Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirjasarja tuntuu olevan just oikea valinta, kun haluaa aivot narikkaan viikonlopun ajaksi. Hahmot ovat ärsyttäviä ja epäaitoja, mutta ah, niin mielenkiintoisia. Loppuratkaisu yllätti minut, vaikka jälkeenpäin mietittynä se oli ihan selvä.
Tämä sarja on ehdottomasti suosikki kirjasarjani!! Hahmoihin samaistuu helposti,juoni EI ole yksitoikkoinen vaan päinvastoin jännittävä. Ainut asia mikä hieman ärsytti oli Lilith en pitänyt hahmosta yhtään. Aion lukea seuraavan osan ehdottomasti odotan sitä liian innolla(:D) Eihän kukaan voi olla rakastamatta Jacea? ;)
Valitsin kirjan kannen perusteella ja petyin pahasti. Kirjassa oli kaksi kertojaa tyttö ja "Punakaneli" En tajunnut edes mikä punakaneeli on?? Ehkä olen hieman liian nuori ymmärtämään kirjan ideaa.
En voi olla rakastamatta tätä kirjaa. Kun aloitin kirjan en pystynyt lopettaa lukemista. Sam & Grace olivat ihania hahmoja. Missään vaiheessa ei tullut "Tylsää" kohtaa. Mielestäni kirja oli herkkä ja kirjoitettu kauniisti.Luen seuraavat osat innolla!! Suosittelen.
Kirjan lukemisessa kesti minulla loputtoman kauan, sillä kirja muuttuu keskipaikkeilla todella puuduttavaksi. Juonta ei tunnu olevan nimeksikään ja teksti jaarittelee... Kaikki parhaimmat kohdat olivat niitä, joissa puhuttiin susista. Susien ja ihmisten muuttuminen susiksi ja miten muuttuminen liittyi lämpötilaan oli hyvin keksitty ja hienosti kuvailtu. Näistä kohdista pidin. Mistä en pitänyt, oli pääparin äkillinen rakastuminen. On mielenkiintoisempaa lukea hitaasta rakastumisesta... Tässä sitä ei ollut. Pääpari, Sam ja Grace, heittäytyvät saman tien täyteen tunteiden paloon ja siihen on vaikea samaistua. Varsinkin alussa, kun hahmoista ei edes välitä. Loppua kohden tarina taas parani, kun nuoret alkoivat tosissaan miettiä voisiko ihmissusiongelmaan löytyä parannuskeinoa. Vaikka hahmoista oikeastaan kehenkään ei kamalasti kiintynyt, loppupään tapahtumat silti kiristivät hieman rinnassa. Hyvää kuvailua ja hienoa tunnelmaa. Eniten ärsytti juuri Gracen ja Samin rakkaustarina, ja oikeastaan juuri tästä riippuu paljolti se, pitääkö kirjasta vai ei. Jos parin äkkirakastuminen uppoaa lukijaan, on loppukirja helppo lukea, sillä suurin osa tarinasta on juuri Gracen ja Samin ihkun elämän kuvailua yhdessä. Jos taas se ärsyttää, miten päähenkilö syttyy elämään vasta, kun ihana poikaystävä saapuu ja pelastaa tämän, sitten kirja ei kolahda. Vaikka en olekaan feministi (kaukana siitä) pinnan alta pilkistävä sanoma sai silti niskakarvani pystyyn. Joka tapauksessa ja mutinoista huolimatta ihan hieno kirja. Kolmen tähtensä ansainnut.
Teksti on lennokasta ja miellyttävää luettavaa, dialogi saa nauramaan tai vähintäänkin hymyilemään. Juoni on mielenkiintoinen ja välistä hyvinkin kauhuvivahteinen. Henkilöhahmot ovat edelleen kiinnostavia, ja heidän välistä suhdekehitystä lukee suurella mielenkiinnolla. Henkilöt kehittyvät sarjan edetessä kuka mihinkin suuntaan, mikä on hyvin mielenkiintoista seurattavaa. Pidin kirjasta oikein paljon, ehkä eniten koko sarjassa. Pitää varmaan alkaa lukea sarjaa uudelleen ja palauttaa mieleen, mitä kaikkea aikaisemmissa osissa on tapahtunut. Ainoa, mikä tässä sarjassa ärsyttää, on nimien kääntäminen. Jotkut nimet ovat jopa naurettavia vaikka henkilöistä itsestään pitäisinkin. Kääntäjä ei mielestäni ole tehnyt tässä kovin fiksua valintaa, mutta eipä sitä voi enää alkaa muuttaakaan.
Päätin nyt sitten tarttua uudestaankin tähän kirjaan. (Oikeastaan luen lähes kaiken kahteen kertaan...). En muistanut tästä oikeastaan mitään muuta, kuin positiivisen yllätyksen tunteen kuultuani aika paljonkin parjausta. Ja kyllähän Rubiininpuna viihdytti toisellakin lukukerralla. Gwendolyn on aina tiennyt, että hänen serkkunsa Charlotte on tuleva aikamatkaaja. Koska puoli sukua muistuttaa tästä joka hetki, ei hänen mieleensä ole tullut edes epäillä muuta. Kun sitten käy ilmi, että Gwendolyn on aikamatkaaja Charlotten sijaan, suvun salaisuudet alkavat paljastua... Tämä oli taas niitä näppeihin liimautuvia kirjoja. Vaikka minulla olikin hämärä muistikuva tapahtumista, lukemista oli mahdotton lopettaa. Koko ajan paljastui uusia asioita aikamatkaajista ja Gwenin menneisyydestä. Tomerana tyttönä Gwen selvitti niitä myös itse. Rubiininpuna sisälsi läjäpäin ihatuttavia hahmoja. Gwen itse on sisukas ja omapäinen, mutta myös epävarma ja tottunut jäämään Charlotten varjoon. Hänellä on ihana ystävä Leslie, jonka heitoille naureskeli kerran jos toisenkin. Gideon on niin ikään hurmaavan itserakas komistus. Rubiininpunasta jäi oikein mukava fiilis, ja odotus heinäkuussa ilmestyvää toista osaa (Safiirinsini) kohtaan vain kasvoivat.
Aluksi minulla oli epäilykseni, että tulisinko rakastamaan tätä kirjaa yhtä paljon kuin kahta edellistä. Kävikin niin, että kirjan lopussa olin kyyneleet silmissä ja tunteet katossa. Kirja on niin koskettava. Zsadistin rankkaan menneisyyteen pureudutaan oikein kunnolla, ja kyseiset kohtaukset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Zsadist ei ehkä ole kaikkein fiksuin ja filmaattisin, mutta vähintäänkin kiinnostava. Aikaisemmin saatoin moittia Wardin kirjoja siitä, että päähenkilöiden suhde kehittyi liian nopeasti. Nyt hahmojen suhde kehittyi vasta reilusti yli kirjan puolessavälissä. Zsadist on henkilönä niin rikki, ettei muutosta odotakaan tapahtuvan heti. Juoni kulkee hyvin luonnollisesti, ja juonenkäänteet lähellä loppua olivat suorastaan loistavia. Osin kyllä harmillisia, mutta juonen kannalta kutkuttavia. Kun muut sarjan kirjat ovat tähän mennessä saaneet arvosanakseen 4½ tähteä, tämä kirja ehdottomasti ylittää muut: 5 tähteä.
Mä tykkäsin ihan hirveesti. Koin surua ja vihaa, mutta niistä huolimatta ihan mahtava kirja. Luin juuri äsken loppuun ja oon ihan kadoksis nyt, kun ei oo enää luettavaa. Oon lukenu jokase osa ja voin vaa sanoo et "Millos luetaa uuestaa?" :D Oon jo aatellu ostavani kaikki itelleni ni voin lukee uuestaa ja uuestaa. ((: Ei viiti aina kirjastosta lainata. ;D Ja kuten varmaan nimestänikin huomaatte, lempihahmoni on itse Darren Shan, ja hänen lisäkseen tykkään tosi paljon myös Stevestä, jota sitten taas myös vihaan. :3 Ristiriitaa syntyy mun homo-mielen ja "todellisuuden" kanssa. :D Darren Shanista on tullu mun esikuva -- se menee vaik läpi tulen ja veden jos se jotai päättää! Eikä välitä pikku naarmuista (tai isoista haavoista) :'3 Ps. Olen tyhmä ja tiedän sen, mutta ei tarvitse sanoa mulle mitään. c:
Raikas, mukava, nopea. Täydellistä matkalukemista, kun ajateltavaa löytyy, mutta ei edellytä joka sekunti niin tarkkaa huomiota. Osittain tuli luettua rivien välistä, viihdyttävää niinkun. Meyeriä ja Haigia on turha verrata keskenään. Haig onnistuu taitavasti kaapimaan vampyyrin nykymaailman stereotypioiden alta esiin ja lisäilemään omia uusia elementtejään taruolentoon. Kliseerajojen rikkominen on hakuammuntaa, sillä lopputuloksesta ei voi olla varma. Osuma ei ole itsestäänselvyys. Mutta Haig ampuu, Haig osuu, KAZAMBUMRÄISKISBÄNG!!!! ja tuloksena on loistava, hauska, tuore kirja, joka ei toivottavasti hautaudu lähipäivinä feikkivampyyrien saastuttamaan verilammikkoon.
Ei nyt huonoin kirja, jonka olen avannut, mutta... Evie oli turhan ällöpinkki, Lend rasittavan ujoileva, koko höskä hahmojen välillä liian naiivi. "White kirjoittaa kuin ammattilainen." Huvittaisi tietää millä periaatteella Publishers Weekly luokittelee ammattilaisen. Osittain kömpelöä, tökkivää, liian yksinkertaista. Vitsit huonoja, kulutettuja.Ei ehkä siirappinen, ei oikein mitään muutakaan, ärsyttävä ehkä. Juonessa ei mitään poikkeuksellista, peruskuvio ilman mausteita. Takaliepe oli viihdyttävä, kirjailijasta kertova. Kun populaarikultturia kutsuttiin paranormaaliksi asiaksi. Tulipahan luettua.
Paras kirja minkä olen ikinä lukenut. Kirjaa ei todellakaan pysty laskemaan hetkeksikään käsistä, vaan se on pakko lukee heti. Henkilöt ovat tosi uskottavia, ja samaistuttavia. Juonu on aika perinteinen kolmiodraama, mutta Suzannella on taianomainen taito kirjoittaa tavalla, joka saa kirjan ainutlaatuiseksi. Elokuva oli kirjaa laimeampi, mutta silti ihana, ja Josh Hutcherson Peetana oli unelmien täyttymys! Nyt vaan odotellaan jännittyneenä Catching Firen ilmestymistä!
Vaikka kuinka yritin vältellä vertailua, niin väkisin tämä toi mieleen Twilightin. Raisa oli Bella, mutta hänellä oli enemmän munaa kuin "sisarellaan" ja tuppukylän tyypit olivat niin uuhlalaa kauniita.. Hahmot jäivät etäisiksi. Ärsyttävistä asioista huolimatta kirja tempaisi mukaansa ja jatko-osaa odotan mielenkiinnolla. Joidenkin nimivalintojen kohdalla en voinut muuta kuin ihmetellä syytä niiden valintaan, mutta.. se siitä :)
Yksi parhaista Soturikissat-kirjoista. Odotan jo seuraavaa osaa, mutta onneksi se tulee vielä tänä vuonna.
Pratchettin kirjat ovat aina taattua laatua ja tämä ei ole poikkeus. Kun kirjaan tarttuu kerran, siitä on hankala päästää irti. Varsinkin Pratchettin vartiostosta kertovat kirjat ovat juuri tällaisia; tarinaan uppoutuu syvälle ja sen jälkeen onkin pakko lukea seuraava ja taas seuraava kappale, kunnes tekijä kaikkien mysteerien takaa paljastuu. Jos ei ole lukenut aiempia vartiostosta kertovia kirjoja, monet viittaukset ja hahmot jäävät varmasti epäselviksi. Vanhalle konkarille sen sijaan kirja on yhtä herkkua. Paikalla on kaikki parhaimmat Prachettin hahmot. Vimes muuttuu kirja kirjalta syvällisemmäksi ja koskettavammaksi hahmoksi. Vetinari on yhtä hyytävä ja ihana kuin aina ja Porkkana on... noh. Porkkana. Hieman kevyempi kirja kuin Yövartiosto, mutta ehkä juuri sen takia juuri pidin tästä niin paljon. Tämä on ehtaa Pratchettia.
Laivojen kaupunki jatkaa stravaganteista kertovaa sarjaa tutulla kaavalla. Itsensä epävarmaksi tunteva nuori Barnsburyn koulusta löytää renessanssityylisen esineen, talismaanin, ja päätyy Taliaan, rinnakkaismaailmaan joka vastaa meidän Italiaamme 1500- luvulla. Hän saa tietää olevansa stravagantti, maailmojen välinen matkaaja, jolle on määrätty tärkeä tehtävä. Juonellisesti Laivojen kaupunki ei liiemmin poikkea sarjan aikaisemmista osista. Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kaksoisveljensä Charlien varjoon. Hän kuitenkin päätyy Taliaan ja elämänmuutos on valmis. Vaikka alkuasetelma ei päätä huimaa, juoneen oli kuitenkin kätketty muutama yllättävä käänne ja minä tuhkimotarinoiden ja onnellisten loppujen rakastajana katsoin asioita vähän sormien välistä. Juonta enemmän Stravaganza sarjassa kolahtaakin renessansiajan Italia ja Talia. Näiden kahden rinnakkaismaailman välille on punottu jännittäviä eroja, kuten se, että Taliassa hopea on arvokkaampaa kuin kulta. Lisäksi jokaisella Italian kaupungilla on Talialainen vastineensa, esim. Bellezza vastaa Venetsiaa. Laivojen kaupungissa isossa osassa on Classen kaupunki, sekoitus Italian Ravennaa ja Classea. Hahmona Isabel ei oikein säväyttänyt. Pelkkä veljen kadehtiminen ei ihan riittänyt tuomaan häneen syvyyttä. Omia suosikkejani olivatkin enemmän Taliassa Luciano ja nykyajassa Nicholas. Laivojen kaupungissa saavat osansa myös edellisistä kirjoista tutut hahmot molemmista maailmoista. Yksi asia josta sarjassa tykkään, onkin eräänlainen päähenkilöiden kierrätys. Jokainen stravagantti on päähenkilönä yhdessä kirjassa, mutta esiintyy seuraavissa kirjoissa sivuhenkilönä. Muutenkin edellisten kirjojen tapahtumat nivoutuvat tarinaan kivasti, ja koko stravagointi selitetään niin perusteellisesti, että sarjan voisi melkein aloittaa tästäkin kirjasta. Suostittelen silti lukemaan ensimmäiset osat ennen tätä. Laivojen kaupunki oli viihdyttävää luettavaa, joka piti otteessaan myös toisella lukukerralla. Siltikään se ei ole sarjan paras osa, kaksi ensimmäistä, Naamioiden kaupunki ja Tähtien kaupunki peittoavat tämän mennen tullen.
Uskaltaisin jopa sanoa, että tämä kirja on ensimmäistä parempi. On oikeastaan hyvä, että sarjan jokaisessa kirjassa on pääosassa eri henkilöt. Tutut hahmot ovat kuitenkin taustalla mukana, joten heistä ei onneksi luovuta. Hahmoihin tutustuu ja rakastuu aina uudelleen, kun heidän menneisyyksistään paljastuu yhä enemmän... Juoni on tässä kirjassa myöskin loistava. Rhage on hauska hahmo ja Mary on ihastuttavan peloton ja rohkea nainen. Suhde ehkä taas kehittyi liian nopeasti, mutta en usko asian juuri muuttuvan kirjan seuraavissakaan osissa. Suhteet näissä kirjoissa ovat lopulta nautittavan eroottisia ja suloisia. Ratkaisu oli lopulta kirjassa hyvä, sai ihan kyyneleet silmiin. Seuraava osa sarjasta odottaakin vieressäni lukijaansa. Enää en suostu tästä sarjasta luopumaan, vaan hankin sen kerralla hyllyyni!
En ole oikein missään vaiheessa päässyt täysin selville minkä yhteisnumeron antaisin tälle trilogialle. Tämä ei sykähdytä minua samalla tavalla kuin moni lempisarjani, mutta täytyy myöntää, että tätä vikaa osaa lukiessa pala nousi kurkkuun parissa kohtaa. Valitettavasti trilogian taso laskee loppua kohden. Ensimmäinen osa oli ihan kelvollinen pläjäys, mutta tässä viimeisessä osassa ei tapahdu oikeastaan mitään. Odotin sellaista kuohahdusta niin kuin kirjoissa on yleensä tapana tulla, mutta tämä jätti aika kylmäksi ja mitäänsanomattomaksi. Tottakai olen iloinen, että kaikki kääntyi hyväksi, mutta samalla tarina omalta osaltaan jäi aika auki. Minulle jäi vähän sellainen fiilis, että tarina ei kerennyt edes alkaa näiden kolmen kirjan aikana. En oikein osannut sisäistää hahmoja ja kokonaisuus jäi aika laiskaksi kaikin puolin. Lukihan tämän trilogian sen kerran, mutta enpähän usko uudelleen tähän tarttuvani. Plussaa ihanista kirjojen kansista.
Eragon on todella loistava kirja, mutta juoni etenee välillä aika hitaasti. Kirjassa on yli kuusisataa sivua ja hieno kartta Alagësiasta. Eri olentojen käyttämä kieli hieman hankaloitti lukemista, mutta onneksi kirjan lopussa oli sanasto, josta pystyi tarkistamaan muinaisen kielen ja kääpiökielen sanoja.
No niin. Tätä on verrattu Nälkäpeliin, joka jo itsessään asettaa aika kovat paineet kirjalle kuin kirjalle. Ihan Nälkäpelien veroinen tämä ei mielestänui ollut, mutta kelpo kirja silti. Erittäin hyvä. Saba on elänyt koko elämänsä Hopeajärven rannalla yhdessä isänsä, kaksoisveljensä Lughin ja pikkusiskonsa Emmin kanssa. Lugh on Saban elämän keskipiste, ja kun salaperäiset miehet sieppaavat veljen Saban silmien edessä, tyttö vannoo löytävänsä Lughin uudelleen. Niin tehdäkseen hänen täytyy jättää kotinsa ja lähteä vaaralliselle matkalle halki kuivan ja julman maan. Julma maa maalaa eteemme jälleen yhden erilaisen tulevaisuuden kuvan. Tällä kertaa kyseessä ei ole ihan kepeä juttu, josta osittain varmaan juontaa juurensa vertaus Nälkäpeliin. Miljöö on etupäässä kuivaa aavikkoa, ja jonkinlainen ekokatastrofin on selvästi koettu. Säännöllisin väliajoin puhutaan myös romuttajista, jotka tulkitsin meidän sukupolveksemme. Ei liene epäselvää mitä olemme romuttaneet. Veljen etsintä ei ole helppoa, ja Saba onkin uskomattoman sisukas tyttö. Hän ei luovuta mistään. Samalla hän on kuitenkin juro ja äksy, eikä tottunut johtamaan. Lugh on ollut se, joka tekee päätökset. Julma maa onkin myös kehityskertomus. Saban on kasvettava ja muututtava saadakseen veljensä takaisin. Saban ainoa pehmeä puoli onkin hänen veljessään. Sisar palvoo veljeään, ja siksi en oikeastaan pitänyt Lughista. Hänestä sai ärsyttävän täydellisen vaikutelman. Sen sijaan omaksi suosikiksi nousi Jack, miespäähenkilö josta Saba saa apua matkalla. Häneltä satelee hauskoja heittoja, ja poika onkin Sabaa kaukonäköisempi, mitä tulee ihmisiin. Yksi Julman maan erikoisia piirteitä oli puhekielisyys. Kirjasta puuttuivat myös kaikenlaiset lainausmerkit. Aluksi tämä häiritsi, mutta n. 30 sivun jälkeen tämä alkoi tuntua jo luonnolliselta. Julma maa ei päästä otteestaan ja varsinkin loppupuolellaa sivut kääntyivät nopeaa tahtia. Jos loputkin osat suomennetaan, luen ne ehdottomasti.
Viime aikoina on tullut lueskeltuja uudestaan paljon vanhoja tuttavuuksia, vaikka minua odottaisi ihanan iso pino uutuuskirjoja ja toinen pino pitkään lukulistalla olleita. No, minun on tarkoitus nauttia lukemisesta eikä pakottaa itseäni siihen! Käärmeenlumooja oli siis näitä uudelleen luettavaksi päätyneitä. Käärmeelumooja lumosi minut myös toisella lukukerralla. Faunoidit ovat kiehtovaa sakkia ja huomioon on otettu myös voimaeläinten huonot puolet. Oravan ketteryys on kiva ominaisuus, mutta entäpä jos voimaeläin olisi koala ja nukkuosit 20 tuntia päivässä? Tai sinulla olisi norsun muisti, jolloin et voisi unohtaa edes mukavai asioita, saati sitten ikäviä. Vaikka hetken aikaa mietinkin kuumeisesti omaa mikä minun voimaeläimeni olisi, päädyin siihen, ettei sitä ole. Ja edellä mainitut seikat huomioon ottaen olen ihan iloinen. Kirja lähtee käyntiin heti, eikä tylsiä paikkoja muutenkaan ole. Unna tempautuu mukaan Rufuksen faunoidijengiin, eikä ongelmilta vältytä. Mutta ei myöskään hauskanpidolta. K2:sen jengi on hervotonta porukkaa ja Salaman puhekielinen dialogi mahtavaa luettavaa. Sanat stellerin merilehmä ja treeseksuaali kerovat jo varmaan kaiken oleellisen. Naurun pyrskähdyksiltä ei vältytä! Käärmeenlumooja ei sisällä suurta kuviota, tai uhkaavaa tulevaisuutta. Faunoideja tappavat metsästäjät ovat uhka, mutta etupäässä kirja keskittyy kuvaamaan Unnan pääsyä sisään faunoidien maailmaan, sekä tietysti suhdetta Rufukseen. Salaisuuksia silti on, ja osa jää kutkuttavasti auki. Onneksi seuraava osa, Piraijakuiskaaja ilmestyy heinäkuussa.
Luin tämän kirjan joskus vuosia sitten ja tänään kirjastossa päätin tarttua tähän uudelleen. Olen nimittäin viime aikoina lukenut Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjaa, johon suoraan sanottuna rakastuin. Nyt oli siis oiva aika virkistää muistojani tästäkin kirjasta ja katsoa, mitä siitä tällä kertaa tykkäsisin. Ja minähän tykkäsin paljon. Jo pelkästään Liikkuvan linnan alkuasetelma on kiehtova. Maa, jossa Jonesia lainaten; seitsemän peninkulman saappaat ja näkymättömyysviitat ovat totta. Silti näkymättömyysviittojakin kiehtovampi asia oli tuo vanhimman sisaruksen "kirous". Kaikkihan me tiedämme, että saduissa nuorin sisaruksista on aina se kaunein ja paras. Liikkuvan linnan päähenkilönä onkin Sophie, joka vanhimpana sisaruksena uskoo olevansa tuomittu epäonnistumaan. Sophie raataa pitkiä päiviä hattukaupassa, kun paha Erämaan noita saapuu, ja muuttaa hänet vanhaksi mummoksi. Sophie päätyy velho Howlin liikkuvaan linnaan, ja tekee sopimuksen tulidemoni Calciferin kanssa. Sophie vapauttaa Calciferin Howlin kanssa solmitusta sopimuksesta ja Calcifer koittaa purkaa Sophien kirouksen. Liikkuvasta linnasta tekee erilaisen jo se, että päähenkilönä on vanha nainen. Sophie onkin ihastuttava, sisukas ja hauska henkilö, kirjan parasta antia. Myös velho Howl hurmaa täydellisillä marttyrin taidoillaan ja turhamaisudellaan. Liikkuva linna on kirjoja, jotka luetaan lähes yhdeltä istumalta. Humoristisesti kirjoitettu teos lumoaa paitsi kielellään, myös juonellaan. Muistan vieläkin kuinka hämmentynyt olin luettuani tämän ensimmäisen kerran. Lopun juonikuvio tuntui mahdottoman sekavalta ja olihan se sitä myös toisellakin kerralla. Nyt onnistuin kuitenkin rakentamaan uusien ja vanhojen tietojen pohjalta varsin ehjän kuvan siitä, mitä tässä nyt lopulta tapahtuikaan. Suosittelen tätä siis ehdottomasti, täytynee uudelleen lukea myös seuraavat osat Leijuva linna ja Rönsyilevä talo.
Siunatun muhkea sarja (: