Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ei ollut tämä teos kiinnostavuudessaan aivan Teurastamo vitosen luokkaa. Ei yhtä monipuolinen, vaikkakin aivan riittävän vauhdikas ja mielikuvituksellinen.
Vonnegut on jälleen kerran ajankohtainen kommentoidessaan Kissan kehdossa sodan järjettömyyttä. Isot pamput laativat kabineteissaan suuria suunnitelmia, joiden toteuttamisen maksavat lopulta vaikutusvaltaa vailla olevat pienet ihmiset. Verellään ja mielenterveydellään.
Lue lisää ...
Teos sisältää myös ansiokasta kritiikkiä järjestäytyneiden uskontojen antroposentrisyyttä kohtaan. Teoksessa puhutaan fomasta eli viattomista valheista, joiden tulkitsen viittaavan muun muassa uskonnollisen maailmankuvan todellisuutta yksinkertaistavaan luonteeseen. Lohduttavaa, kun on olemassa selitys kaikkeen, viimekädessä se, että jumala teki sen. Sinisen pillerin houkutus.
Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin oli atomipommin kehityksessä toisen maailmansodan aikaan mukana ollut Felix Hoenikker, joka innostui intohimoisesti niinkin yksinkertaisista puuhista kuin nauhanpätkillä leikkimisestä, mistä kirjan nimi. Ikävä kyllä hän ehti kuolla ennen kirjan varsinaisten tapahtumien alkua. Muilta osin hahmot olivat minusta aika epämiellyttäviä, tietokirjailijapäähenkilöä myöten.
Menemättä yksityiskohtiin mielestäni paras osuus kirjasta oli sen viimeinen viidesosa. Sinne asti kannattaa jatkaa, vaikkei alkupuoli erityisemmin nappaisikaan. Lukukokemuksen jälkeen jäljelle jäi tyyni ajatus: tämän kirjan lukemiseen käyttämäni tunnit eivät sittenkään menneet hukkaan.
Ursula K. Le Guinin "Ikuisen hämärän maa" on lähtöasetelmaltaan hyvin kiinnostava fantasiaromaani. Salaisen portin kautta lähimetsästä paljastuva fantasiamaailma tuo mieleen Robert Holdstockin kirjat ja luo paljon odotuksia lukijalle. Osittain tarina onnistuu nuo odotuksen lunastamaan. Etenkin metsän fantasiamaailma on hyvin kiehtova ja hetket siellä oikein kutkuttelevat lukijan mieltä toivomaan, että lisää tuon oudon maailman salaisuuksia paljastuisi. Sen sijaan kirjan jaksot tavallisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa eivät oikein innosta, lähinnä toivoo että päästäisiin palaamaan takaisin metsään ja oikeaan seikkailuun.
Lue lisää ...
Päähenkilöt Hugh ja Irene ovat mielenkiintoisia, vaikkakin Irenen asennoituminen Hughiin tuntuu jotenkin epärealistiselta. Hahmojen vuorovaikutus onkin välillä omituisen kankeaa. Tietynlaista sekavuutta tarinassa on myös ja loppuratkaisu on ehkä hienoinen lässähdys. Silti jäin toivomaan, ettei tarina olisi jäänyt tähän, vaan Le Guin olisi vielä saatellut lukijat jatko-osassa takaisin Ikuisen hämärän maahan. Tuollaista jatko-osaa ei kuitenkaan tullut.
Ihan ok, vauhdikas kirja. Mutta loppua kohdi alkoi tuntua todella todella venytetyltä ja hieman turhauduin kirjaan.
Upea kirja, ajattelen päivittäin.
Ei vaan lähtenyt.. Ollenkaan. Kyllä ne vanhat on parempia.
Alkuteos vuodelta 1898. Onhan tämä klassikko, josta on tehty lukuisia maineikkaita tulkintoja kuunnelmina, elokuvina, sarjakuvina, äänilevyinä ja tietokonepeinä. Vaikuttanut merkittävästi brittiläiseen ”ihmiskunta kohtaa valtavan katastrofin” -teemaiseen scifi-kirjallisuuteen. Suoria erinomaisia perillisiä mm. John Wyndhamin Triffidien kapina (1951), John Christopherin Nälkäkuolema (1957) ja John Christopherin Tripodien aika -trilogia (1967-1968). Hyvä kirja, mutta sisältää tietyt kirjoitusaikansa yhteiskuntajärjestyksestä johtuvat puutteensa. Perinteinen ”mies seikkailee ja naisia tuskin edes mainitaan” -kirja. Tehokas kuvaus siviilien, pakolaisten hädästä sodan, ylivoimaisen hyökkäyksen jaloissa.
Luettu vuoden 1962 toinen laitos. Risto Kalliomaan käännös mielestäni oikein hyvä. Erinomainen sfici-asetelma. H. G. Wellsin Maailmojen sodan tapaan ihmiskuntaa kohtaa valtava katastrofi. Kirja käsittelee enemmän ihmisten ja ihmisryhmien ajatuksia, kokemuksia ja toimintatapoja, kuin jatkuvaa mättöä, vihollisen tuhoamista tai kuurupiiloa. Erinomainen, hyvin kirjoitettu kirja. Suosittelen!
Gene Wolfen "Kiduttajan varjo" on monessa mielessä ainutlaatuinen ja todella vaikuttava teos. Sitä on hankala myöskään sijoittaa mihinkään kategoriaan, vaan se jää fantasian ja scifin välimaastoon. Tarinan ensimmäisen kolmannes on huikaisevan hyvä; hetken mietin jo, että luenko yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Sitten kuitenkin tarina väljähtyy puoliväliä lähestyttäessä. Tässä vaiheessa Wolfe välillä hukkaan juonen ja keskittyy esittelemään maailmansa ihmeitä. Olisinkin toivonut enemmän jännitystä läpi koko tarinan.
Lue lisää ...
Toisaalta Nessuksen ikuinen kaupunki ja sen ihmeet ovatkin ehkä kirjan parasta antia. Niin ihmeellinen paikka se on, että välillä joutuu vain hämmästelemään kirjailijan kekseliäisyyttä. Toinen tarinan häikäisevä ominaisuus on sen kerronnan monitasoisuus, minkä lisäksi viittaukset meidän maailmamme filosofiaan ja myytteihin lisäävät kiinnostusta. Gene Wolfe on todellinen taituri ja näin syvällistä fantasia/scifi-tarinaa saa luke todella harvoin - jos koskaan.
Päähenkilö Severian on kiinnostava syvällisissä pohdinnoissaan. Kuvittelen hänen olevan 18- tai korkeintaan 20-vuotias. Siihen nähden hän välillä tuntuu hieman liian aikuismaiselta. Toisaalta Urdin kova maailma saa nuoren kypsymään nopeasti.
Suosittelen "Kiduttajan varjoa" ehdottomasti, ainakin jos tällaisesta tyylistä pitää. Jos tarina olisi ollut vauhdikkaampi, olisin saattanut antaa tälle arvosanaksi täyden kympin.
Tämä oli Tolkienin satutarinoista ehkäpä suosikkini (toki Hobitin jälkeen).
Vauhdikas ja kielellisesti monipuolinen tarina. Tarinassa on paljon viittauksia muihin teoksiin, kirjoitushetken ajankuvaan ja brittikulttuuriin. Näitä on selitetty kirjan lopussa, mikä oli minulle hyvä lisä. Kyllä joitakin huomasin itsekin, mutta sivistyneemmän lukijan on näitä varmasti vielä mukavampi bongailla.
Lue lisää ...
Aineksia, joista on kehittynyt Tolkienin legendariumin osasia, oli tässä jonkin verran havaittavissa.
Vain puoliksi kuningas oli mielenkiintoinen kirja. Tarinan juoni sekä henkilöt ovat hyvin keksitty ja kirjassa oli muutama yllättävä käänne. Suosittelen kirjaa niille jotka pitävät fantasiasta. Annoin kirjalle 8 tähteä, koska se oli mielenkiintoinen ja kiva lukea.
Helppolukuinen hyvänmielen kirja. Alpha Crun jäsenet ovat mukavan erilaisia keskenään ja on kiva, miten hyvin he tulevat juttuun ja vetävät yhtä köyttä läpi kirjan.
Ajanvirta ja käsittämättömät aikajanat tarinassa on keskeisiä. Mm. päähenkilö kolusi suurta universumia yli 10 miljardia vuotta. Kymmenen ulottuvuuden universumi oli ikuinen, siellä ei ollut aikaa. Ulottuvuuksien lisääntyessä universumi pirstaloitui pienoismaailmankaikkeuksiksi. Lopulta ulottuvuudet vähenevät ja niiden massa on saatava palautettua, jotta universumi voi syntyä uudelleen.
Lue lisää ...
Olin vähän pihalla kaikesta universumien ulottuvuuksista ja pienoismaailmankaikkeuksien muodostumisista. Maailmankaikkeus 647 aikajanan osio kirjan loppupuolella alkoi olla jo työlästä luettavaa. Silti kokonaisuutena kirja on varsin kelvollinen fanfiction ja jälkitunne jopa parani, kun jäi miettimään universumin jälleensyntymisen vaihtoehtoja ja seurauksia. Selvää on, että Cixin Liun trilogia on oltava luettuna pohjalla - kirja ei toimi ollenkaan irrallisena teoksena. (11.4.2025)
Taidokkaasti rakennettu tarina, missä kerrotaan usean henkilön näkökulmaa eri ajoissa. Namiyan sekatavarakaupassa aika kulkee eri linjoilla kuin ulkomaailmassa ja molempien aikajanojen tarinat nivoutuvat kivasti yhteen. Viehättävä tarina eri ihmisten elämätarinoista ja kohtaloista. Kirjaa oli miellyttävä lukea. (15.4.2025)
Ainutlaatuinen Robin-poika on aivan liian viisas ja hyväsydäminen tähän välinpitämättömään, vihan ja ahneuden kyllästämään maailmaan. Kun hän saa tilaisuuden päästä valmennukseen, jossa hänen aivojaan koulutetaan sopimaan paremmin planeetalle, jolla hän asuu, hänen yksinhuoltajaisänsä Theo joutuu puun ja kuoren väliin.
Lue lisää ...
En lopulta osannut edes harkita muita arvosanoja kympin lisäksi. Richard Powersin Hämmästys on kuin minulle luotu kirja: maailmankaikkeuden mittakaavan teemojen käsittelyä pienten ihmisten kokemusten avulla. Jo lähtökohtaisestikin rakastan ekofiktiota, joskin ympäristö- ja ilmastoaiheista kirjoittamisessa on aina läsnä ilmeinen riski ajautua saarnaamisen kutsuville poluille. Hämmästys välttää houkutuksen jättämällä lukijalle sopivasti tilaa ajatella itse ja vetää itse omat johtopäätöksensä siitä, mitä teos loppujen lopuksi haluaa sanoa.
Powers osoittaa taituruutensa minusta erityisesti siinä, miten hän kirjoittaa minäkertoja Theon kautta vanhemmuudesta ja perheestä. Olen itse lapseton sinkku, mutta pystyin silti tunnetasolla samastumaan voimakkaasti Theoon, vaimonsa menettäneeseen mieheen, joka on jäänyt erityisherkän poikansa kanssa kaksin keskelle mittaamattoman laajaa universumia. Läheskään kaikki kirjailijat eivät pysty samalla tavalla välittämään vanhemmuudesta ja kumppanuudesta jotakin niin universaalia, että kenellä tahansa ihmisellä on mahdollisuus sisäistää se.
Sitten sain kaiken lisäksi vielä tietää, ettei Powersilla itselläkään ole lapsia! Onko kyse enää taituruudesta, vai pitäisikö tätä kutsua jo noituudeksi?
Hämmästys on liikuttava ja raju kertomus. Daniel Keysin klassikkoteoksen Kukkia Algernonille - johon Hämmästys muuten suoraan viittaa - tapaan uskon, että se elähdyttää myös muita kuin fyysikkoja ja avaruusnörttejä. Ihan täysillä.
Tarina kertoo todellisesta 1600-luvulla eläneestä henkilöstä, Valpuri Kinnistä, joka joutui käräjille noituudesta syytettynä useampaankin kertaan elämässään. Aika alkeellinen on ihmisten mieli ollut tuohon aikaan. Jos joku onnistuu yrteillä ja luonnon antimilla parantamaan kylän ihmisiä ja eläimiä, heti uskotaan henkilön olevan saatanan palvelija, noita, joka ansaitsee rangaistuksen. Kiitollisuus ei ole tullut mieleenkään säästetystä elämästä tai parannetusta vaivasta.
Lue lisää ...
Ankeat ajat ja ihmisten empatian puute tulivat tarinassa hyvin esiin. Tarinan teki surulliseksi ja raa’aksi erityisesti eläinten kaltoinkohtelu ja ei Valpurinkaan elämä helppoa ollut narsisti veljen ja äkkipikaisen äidin kanssa, puhumattakaan ahdasmielisestä kyläyhteisöstä. Naisten yleinen huono asema 1600-luvulla toi lisä ankeutta elämään.
Kirjassa oli hieman turhaa toistoa, mutta kokonaisuutena se oli mielenkiintoinen ajankuvan tulkinta. (21.4.2025)
Kokoelmassa on 8 käännösnovellia ja 4 novellia kotimaisilta kirjoittajilta. Yhteisenä tekijänä tarinoilla on ei-ihmisen kaltaiset älyt, joko elollisina olentoina tai koneina. Sota tai taistelu on näyttämönä tavalla tai toisella viidessä tarinassa.
Lue lisää ...
Kokoelman aloittava Ensimmäinen yhteys toi mieleen Cixin Liun trilogian Muistoja planeetta Maasta asetelmansa puolesta. Vieraalta sivilisaatiolta piti piiloutua, jolla vältytään hyökkäys. Tuntui, että suomennos ei ollut paras mahdollinen. Viimeisessä sodassa sotaa ylläpitää tekoäly. Pelastuskoju on tarina avaruussodasta suojapaikkaan päässeestä sotilaasta ja suojassa olevasta viallisesta robotista. Pidin tästä tarinasta eniten. Kuinka Maa vapautettiin, on satiirinen tarina, jossa Maapallo on kahden mahtavan ulkoavaruudesta kotoisin olevan elämänmuodon taistelutanner. Jättiläisen tappaja on tarina kahdesta elollisesta lajista pienemmän lajin näkökulmasta kerrottuna. Toista lajia he kutsuivat jättiläisiksi. Hyvin otteessa pitävä tarina, vaikkakin aika inha.
Muodonmuutos teemaa on kahdessa tarinassa Hai ja Aikavuon haaksirikkoiset. Transitissa suunnitelmana on vapauttaa Särkäniemen delfiinit ja Harrastaja sijoittuu vieraalle planeetalle, missä luotiin prototyyppejä elollisista olennoista.
Infero au cielo on ilmestynyt aiemmin Portti lehdessä nimellä Helvetti vai taivas. Siinä planeetan ikuisesti elävät asukkaat ovat kytkettynä tietoverkkoon. Namu ja tervapöpö novellin voi lukea myös John Varleyn suomennetusta novellikokoelmasta Hyvästi, Robinson Crusoe. Novellin nimi on siinä Lollipop ja Tervapöpö ja kertoo klooneista ja mustien aukkojen metsästyksestä.
Kokoelmassa on pääsääntöisesti keskihyviä novelleja. Pelastuskoju, Jättiläisentappaja, Namu ja tervapöpö sekä Aikavuon haaksirikkoiset erottuivat joukosta parhaimpina.
Pari pidempää Barry B. Longyearin tarinaa ovat kokoelman parasta antia, erityisesti ensimmäinen. Jälkimmäinen Longyearin tarina mielenkiintoinen, mutta hieman pitkitetyn oloinen. Hollisin lyhyt tarina on kömpelö ja huonohko. Asimovin lyhyt tarina kierrättää Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta -kirjan ympäristöä ja on aika turha.
Hyvin kuvailevaa tekstiä. Lyhyitä tarinan pätkiä, ikäänkuin novellikokoelma, vaikka periaatteessa yhtenäinen tarina. Vahva vertaus Amerikan valloitukseen: alkuasukkaat, ”valtameren” ylitys, uudisraivaajat, lähetyssaarnaajat ja mustien riisto ja vapautuminen. Kirja parani mielestäni huomauttavasti loppua kohden. Hyvää, scifissä harvinaista, että tarinassa myös naisia vaimoina, äiteinä ja tyttärinä.
Ihmettelen, miten tämän kirjan jälkeen kenellekään on tullut aikoinaan yllätyksenä, että Oscar Wilde oli homoseksuaali. Dorian Grayn muotokuva ei suinkaan kätke kaappiin tai piilota päiväpeitteen alle kirjoittajansa mieltymyksiä. Mitään varsinaisia törkeyksiä on kuitenkin turha etsiä, viktoriaaninen Englanti oli kovin rajoittunut, mitä tuli minkäänlaisen seksuaalisuuden kuvaukseen. Niinpä Wilde tarjoilee loppumattomasti erilaisia nokkeluuksia viisastelevan alter egonsa Lordi Henryn suulla ja antaa nimihenkilönsä piehtaroida kyllikseen toinen toistaan ylellisemmissä esteettisissä nautinnoissa ennen kuin vajoaa lopulliseen rappioon, vanhuuteen, rumuuteen ja kuolemaan. Myöskään ihmisten välistä tasa-arvoa ei tavoitella edes välimerkin vertaa, Dorian Grayn muotokuva on pullollaan yläluokkaista tirskumista alemmilleen eikä rasismiltakaan säästytä Wilden kirjoittaessa itsestään antisemitistin. Mutta on tässä jotain hyvääkin. Wilde kirjoittaa dialogia hyvin ja parhaimmillaan onnistuu rakentamaan jonkinlaista jännitystä. Kaiken kaikkiaan klassikon asemaan noussut teos on loppujen lopuksi kömpelö ja itserakas kirjoitelma ja olisi luultavasti unohdettu nykyään ilman kirjoittajansa surullista loppua.
Ensimmäinen elokuvakirjani. 80-luvun alkupuoliskolla ei tietenkään ollut internetiä eikä pikkukaupungissa löytynyt paljon muualtakaan tietoa kauhuelokuvista, joten Mustasta peilistä tuli murrosikäiselle pojalle korvaamaton tietolähde. En osaa arvatakaan, kuinka monta kertaa luin tämän. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin keski-ikäisenä ukkelina uudelleenlukeminen tuottaa nostalgista mielihyvää ja kieltämättä huvittuneisuutta. Kirjoittajina Alasen veljekset tarvitsivat vielä kehittymistä, elokuvia ravataan läpi yksi toisensa jälkeen punaisen langan ollessa välillä hieman kateissa. Sivuilta välittyy innostus aiheeseen, mutta se ei valitettavasti aina riitä. Antti Alasen kirjoittama ensimmäinen osa perinteisestä kauhuelokuvasta on tunnollinen ja huolellinen yritys hahmottaa esimerkkien kautta jotain melko hahmottamatonta ja perusteokset käydäänkin läpi välillä jopa kummallisen yksityiskohtaisesti. Pintaa syvemmällä kulkevia yhteisiä nimittäjiä ei onnistuta tuomaan esille, vaan ensimmäinen osa jää melko karkeaksi luonnokseksi. Asko Alasen kirjoittama uutta kauhuelokuvaa käsittelevä toinen osa on vielä edellistäkin enemmän kiireessä kirjoitetun tuntuinen, tekstissä vuorottelevat turhauttavasti aidon oivaltavat näkemykset ja luonnehdinnat Suomen MADin käännöksiltä vaikuttavien epähauskojen kielikuvien kanssa. Puutteistaan huolimatta Musta peili oli aikoinaan merkittävä kirja, koska se oli ainoa kauhuelokuvia käsittelevä suomalainen tietokirja, ja jo siksikin ansaitsee pienen paikkansa kotimaisen elokuvatutkimuksen historiassa.
"Gargantuamainen on adjektiivi, joka tarkoittaa erittäin suurta tai valtavaa. Sana juontaa juurensa ranskalaisesta kirjallisuudesta, erityisesti François Rabelaisin teoksista, joissa Gargantua on jättiläinen ja mytologinen hahmo. Gargantua symboloi suurta kokoa, voimaa ja usein myös suurta elämänhalua. Käytännössä sanaa käytetään kuvaamaan asioita, jotka ovat erityisen suuria tai ylivoimaisia, olipa kyseessä fyysinen koko, voimakkuus, tai jopa abstraktit käsitteet, kuten tunteet tai saavutukset." Näin sanoo siis sanakirja. Edelliseen määrittelyyn lisäisin vielä pohjattoman ruokahalun ja suuren kiinnostuksen herkutteluun.
Lue lisää ...
Rabelais'n teos on parhaimmillaan oikein hauska, mutta mitään järkeä siinä ei oikeastaan ole. Nimihahmo ystäviensä kera ramppaa ympäri Ranskanmaata, syö niin paljon kuin ikinä vain pystyy, ryyppää siihen tynnyritolkulla viiniä päälle, ja ottaa hengiltä tai muuten vain törkeästi pahoinpitelee milloin kenetkin. Tällainen mässäilyn hekumointi saattaa toki pohjautua 1500-luvun niukkoihin oloihin. Sadot olivat välillä huonoja siinäkin osassa Eurooppaa eikä kukaan välttämättä ruvennut syömään sammankonreisiä tai etanoita siksi, että uskoi niiden oikeasti olevan hyvänmakuisia. Kun nälkä on tuttu ateriavieras, onhan se viihdyttävää edes lukea notkuvista pitopöydistä. Rabelais kirjoittaa kuten Gargantua ahmii, kaikkea sikin sokin, vain liikaa on tarpeeksi ja kohtuu on kirosana.
Tarinoinnin rakkautta on vuodatettu yltympäriinsä kaiken päälle kuin maustehuntu eikä kokille saa olla lähettämättä kiitoksia, muuten voi käydä hassusti. Jonkinlaisen oman aikansa hengen tästä kuitenkin pystyy aistimaan kaikesta liioittelusta huolimatta, yhteiskunnalliset rakenteet ja väestökerrostumat, vaikka kukaan sillä hetkellä tuskin ymmärsi elävänsä renessanssia. Kirjan tärkein anti on joka tapauksessa ja ennen kaikkea, että sen luettuaan tietää, mistä Pariisi on saanut nimensä.
Pidän kirjasta ja se on hyvällä tavalla toteutettu. Katsijakissojen elämä oli mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei kuitenkaan aivan yllä todella hyvien erikoisseikkailujen tasolle. Tiikerisydämeen ei saa niin vahvaa tunnesidettä, mitä joihinkin muihin päähahmoihin.
Paholaisen piirisihteeri kirjoittelee veljenpojalleen, alemman luokan riivaajalle, miten ihmisiä voi parhaiten viekoitella pimeälle puolelle. Narnia-kirjasarjan luojan C. S. Lewisin kirjeromaani Paholaisen kirjeopisto on mainion humoristinen tarina pahuuden taistelusta hyvyyttä vastaan, ihmisten heikkouksista ja vahvuuksista sekä hirmuvallan armottomuudesta virheitä kohtaan. Lewis oli kristitty, Narnia-kirjat vilisevät kristittyä symboliikkaa, mutta Paholaisen kirjeopisto ei ole samankaltainen möhkäle ollenkaan, vaan tosiaankin vain sarja kirjeitä, jossa seurataan viattoman ihmissielun kiusaamista ja houkuttelua vääryyden vainioille. Mainio vastapaino kaikille ryppyotsaisille teoksille eksorsismista, puhumattakaan, että antaa kauniin muistutuksen ajasta, jolloin kirjeiden kirjoittaminen oli arvossa pidetty taito. Manaaja-elokuvat vaikuttavat olevan muotia taas, eiköhän perässä seuraa kirja tai pari.
Pettymys. Minkä luulin olevan perinteellinen englantilainen kummitusjuttu satoja vuosia vanhasta rakennuksesta olikin jaaritteleva kristillis-okkultistinen eksorkismitarina. Aiheessa sinällään ei ole mitään vikaa, mutta jos noin kaksi kolmasosaa kirjasta käsittelee pitkäpiimäisen yksityiskohtaisesti kiinteistökauppaa ja muutenkin kansien välissä vilahtelee täysin irrallisia ja tarpeettomia hahmoja, ei voi olla kovin innoissaan. Välillä tuli mieleen tohtori Tavernerin idioottimaiset salaisuudet ja se onkin jo aika synkkä tilanne. Kaiken muun hyvän lisäksi kirjoitustyyli muuttuu merkillisesti loppua kohden ja tuntuu kuin kirjoittaja olisi vaihtunut tai itsekin kyllästyneenä vetänyt pienet kännit, että jaksaisi viedä homman loppuun asti. Ei näin.
Goottilaisen kirjallisuuden perinteet elävät ja voivat edelleen hyvin länsimaiden ulkopuolellakin. Haruki Murakamin runsaudensarvi Komtuurin surma leikittelee vuosisataisella kirjallisella perinteellä luodessaan asetelman varsinaiselle kertomukselle. Autio suurikokoinen talo vuoristossa, erikoisia löytöjä sekä seinien sisä- että ulkopuolelta, arvoitus menneisyydessä ja salaperäinen musiikki, joka kantautuu pimeydestä öisin. Viittaukset Edgar Allan Poen tarinoihin tai Stephen Kingin Hohtoon eivät ole sattumaa, kun yksinäinen taidemaalari lähtee syrjäseudulle etsimään innoitusta ja hoivaamaan särkynyttä sydäntään. Vähitellen Komtuurin surma kasvaa yli osiensa summan, se punoutuu vastakkaisuuksista, rinnakkaisuuksista ja päällekkäisyyksistä koostuvaksi symmetriseksi, rakenteeltaan melkein jopa geometriseksi valveuneksi. Yksityiskohtainen materialismi yhtyy maagiseen realismiin, mystiikka, ideat ja metaforat härnäävät lukijaa enkä ainakaan itse usko, että kaikki avautui heti ensi lukemisella. Keskiraskasta kerrontaa kepeytetään säännöllisillä seksikohtauksilla, tuhmilla muistoilla tai vähintäänkin sänkyfantasioilla ja tulee täysin selväksi, miten Japanissa ollaan saatu aikaan yli sata miljoonaa asukasta. Välillä maalataan taulu tai pari, mutta vauvoja tehdään panemalla ja vaikka isästä ei joka kerta ole varmuutta, ei kai se aina ole niin turhan tarkkaa. Pääasia, että lapsista pidetään huolta. Komtuurin surma on kirjoittamisen voitto, ei sen voi sanoa kertovan mistään merkityksellisestä aivan erityisesti, mutta silti se tuntuu melkein omakohtaiselta, sitä on vaivatonta lukea ja on parhaimmillaan jopa kohtuullisen jännittävä. Ensimmäisistä lukemistani Haruki Murakamin teoksista en juurikaan pitänyt, mutta tämä oli kaikesta merkillisyydestään huolimatta tai ehkä siitä johtuen oikein hyvä. Juha Myllärin suomennos on malliesimerkki korkealaatuisesta käännöstyöstä.
























