Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Galaktisen imperiumin keisari antaa aavikkoplaneetta Arrakisin Atreides-suvun käskyvallan alle. Tällä hellittelynimellä Dyyni tunnetulla planeetalla käynnistyy tapahtumaketju, joka määrittää koko tunnetun maailmankaikkeuden kohtalon.
Lue lisää ...
Niin. Frank Herbertin massiivinen avaruuseepos Dyyni käsittelee suurimpia kuviteltavissa olevia aiheita. Siltä osin sitä on pakko ihailla.
Luin kirjan nyt toista kertaa ja sain melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja elokuvat nähtyäni siitä niin paljon enemmän irti. Ensilukemalla se lähinnä hämmensi. Mittakaavat olivat liian suuret käsitettäviksi. Tapahtumat sijoittuvat - mitä ihmettä - 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Nyt ymmärrän paremmin.
Nyt ymmärrän, miksi Dyyniä toisinaan tituleerataan tieteiskirjallisuuden Taruksi sormusten herrasta. Molemmat kertomukset luovat lukijan mieleen universumin, Dyyni sen, joka on tulossa, ja THS sen, jota ei enää ole. Molempien vaikutus omassa lajityypissään on täysin ohittamaton. Vertaa vaikka Dyyniä ja Tähtien sotaa (Paul vs. Luke, Arrakis vs. Tatooine, jne.).
Joudun kuitenkin antamaan Dyynille miinusta henkilöhahmoista. En sen vuoksi, että henkilöt olisivat jotenkin epäuskottavia tai hatarasti rakennettuja. Ei, vaan siksi, etten pysty samastumaan oikeastaan yhteenkään heistä. Henkilöiden kautta Dyyni muistuttaa enemmän Tulen ja jään laulua, josta niin ikään puuttuvat puhtaat hyvikset ja puhtaat pahikset. Tulen ja jään laulusta on kuitenkin kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi löytää henkilöitä, joiden puolesta jännittää, joiden rinnalla iloita ja surra. Dyyniä lukiessa en juurikaan jaksanut välittää, mitä Paulille, Jessicalle tai muille käy. He ovat jotenkin liian erilaisia kuin minä. Aivan eri tasolla, tavoittamattomissa. Puhuvat kuin filosofit tai munkit. Heissä ei ole riittävästi inhimillistä diversiteettiä.
Mutta se siitä. En halua päättää tätä arviota valittavaan sävyyn, koska kokonaisuudessaan Dyyni on ehdottomasti läpi vaeltamisen arvoinen, vaikka useampaankin kertaan. Sen sivuilta mukaan tarttuu inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta vuosien ja vuosikymmenten tarpeiksi.
Olisi pitänyt lukea Ilmatiivis autotalli ensin, sillä en tajunnut tästä hölkäsen pöläystäkään. Rakastin tosin sen taidetta, huumoria ja metatason juttuja ja sitä, miten tämä lempeästi irvaili omalle järjettömyydelleen. Arvosana saattaa muuttua jos luen Ilmatiiviin autotallin ensin, se saattaa avata hieman tätä maailmaa, tai sitten ei.
Olen yrittänyt Hobittia kahdesti ja Taru sormusten herraa kerran eikä ole napannut, mutta nyt viimeinkin löysin jonkin Tolkien-kirjan josta minäkin pidän!
Tämä oli hauska ja kerronta oli parhaimmillaan suoraan kuin lasten mielikuvituksesta lähtöisin, sellaista joka oli maagista eikä aliarvioi nuorta lukijakuntaa. Hobitissa minua ärsytti jotkin sanaleikit ja sen takia aina luovuinkin sen lukemisesta, tässä se oli kuitenkin villiä ja luonnollista mennessään tapahtumista ja paikoista toiseen, pidin sen hulluimmistakin kohdista. Ihmettelin hieman lukiessani, onko Rover tyypillinen koiran nimi Britanniassa, mutta selvisi (kääntäjän huomautuksista) että englanninkielen sana rover tarkoittaa sekä vaeltajaa että piraattia, minkä ansiosta lopulta tajusin nimen vitsin.
Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjan itsenäinen jatko-osa, jossa Nanalla menee huonosti. Lähimenneisyydessä on rankkoja juttuja ja sen lisäksi hän näkee eläväisiä unia. Kirjassa on kaksi aikatasoa: Nykyaika ja menneisyyden Japani.
Lue lisää ...
Juoni, tai sanoisinko juonet, ovat kiinnostavia ja tempaavat mukaansa. Tietoa pimitetään mukavasti, joten ainoa keino saada tietää mikä tässä nyt on meininkinä, on jatkaa lukemista.
Kerrontaratkaisut hieman hämmensivät minua välillä. Nykyajassa puhe- ja kirjakielen erikoinen käyttö veti jatkuvasti huomiota juonesta. Varsinkin alun siirtymässä oli lisäksi vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka on päähenkilö. Mutta kyllähän se siitä selvisi, kun jatkoi lukemista.
Ja se kettu oli hämmentävä tyyppi. Minulle jäi sellainen tunne, että jonkinasteinen kontekstiymmärrys jäi minulta nyt huomaamatta, kun japanilainen kulttuuri ei ole minulle kovin tuttu.
Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Erityisesti kirjan loppupuolella kerronta alkoi sujua niin, että viimeiset 100 sivua tuli luettua jo imeytyneenä tarinaan.
Otavaisten olkapäillä on brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaani, jossa Suomen sisällissota yhdistyy kansanperinteisiin ja mytologiaan. Kirjassa seurataan punaisten Juupajoen naiskaartin alaosastoa. Sota on raakaa ja raskasta varsinkin naiskaartilaisille, joita edes omat eivät hyväksy, valkoiset kutsuvat heitä naarssusiksi, jotka pitäisi ottaa kiinni ja tappaa, enenkuin he synnyttävät lisää susia. Ja aivankuin sodassa ei olisi tarpeeksi, alkaa kuulua tarinoita metsissä näkyvistä valoista jotka vievät näkijänsä järjen.
Lue lisää ...
Kirjassa on kuvailtu sisällissotaa uskottavasti, ja väliin on taitavasti kerrottu syntytarinoita, kuten miten revontulet syntyvät ja kuinka Mielikki loi karhun. Suomentaja Lauri Lattu on tehnyt hyvää työtä ja kirjan teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Teoksen pienestä koosta huolimatta kirja on mukaansa tempaava ja se tulee ahmittua nopeasti.
Hyvin kuvailtu hahmoja ja tilanteita ylipäätään. Päähenkilö kuitenkin vaikutti mielestäni hieman ”voittamattomalta” ja ettei hänellä olisi hirveämmin heikkouksia, hän ei epäonnistunut missään. Olisin kaivannut hieman edes pieniä epäonnistumisia, muuten ihana kirja!
Kiva lyhyehkö tarina jättiläisineen ja lohikäärmeineen.
Vuoden 2020 laitos sisältää kaksi versiota tarinasta: lopullisen version ja ensimmäisen version, joka ei ole niin viimeistelty. Lapsille lukiessa parempi versio voisi jopa olla tuo alkuperäinen yksinkertaisempi versio, koska se ei mm. sisällä niin paljon vaikeahkoja nimiä.
Lue lisää ...
Lisäksi kirjasta löytyy luonnos tarinan jatko-osasta. Kirjan ulkoasu ja kuvitus ovat hienot.
Lyhyt tarina, josta en ensi lukemalta oikein saanut otetta. Tarinan osuus on reilusti alle puolet kirjan pituudesta ja loput on erilaista lisämateriaalia.
Alkuun mietin, että tarvinneeko näin lyhyt kertomus noin paljon lisämateriaalia, mutta kyllä ne avasivat tarinaa ja sen taustoja ihan kivasti.
Tätä on ilmeisesti pidetty ja markkinoitu yleensä lasten satuna ja jo lukiessa mietin, että mitenköhän tämä toimii lapsille. On nimittäin aika paljon erilaisia metaforia ja muutenkin hahmot, tapahtumat ja ihan lauseetkin ovat sellaisia, joita lasten on varmasti vaikea täysin ymmärtää. Ainakaan itseäni ei tälläinen olisi lapsena kiinnostanut yhtään. Lisämateriaaleista selviääkin, että Tolkien ei ilmeisesti tätä alunperinkään ole tarkoittanut lapsille.
Kirjana ja esineenä ainakin vuoden 2023 laitos on todella kaunis ja ilo silmälle. Tässä laitoksessa siis on mukana nuo lisämateriaalit, joita ei luultavasti ole mukana vanhemmissa laitoksissa.
Hyväntahtoisten lisäksi lempparini Sandman-sarjasta. Delirium on yksi lempihahmoistani ja nautin tästä arcista paljon. Morpheuksen hahmokehitys on mielenkiintoista seurattavaa.
Tykkäsin. Hahmot olivat kiinnostavia, ja tykkäsin että Barbie oli tavattu jo aiemmin. Haluaisin tietää Alienorista vielä lisää, mutta hän ei muistaakseni esiinny Sandman-sarjassa muuten kuin nopeasti juurikin persoonapelissä. En muista paljoakaan tästä sarjakuvasta, koska luin sen yli vuosi sitten.
"Varjojen Prinssi" ei valitettavasti vakuuttanut. Se oli minusta selkeästi Legendaa heikompi teos. Syitä on monia.
Ensinnäkin henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa, ei edes päähenkilö Tenaka tai karun kohtalon kokenut Ananais. Silloinkin kun hahmoja kuvataan liikuttavissa tai jännittävissä tilanteissa, he tuntuvat yhdentekeviltä. Näkökulmahenkilöitä on niin paljon, ettei keneenkään heistä päästä riittävän hyvin tutustumaan. Monet mainion alkuidean omaavat hahmot jätetään nopeasti melkein oman onnensa nojaan ja heistä tulee väkisin valjuja. Sääli.
Lue lisää ...
Myöskään juoni ei kannattele lukijaa innostumaan tarinasta. Paikoitellen kohtaukset ovat oikein hyviä, mutta niitä seuraavat hölmöt ja jopa naivistiset kohtaukset. Maailmassa ja sen tapahtumissa olisi paljon enemmän annettavaa kuin David Gemmel pystyy lukijoilleen antamaan.
Yksi tarinassa on kuitenkin hyvää: taistelukohtaukset. "Legendan" tapaa Gemmelin taisteluissa on jännitystä ja realismin tuntua. Ne ovat uskottavia. Harmi siksi, että "Varjojen Prississä" on paljon "Legendaa" vähemmän taisteluja.
Muutaman kerran mietin kirjan kesken jättämistä. Jaksoinpa sentään lukea loppuun.
Tämän teoksen ansiot eivät ole niinkään eksobiologiassa tai tarkassa avaruusmatkustuksen kuvauksessa vaan siinä, miten se kertoo ihmiskunnassa piilevästä taudista, joka oireilee ulkoavaruudessakin. Moni tärkeänä ja viisaana pitämämme asia ja ajatus saa runtua tässä kirjassa, joka Lewisin tyyliin sisältää myös hienovaraisia vihjeitä teologisista teemoista. Joitain se voi ärsyttää, itseäni lähinnä ihastuttaa.
Ihan sympaattinen satu, joka sopii perheen pienimmillekin.
Alkuperäinen käsikirjoitus ja varsinkin kuvitus suomennoksen rinnalla on kiva lisä, mikä parantaa lukukokemusta huomattavasti.
Ja vilahtaahan tarinassa myös tuttuja hobittinimiä. ; )
Päähenkilömme vetävät henkeä sarjan kolmannen osan dramaattisten käänteiden jälkeen. On tulossa talvipäivän seisaus ja valmistelut ovat kovassa vauhdissa. Lahjojen hankinnan lisäksi poliittinen ilmapiiri ja suhdekuviot mietityttävät henkilöhahmoja.
Lue lisää ...
Kirjassa on vahvasti täytekirjan tuntua. Pysähdytään mietiskelemään menneitä tapahtumia ja stressataan jo tulevista. Eihän tämä sarjan aiempien osien tasolle yllä, mutta en usko sen olevan tarkoituskaan. Tämän kirjan jälkeen kiinnostaa vielä enemmän se, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kansikuvauudistus häiritsee niin paljon. En tykkää sarjan kansien uudesta ulkonäöstä. Turhan räikeä, ei sovi sarjan henkeen. :/
Kirjasarjassa oli jo valmiiksi liikaa juonihaaroja, ja taas niitä tulee lisää roppakaupalla. Jos siinä jotain positiivista on, niin kirjassa ei juuri tylsää hetkeä ehdi tulla. Kiinnostavaan maailmaan ja sen historiaan paneudutaan lisää tarinoiden ohella, mikä hieman pelastaa kirjaa.
Tämä koko kirja oli kuin adrenaliini piikki joka lopussa räjäytti mielen. uppouduin seikkailuun täysin sekä tykästyin kovasti uusiin hahmoihin Manoniin ja Abraxossiin sekä Rowaniin ja odotan mielenkiinnolla pääseväni lukemaan seuraavaan osaa mahdollisimman pian!!
Tämä kirja ja koko sarja on todella yllätyksetön ja ennalta arvattava. Vielä viiden kirjan jälkeenkin monet hahmot tuntuvat jotenkin pinnallisilta, eikä yhdenkään hahmon kohtalo oikein jaksanut kiinnostaa. Mutta eipä siinä olisi paljoa jännittämistä ollutkaan, kun kaikki tuntui sujuvan niin helposti, vihollisarmeijakin oli melkein voitettu parilla nuolikuurolla. Enkä muuten muista missään törmänneeni yhtä ärsyttävään hahmoon kuin Ce'Nedra. Ehkä nuoret, jotka eivät ole hirveästi lukeneet, saattavat saada näistä kirjoista jotain irti, mutta aikuiselle lukijalle en näitä suosittelisi missään nimessä.
Kieli on kaunista, kertoja/päähenkilö ikäisekseen uskottava. Silti Maresi on täydellinen esimerkki spefistä, joka kärsii siitä, että on nuortenkirja. Se on liian lyhyt ja pinnallinen ollakseen paras versio omasta tarinastaan. 212 sivun pituus (josta ensimmäiset sata on tyttöjen kotitöiden ja vuohiruokien fiilistelyä sekä nimisalaattia, toiset sata miekka ja magia -tason taikapapitarten valtataistelua asehulluja ukkoja vastaan) ei vain riitä tälle maailmalle tai käsittelyyn nostetuille teemoille. 500-sivuisena aikuisten romaanina olisi varmasti hyödyntänyt oman lorensa paremmin.
Lue lisää ...
Sisältövaroituksena sen verran, että teos sisältää joukkoraiskauskohtauksen, joka on asetettu omituisen positiiviseen valoon. Se yllätti suhteessa hyvin naiiviin ja nuoreen kertojaääneen.
Feministinen tematiikka on kymmenessä vuodessa kulahtanut. Kaikki biologisesti hedelmälliset synnytyskykyiset naiset ovat luonnostaan hyviä ja hoivaavia, kaikki naisia janoavat dominoivat miehet pahoja. Ainoa mies, joka ei ansaitse lentää jyrkänteeltä, on niin umpihomo, että pikkutytönkin gaydar mahdollistaa osoittelun. (Silti sitä homoutta ei sovi sanoa ääneen, se on vain "salaisuus".) Siinä mielessä siis aikansa elänyt keskustelunavaus. Ymmärrys sukupuolen ja sukupuoliroolien moninaisuudesta ja esityksellisyydestä on kuitenkin ollut feministisen keskustelun keskiössä jo ysäriltä asti...
Uskon, että Maresi on ajanut asiansa nuortenfantasiana, jossa tytöt ja naiset ovat keskiössä. On hyvä, että tällainen on voitu julkaista. Kieli on nättiä, ja lukuintoinen 5.-8.-luokkalainen saattaisi saada tästä paljonkin irti. Kymmenen vuotta myöhemmin voin silti sanoa, että onneksi samantyyppisiä on julkaistu sittemmin lisää, koska päällimmäinen lukukokemus on hämmennys.
Erityisesti nauratti markkinointiteksti tästä "tyttöjen omana Taruna sormusten herrasta", koska se onnistuu samanaikaisesti sekä alentumaan tytöille että valehtelemaan kirjan sisällöstä aika reippaasti. Tässä lähinnä pyykätään ja poimitaan simpukoita suljetulla luostarisaarella. Historian paino, pitkä vaellus tai pienen ihmisen yksinäisyys suuren maailman keskellä eivät ole Maresin juonelle keskeisiä.
Kirja, joka jätti minut jossittelemaan. JOS vain nimihahmon luvut eivät olisi olleet niin tuhottoman ponnettomia, olisi proosan korukielisyys ehkä ollut paikallaan. JOS vain olisi keskitytty toissijaisiin henkilöhahmoihin ja heidän ihmisenkokoisiin ihmissuhteisiinsa, olisi juonessakin ollut enemmän mieltä. JOS vain olisi saatu nauttia kauniista ja tehokkaasta luontokuvauksesta aivan abstraktin ja sisällöttömän Tuonelan sijaan...
Lue lisää ...
Jos se yleinen suomifantasian "mitä jos Kalevala, mutta -" brändi iskee sinuun, iskee varmaan tämäkin.
Vaskinaisessa on yhtä aikaa käynnissä kaksi tarinaa. Toinen niistä on kiehtovan anakronistinen ja arkinen kuvaus sekaisin menneestä luonnon kiertokulusta, jonka keskellä kaksi yhteisönsä hylkimää ihmistä löytää toisensa Tuonelassa seikkailtuaan. Toinen on kertomus metallikeijuista, joiden kryptinen kosmologinen tehtävä on ilmeisesti lähinnä näyttää nätiltä ja aiheuttaa ongelmia, jotka joutuvat heti itse ratkomaan ilman sen kummempia seurauksia.
Onneksi kirja oli lyhyt ja romanttinen sivujuoni (siis se ihmisten välinen) ihan sympaattinen. Tuumasin kavereilleni, että jos tästä kirjasta pudottaisi nimihenkilö Vaskinaisen osuudet kokonaan ja juoni keskittyisi ainoastaan maalaisrahvaan anakronistiseen satuseikkailuun Peruna-elokuvan hengessä, teos eheytyisi huomattavasti. Tällaisena se tuntui vähän siltä, että siinä oli kaksi erillistä teosta samoissa kansissa sekaisin.
Ei ihan niin laadukas kuin sarjan ensimmäinen osa, samat ongelmat juonen ja hahmojen osalta vaivaavat mutta taustalla hämärässä etenevä kätketty selitys tapahtumille pitää otteessaan. Parhaimpia osuuksia ovat kuvaukset Jupiterin eri kuiden oloista ja niissä elävistä olennoista.
Teknisiä oivalluksia ja kaukonäköisyyttä jokseenkin heppoiseen juoneen käärittynä. Ihmiset jäävät yhtä ohuiksi hahmoiksi kuin HAL. Kirjan loppu on kuitenkin oivaltava ja pelastaa tämän teoksen.
Takakansitekstin ja kansitaiteen luomiin odotuksiin nähden Varjokäärme, mestaripunoja oli aivan hienonhieno pettymys. Toivoin, että päähenkilö Aleksin väitöskirjatyöllä olisi ollut suurempi merkitys tarinan kannalta. Toivoin vielä omaperäisempiä fantasiaelementtejä. Toivoin, että tarinan sijoittuminen nimenomaan Suomeen ja Helsinkiin olisi tehnyt kokemuksesta selkeämmin englanninkielisestä fantasiakirjallisuudesta poikkeavan.
Lue lisää ...
Mutta se kritiikistä, koska - rehellisesti - nautin Topias Haikalan viehättävästä ja tunteikkaasta romaanista hyvin paljon. Vaikka kirjassa oli aika paljon spefin kliseitä puhuvista eläimistä robottihuumoriin, niin oli joukossa myös jotakin aivan uutta. Kuten Aleksia piinaavat touhukkaat apinaolennot sekä tietenkin itse Varjokäärme, mystisyydessään lähestulkoon Ozin velhon veroinen hahmo. Lisäksi uskon, että Helsingissä asuville kertomus on erityinen tuttujen paikkojen ja paikannimien myötä.
Romaani on myös huomattavan filosofinen. Aleksi pohtii keskenään ja kohtaamisensa hahmojen keralla kaiken pysymättömyyttä ja ohikiitävyyttä. Tarinassa on aimo annos buddhalaista maailmankatsomusta: elämä on kärsimystä, kaikki on harhaa ja täyden tietoisuuden tavoittelu on pyrkimyksistä pyhin, joka vapauttaa kärsimyksestä. Suorastaan rakastin lukea tällaista pohdiskelua, koska se on niin virkistävää vastapainoa nyky-yhteiskunnalle, jossa meitä uhkaa talutushihnan viettelevä houkutus. Kumman Aleksi valitsee, helpon vai oikean tien?
Kumman sinä valitset?
Todettakoon etten ole lukenut ainuttakaan Kingin kirjaa, joka varmaan on joidenkin lukutoukkien mielestä hyvinkin anteeksiantamatonta. Olen aina ollut romanttisen fantasian ystävä ja minulla on ollut kaikenlaisia hassuja ennakkoluuloja tällaisia kirjoja kohtaan vaikka kylläkin rakastan kauhuelokuvia. Otin Bookbeatin testiin ja tämä valikoitui luettavaksi oikeastaan siksi, että siinä oli kiva kansi. Uskokaa tai älkää, näin minä kirjojani joskus valitsen. Ei tämä nyt pelottava ollut, ehkä jollain tasolla ällöttävä mutten ehkä osannut uppoutua kirjan maailmaan sillä tasolla, että se olisi saanut minun oksennusrefleksini aktivoitumaan. Ehdottomasti haluaisin nähdä tämän ruudulla. Huhut kertovatkin, että tästä olisi tulossa jossain vaiheessa tv-sarja. Mutta niin, kirja on niin "normaali" kuin voi olla, Sen hahmot ovat "normaaleja" ja siksi ehkä niin uskottaviakin. Kirjassa oli monta henkilöhahmoa enkä meinannut välillä pysyä perässä kuka oli kukakin. Minusta kirja eteni hyvää tahtia vaikka välillä olisikin odottanut jotain ällöttävää äksöniä lisää. Pidin tästä yllätyksekseni yllättävän paljon. Minä, joka lukee vain romanttista hömppää. Suosittelen mikäli kauhu yhtään kolahtaa. Tämä olikin nyt sitten myöskin ensimmäinen e-kirja minkä olen koskaan lukenut. Tämä on ollut yhtä ensimmäisten kertojen roisketta konsanaan.
Lue lisää ...
Kevyt luettava, luin parissa tunnissa yhdellä istumalla. Kirja alkoi ihan hyvin, odotin innoissani milloin toiminta alkaa. Alku vain venyi ja venyi. Kun toimintaan päästiin se oli sekavaa ja nopeasti ohi. Ja tylsää! Mitään jännittävää ei tapahtunut. Hahmot eivät olleet kummoisia, kukaan ei jäänyt erityisemmin mieleen. Minulle ei kehittynyt mitään sidettä yhteenkään. Oli merkityksetöntä kuoleeko kukaan hahmoista.
Lue lisää ...
Konsepti naisten omasta saaresta ei myöskään ole mitenkään uusi tai erityinen. Luostari-ajatus oli ihan mielenkiintoinen, mutta toteutus jäi hyvin yksinkertaiseksi. Miesten kuvaaminen pahoina ja naisten hyvinä oli jälleen hyvin yksinkertainen ja tylsä tapa kertoa tarinaa.
Kirja siis ei ollut kummoinen, olisin käyttänyt aikani mielummin esimerkiksi siivoamiseen.























