolevan lohikäärmeen alla, missä huuto särki korvia. Yksi pisaroista oli osunut Vuonon silmään, ja se suli ensimmäisenä jättäen hänen kalloonsa savuavan mustan reiän. Hänen kasvojensa toinen puoli irtosi hitaasti niin kuin sulava jää." (s. 214-215).
Eikä tämä jää ainoaksi kerraksi. Läpi romaanin niskat katkeavat napsahdellen, suomuissa kimaltelee veri ja vatsaa vääntää, kun epämääräisestä mutakasasta pistää esiin luu, josta liha on kärventynyt pois.
Vaikka tarina kertoo ainakin näennäisesti lohikäärmeenpoikasten ystävyydestä, on siinä myös jonkinmoista emotionaalista kylmyyttä. Savisen kaipaama äitikin ilmoittaa myyneensä munimansa munan pois muutamasta lehmästä, eikä homma muutu yhtään sen paremmaksi kun lohikäärme kyselee isänsä perään:
"Minä en edes tiedä, kuka sinun isäsi on. Ja hän ei taatusti piittaa sinusta vähääkään. Meillä on lisääntymisilta kerran kuussa, ja sitten kaikki menevät takaisin omiin unimajoihinsa." (s. 355)
Semmoista. En siis ihan pienimmille ja herkimmille lukijoille kannata tarjoaisi kirjaa iltasaduksi, vaikka suomalaisen painoksen etukanteen onkin painettu seitsemänvuotiaan Armin kehut.
Vaikka minusta "Viiden poikasen ennustus" oli kehno, niin luultavasti kohderyhmä kuitenkin innostuu kirjasta, eli suunnilleen samanikäisille sitä sopinee suositella kuin Soturikissojakin. Luultavasti olisin itsekin tykännyt kirjasta nuorempana ja vähemmän kyynisenä, jolloin kömpelö kieli ja formaatin kliseisyys eivät olisi vaivanneet samalla tavalla.
Seitsemäätoista ikävuotta lähentelevä Lauri Williams on kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen lähetetty toipumaan maaseudulle tätinsä ja tämän perheen luokse. Äiti on menehtynyt, eikä sairaalassa makaavan isän selviäminen ole sekään varmaa. Nuorella miehellä on myös pahoja kipuja ja liikkuminen on vaikeaa, mutta kaikkein pahinta taitavat kuitenkin oudot harhanäyt oudosta sarvipäisestä olennosta, kaikesta muusta puhumattakaan...
Lue lisää ...
Pieni tyttö, just ja just kouluikäinen. Sillä on selässä reppu, tennarin kärki piirtää maahan ympyrää.
"Moi", sanon. En halua pelästyttää tyttöä.
Se ei vastaa mitään.
Ei se mitään, olen tottunut siihen, että maalaiskakarat tuijottaa. Joko se johtuu mun naamasta tai koska sille on kerrottu kotona, että pitää varoa isoja poikia. Mulle tulee mieleen, että kello on jo lähempänä kaksitoista.
"Onko sulla kaikki ok? mä kysyn. "Pitäiskö sun olla koulussa?"
Tyttö puree huultaan pudistaa päätään.
Sitten se miettii hetken ja nyökkää.
Mä naurahdan. "No mee sitten, ettei sun ope huolestu."
Tyttö lähtee liikkeelle, astelee ensin varovasti mua kohti ja juoksee sitten ohi. Se pysähtyy muutaman metrin päässä ja kääntyy vielä katsomaan mua.
Sillä on silmien paikalla pelkät tyhjät kuopat. (s. 22-23).
Lauri saa selville, ettei hän ole yksin. Vähän vanhemmalla Vilja-Maarialla on samankaltaisia kokemuksia, ja kaiken lisäksi heidän kahden välillä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys. Lauri näkee Vilja-Maariasta unia, jotka ovat niin kammottavia kuin kuumottavia...
Magdalena Hain "Sarvijumala" (Otava, 2023) on kaikin puolin onnistunut nuortenromaani, joka palauttaa vanhat kunnon kummitukset takaisin kauhugenren piiriin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, kauhu istuu maalaismiljööseen mainosti ja loppuratkaisukin toimii suht hyvin, mikä tuntuu olevan monesti se kaikkein hankalin rasti tässä kirjallisuudenlajissa.
Anu Holopaisen Iik-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Sarjan kirjat ovat tarjoilleet alakouluikäisille sopivan tavan ottaa haltuun kauhugenren eri alalajeja ja lajityypin klassikoita - ja niin käy nytkin, kun "Demonikuiskaajassa" (Myllylahti, 2021) lähdetään ottamaan tuntumaa William Peter Blattyn romaanina ja William Friedkinin ohjaamana filmatisointina tuttuun Manaajaan.
Lue lisää ...
Sakun ja Sussan ekaluokkalainen pikkusisko Siiri erehtyy museoreissulla ottamaan mukaansa pienen kivisen hyeenanpään. Se olisi saanut jäädä paikalleen, ja kohta sisarukset joutuvat kauhistuneena todistamaan erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä heidän omassa kodissaan...
Holopainen on onnistunut siirtämään Manaajan vaikuttavimmat kohtaukset lastenkirjan sivuille. Siiri levitoi, oksentaa, puhuu vieraalla äänellä ja kiipeilee seiniä pitkin - varsin pelottavaa, mutta kirjailija pitää homman niin hyvin aisoissa, että lopputulos sopii edelleen kohderyhmälle. Tai toivon ainakin niin. Henkilökohtaisesti nostan hattua kohtaukselle, jossa demoni koettelee kaksosia alkamalla kertoa edesmenneestä hamsterista:
-Saku, Siirin ääni kutsui melkein lempeästi. - Muistatko Harri Hamsterin?
Saku ja Sussa tuijottivat Siiriä, joka hymyili heille surumielisesti.
- Totta kai, Saku sanoi ymmällään.
- Älkää keskustelko sen kanssa, Muurila kielsi manauksensa lomasta. [...]
- Te veitte sen ilman lupaa ulos, ettekä huolehtineet siinä. Ja sillä on teillle terveisiä. [...]
- Olin kauhean surullinen kun hylkäsitte minut, sanoi pikkuruinen ääni Siirin suusta. - En löytänyt omin päin kotiin, kissakin ajoi minua takaa. Ja sitten kuolin nälkään ja kylmään, ihan yksin ja peloissani. (s. 113-115)
Luullakseni tämä on "Kauhukännykän" ohella paras Iik-sarjan kirjoista.
Seitsemäntoistavuotias Aleksi käy ammattikoulua ja haaveilee samalla mahdollisuudesta ryhtyä ammattipelaajaksi. Sankarimme ei ole ollut ikinä erityisesti tyttöjen mieleen, mutta erään vähän huonommin menneen pelisession jälkeen hänen seuraansa lyöttäytyy goottityttö Nora. Kaksikko suuntaa matkansa syrjäiselle joutomaalle, jossa käy ilmi, että Aleksi on kohdannut ihan oikean vampyyrin.
Lue lisää ...
Aleksin ja Noran välille syntyy erikoislaatuinen ystävyyssuhde. Nora pyytää Aleksia opettamaan hänellekin pelaamista ja osoittaa olevansa vampyyrikykyineen huippuluokkaa, vaikka ei sytykään CS:n kaltaisista tappamispeleistä, vaan jostakin ihan muusta. Aleksi joutuu jopa miettimään, kannattaisiko tulevan E-Sports -ammattilaisen olla itsekin vampyyri!
Syksyn edetessä Aleksi huomaa olevansa kiinnostunut tytöstä vähän muutenkin kuin ystävänä - yli sadan vuoden ikäerosta huolimatta - mutta valitettavasti varjoissa vaanii muitakin vampyyreja. Noran pikkuveli Kaspar on nimittäin hieman epävakaa tapaus, jolle ei sovi aiheuttaa pettymystä...
J.S. Meresmaan "Kenties tapan sinut vielä" (Karisto, 2022) osoittautui varsin mainioksi vampyyritarinaksi! Sivuja on alle 140, mutta niihin saadaan mahdutettua kaikki tarvittava ja henkilöistäkin ehtii muodostua kokonaisia, vaikka olisin toki itse halunnut tietää vähän enemmänkin Norasta ja parista sivuhenkilöstä.
"Kenties tapan sinut vielä" ei ole ihan hirvittävän pelottava romaani, joten se sopii myös ensiaskeleeksi vampyyrien ja kauhun maailmaan. Plussaa täytyy antaa myös tyylikkäästä kannesta.
Kirja onnistuu kaukonäköisesti maalaamaan lukijansa eteen ankeilla väreillä näkymän nykypäivän maailmasta. Maailmasta, jossa viihde hallitsee ihmisten mieliä lyhyillä kymmenen sekunnin purskeilla, jonka jälkeen tilalle tulee toinen ärsyke ja toinen ja toinen. Mikään ei saa loukata ketään, eikä varsinkaan mitään vähemmistöjä saa loukata. Lapset koetaan riesaksi, ihmissuhteet ovat kertakäyttöisiä, tyhjiä, joissa osapuolet pysyvät toisilleen tuntemattomina. Kaikki tämä siksi, että ihmiset eivät enää ajattele, eivätkä tunne, sillä kirjallisuus on kiellettyä ja ajatukset pannassa. Omaan lukumieltymyksiini nähden varsin erilainen scifi-kirja mutta sisällöltään täyttä asiaa.
Andrzej Sapkowskin Noituri - sarjan kolmas osa Haltiain verta.
Varsinaisesti en ole perehtynyt fantasiaan, sillä olen aina ollut enemmän scifin ystävä. Olen toki aikanani tavannut Sormusten herran ja muutamia muita teoksia. Tästä kyseisestä kirjasarjasta en tiennyt tai odottanut juuri mitään. Olin toki pelannut Wicher 3:n pari kertaa ja tiesin kirjojen suomennoksista. Kuitenkin jostain selittämättömästä syystä oletin niiden olevan tehty pelin jälkeen pelin pohjalta ( vähänpä minä tiesin ), enkä osannut arvostaa Noitureita, kunnes vanhin poikani voimakaasti suositteli niitä minulle. Tartuttuani ensimmäiseen osaan tarina sekä hahmot kiehtoi pauloihinsa välittömästi. Tämähän on loistavaa, aivan kertakaikkisen loistavaa työtä.
Lue lisää ...
Witcher sarjan kolmas osa Haltiain verta jatkaa tarinaa siitä mihin se edellisessä osassa jäi. Maailma on ajautumassa kohti sotaa ja vaikeita valintoja on edessä. Haltioita kohtaan kerääntyy yhä enemmän kaunaa ja kieroa peliä pelataan politiikan kulisseissa, samalla kun kuningaskunnat alkavat varustautua tulevaa maailmanpaloa varten ja yleinen viha erilaisuutta kohtaa lisääntyy. Kuulostaako tutulta? Ciri, kirjan päätähti nuoresta iästään huolimatta, saa opastusta noituriksi ja velhoksi maailman huojuessa sodan partaalla. Miksi hän on valittu ja miksi niin moni tahtoo hänet hengiltä?
Tällaisesta tarinasta voisi ajatella, että se on täynnä fantasiakliseitä ja vailla huumoria. Edelleen todella vähänpä minä tiesin. Teksti on osasta toiseen lähes juovuttavan hyvää, kirja loppuu ennen kuin huomaatkaan ja lisää jää välittömästi kaipaamaan. Tahdon todella tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä sanoikaan huumorista? Kuivakka lähes Monty Pythonmainen huumori, jota ei yliannostella, iskee kuin Korkeajännitys kannessaan mainosti aikoinaan, miljoonalla voltilla.
" Älä anna keskittymisesi heikentyä, äläkä salli energian ryöpytä ulos itsestään. Minun mestarini sanoi aina, että voima tulee luovuttaa samalla tavalla kuin pieraistaessa tanssisalissa: hienovaraisesti, säännöstellen ja kontrolloidusti. Niin että kukaan ei tajua, että se olit sinä. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän"
"Selkä suoraksi ja lakkaa hihittämästä...
Tässä on kirjasarja joka jo nyt tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa. Olisin voinut antaa tällekin oikeastaan 9/10 ja tuskin maltan odottaa seuraavia osia ( jotka kaikki kyllä löytyvät kirjahyllystäni ).
Andrzej Sapkowskin Haltiain verta sai 2009 David Gemmel Legend - palkinnon, eikä todellakaan syyttä. Mielestäni ehkä parasta koskaan lukemaani fantasiaa ja pärjää yli genrensä ollessaan vertailukelpoinen mihin tahansa toiseen erityisen hyvään kirjalliseen teokseen. Omasta mielestäni vain jotkut Ursula le Guinin kirjat ja Gene Wolfin Uuden auringon teokset saattavat pystyä kilpailemaan samassa sarjassa ( Pimeyden vasen käsi on huipputeos, vaikka onkin kategorioitu scifiksi, vaikka on mielestäni enemmän sekoitus scifiä ja fantasiaa. Osattomien planeettaa ei minulta valitettavasti löydy hyllystäni, vaikka miten tahtoisin ).
Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi Noituri sarjaa. Niillekin jotka eivät välttämättä fantasiasta niin paljon perusta, uskoisin että tulet yllättymään laadun määrästä kuten minä. Lisäpisteitä sivumäärästä. Tämän sarjan jokainen teos ei ole kärjistetysti fantasialle tyypillisesti 800 - 1000 sivuinen tiiliskivi.
Tästä päästään aasinsiltaan: miksi David Gemmelin Warhammer sarjaa ei ole ollenkaan suomennettu? Lupaudun ostamaan jokaisen osan.
Aloitin lukemaan tätä vähän sellaisella asenteella, että luenpa nyt jotain aikani kuluksi. Muutaman sivun jälkeen tajusin etten voi lopettaa. Rakastuin ihan täysin kepeään ja pirskahtelevaan tarinankerrontaan sekä tempperamenttisiin henkilöhahmoihin.
Lue lisää ...
Mitä arvosteluja vilkaisin nopeaan, kirjan tyyli on jakanut mielipiteitä. Kirjan juoni ja idea oli myös omaperäinen etenkin kun en ihan hetkeen ole mitään fantasiaa saanut kunnolla luettua. Tiettyjen hahmojen keskinäinen kemia oli kyllä jotenkin mahtavaa ja sai ainakin tämän lukijan sukat pyörimään jaloissa ja suupielet kääntymään hymyyn useammin kuin kerran. Olisin voinut lukea hahmojen keskinäistä piikittelyä vaikka kuinka kauan.
Tarinan edetessä tietenkin asioita tapahtuu ja hullua myöntää, että jotkut kuumat kohtaukset ehkä hiukan lässäyttivät tunnelmaa hetkellisesti vaikka tunnustankin olevani tuhmien tarinoiden ystävä. Ei se kuitenkaan vauhtia hidastanut ja vielä viime metreillä kirja osasi tarjoilla vähän yllätysmomentteja jatkoon. Taisin tirauttaa kyyneleenkin lukiessani karuista hahmokohtaloista. En tiedä, tämä kirja pysäytti lukemaan kunnolla pitkästä aikaa kun ei ole oikein ollut aikaa istua alas ja keskittyä siihen pelkkään lukemiseen.
Tämä oli siis ainakin minun mittapuullani todella hyvä. Aion todellakin lukea jatko-osat.
Bret Easton Ellisin teoksista olin aiemmin lukenut Amerikan psykon, Glamoraman ja Alta nollan, joten olin tietoinen kirjailijan kyvystä kuvata dekatenttia elämänmenoa. Se oli pääsyy, miksi nappasin kirjan kirpputorilta halvalla ja luulin tehneeni pienen löydön. Sekä valehtelisin, jos väittäisin että rapion estetiikka ei kiehtoisi minua. Omasta kirjahyllystäni löytyy mm William S. Burroughsin Nisti ja Hunter S Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las vegasissa, jotka kuuluvat yhä suosikkeihini.
Lue lisää ...
Kirja alkaakin varsin jouhevasti ja Ellisille tyypillisen minimalisesti. Rappio on tasolla miltä siltä odottikin. Kaikki on "hyvin" kunnes kirjan päähahmo Bret Easton Ellis ja hänen perheensä törmää yliluonnolliseen. Siitä alkaa varsinainen piina, eikä tämä ole Stephen King viittaus. Siitä pisteestä eteenpäin ei voi kuin pyöritellä silmiään ja toivoa että kokemus loppuisi. Ja tätä en sano hyvällä. Kaikki kirjan kummitus ja - kauhuelementit ovat samalla klisetasolla kuin Spinal Tapin vahvistimet eli 11. Oletko nähnyt paranormaalia ilmiöitä tai kummittelua kokevia elokuvia rauhattomista sieluista, itsestään liikkuvista huonekaluista, välkkyvistä valoista, murhan himoisesta nukesta jne. Jos olet niin olet jo lukenut kirjan. Myös kirjan päähahmon päättelyradat ovat himmeämpiä kuin musta aukko. Kärjistetysti ne ovat tasolla "eteisessä on valo, sen täytyy johtua kuolleista ja heidän rauhattomista sieluistaan". Teki mieli huutaa, et voi olla tosissasi Ellis.
Kaikki tapahtumat kasaantuvat ja tapahtuvat päivissä, eikä kukaan ihmettele mitään mistään milloinkaan saati kyseenalaista asioita tai omaan mielenterveyttään millään tasolla. Tuntuu kuin olisi koko ajan valtava kiire mennä eteenpäin. Menolippu on jo ostettu, vaikka määränpää ei ole tiedossa, eikä sinne saavuttuaan tiedä missä on, saati miten toimia. Kirjassa kirjailija myös tutkii nuoruudessaan ja lapsuudessaan kirjoittamiaan novelleja/ kertomuksia ja uskoisin ihan kypällä, että tämän roskan Ellis on kirjoittanut jo ollessaan alaikäinen, ja sieltä teinikaapista tämän teoksen meille hiukan nykypäivään modattuna aivan oikeasti rykäisit.
En mielelläni kirjoittele negatiivisiä arvosteluja, eikä minulla ole mitään hampaankolossa Ellisiä vastaan. Päinvastoin minä edelleen pidän Ellisin maanisista hahmoista ja heidän pakkomielteistään. Mutta kirjoittaakseen hyvän kauhukirjan vaaditaan jotain aivan toisenlaista. Ehkä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja olla sekoittumatta genreihin joita ei hallitse millään muotoa ( en lue Amerikan psykoa varsinaiseksi kauhukirjaksi ). Tai ehkä se vaatii selviämistä tahi huomattavasti enemmän huumeita, ei voi tietää. Todella laiskaa ja huonoa työtä...
Raskaasti luettava teos, jonka perusteella on helppo todeta, että scifikirjailijasta ei tule dekkaristia. Heikohko tarina minimaalisilla scifielementeillä.
Pahimmillaan kuin olisi puhelinluetteloa lukenut, parhaimmillaan ihailtavan kaukonäköistä tekstiä. Erikoinen sekoitus siis hyvää ja huonoa. Tekijän kerronnassa kaikaa erikoinen sekoitus sosialismia ja rotuoppia, jonka sävyttämänä nykyaikaa ja lähitulevaisuutta käydään läpi. Osa huomioista soveltuu mainiosti tähänkin päivään ja on yllättävän osuvaa. Pääasiassa kirja on kuitenkin surumarssi ihmisen voimattomuudesta galaktisten luonnonvoimien äärellä ja samalla ylistyslaulu ihmisen periksiantamattomuudelle ja sinnikkyydelle äärimmäiseltä vaikuttavien haasteiden edessä.























