Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Patrick Rothfussin esikoisromaani on loistavaa eeppistä fantasiaa, olematta kuitenkaan ennalta-arvattava tai kliseinen. Päähenkilö Kvothe on vahva ja älykäs mutta silti hyvin inhimillinen. On kiehtovaa seurata miten Kvothe 'kerää' nimiä itselleen ja kehittyy halki kirjan. Rothfussin tyyli kirjoittaa tempaa mukaansa, eikä kirjaa (niin kliseistä kuin näin on sanoa..) voi laskea käsistään. :) Odotan innolla sarjan seuraavia osia, jotka vaikuttavat todella lupaavilta.
Butchin ja Marissan suhde oli oikeastaan koko kirjan ajan ehkä hiukan liian sekava ja myrskyinen, mutta siitä huolimatta hyvin toteutettu. Pidin todella paljon myös Butchin taustasta ja kaikesta siihen liittyvästä draamasta. Epilogi oli oikea kruununjalokivi, joka todellakin sai kyyneleet silmiin. Loppu ei ollut ehkä perinteisellä tavalla onnellinen, mutta minun mielestäni juuri oikeanlainen. Todellakin liikuttava. Tällä kertaa myös Lesserien osuudet saivat niin sanotusti enemmän tulta alleen. Uusi hahmo Van Dean teki kappaleista siedettävämpiä kuin aikaisemmin. Lesserien osuudet ovat kuitenkin tärkeä osa tarinaa. Viimeistään tämän neljännen kirjan kohdalla tajuan, että Wardin kirjoja ei arvosteta tarpeeksi. Kirjojen sisältö ylittää todellakin odotukset ja saa tunteet liikkeelle. Jokaisen kirjan kohdalla pystyn kuvittelemaan, miltä elokuva näyttäisi...
Nälkäpeli on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista jota olen ikinä lukenut! Juoni kulki omalla painollaan ja aihe oli loistava.=) Lukemista ei voinut lopettaa kesken, vaan luin sen melkein ilman taukoja. Kirja oli kokonaisuudessaan koukuttava, monipuolinen, jännittävä ja aika raaka. Rakastuin kirjaan ja odotan, että saan käsiini jatko-osat.
Kirja oli ihan hyvä. Mutta vain ihan hyvä. Juoni kulki minusta hitaasti ja lukeminen oli vaivalloista. Tapahtumat olivat kekseliäitä ja jossain määrin mielenkiintoisia. Kirjaa on mielestäni ylistetty (aivan) liikaa.
Kirja on mahtava, hauska, ihana ja ennenkaikkea hyvin kirjoitettu. Henkilöt ovat hauskoja ja piirteet tulevat tekstissä hyvin esiin. Älyttömän hyvä ja sopii hyvin nuorille. Kun luin kirjaa vatsassa oli kokoajan semmoinen pieni jännityksen tunne ja luin sen yhteen putkeen, koska kirjaa ei voinut jättää kesken, jonka jälkeen luinkin sen toiseen kertaa heti perään. Suosittelen ja odotan paljon jatko-osaa:33
Kirja oli upea kokonaisuus! Siinä oli paljon sellaista mitä takakannen tekstin perusteella ei olisi edes uskaltanut toivoa. Aluksi päähenkilöiden "paljous" häiritsi, mutta se alkoi loppua kohden tuntua jopa tarpeelliselta. Se miten kirja loppui jätti ilmaan joitain kysymyksiä minkä takia on pakko lukea myös seuraava osa, vaikka sen kyllä lukisi ilman mitään parempaa syytäkin.
Tämä oli toinen sarja jonka nuoruudessani luin, ja tykkäsin. Juoni oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Se itseänikin jäi aikoinaan mietityttämään, että oliko tämä viimeinen kirja. Loppu oli kuitenkin hyvä, etten siihen jatkoa kuitenkaan olisi kaivannut.
Harkitsin kauan ennen kuin ostin Kanen aikakirjat, koska Egyptin historia ei ole tuttu, enkä tiedä siitä paljoakaan. Mutta kirjailijan takia sitten hommasin, koska pidin jo Percy Jacksonin seikkailuista. Tykkäsin kirjasta kyllä, mielenkiintoisia kohtia ja juonenkäänteitä, mutta tavallaan silti ennalta arvattavissa. Ja toisinaan vähän turhan samankaltainen Jacksonien kanssa. Kirja oli loppupeleissä omasta mielestäni helppolukuinen ja selkeä, eikä minua häirinnyt vaikka kertojia oli kaksi. Lopuksi voisin sanoa vielä, että lukemisen arvoinen kirja.
Rönsyilevä talo alkaa Leijuvan linnan tapaan uusilla henkilöhahmoilla ja maisemilla. Tällä kertaa paikkana on pohjois-Norlanti, Ingaryn naapurivaltio. Päähenkilö on Charmain, lukemista rakastava ja vanhempiinsa lopen kyllästynyt tyttö. Hänen Sempronia-tätinsä passittaa tytön talonvahdiksi isosedälleen Williamille, joka sattuu olemaan velho. Taikuudesta mitään tietämätön Charmain huomaa pian asuvansa talossa, jossa on vähän enemmän huoneita kun aluksi voisi ajatella. Pian Charmain huomaa saaneensa seurakseen Peterin, sedän tulevan velho-oppilaan ja Kulkuri-koiran. Ja kuningas tarvitsee hänen apuaan kirjastossaan. Eikä valtakunnassa ole kaikki kunnossa muutenkaan... Pidin Rönsyilevästä talosta enemmän kuin Leijuvasta linnasta, osittain varmaan Charmainin ansiosta. Minunlaiseni kirjatoukan oli helppo samaistua häneen, ja isosetä Williamin talo oli yhtä hurmaava paikka tutkittavaksi kuin liikkuva linna. Myös Sophiella ja Howlilla oli tarinassa isompi osa kuin edellisessä kirjassa, mistä pidin paljon. Juoni on Jonesin tavalliseen tapaan koukeroinen ja mielenkiintoinen. Monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kääntyvät lopulta päälaelleen, ja lopussa saa lukea tarkasti, jos aikoo pysyä kärryillä tapahtumista. Rönsyilevä talo oli hurmaava lukukokemus, josta pidin suunnattomasti!
Velhojen taistelu jatkaa Belgarionin tarua ollen samalla tasolla kuin sarjan muutkin osat. Garion ja kumppanit jatkavat matkaansa, etsien varastettua Aldurin kiveä. Matka ei ole helppo, ja Belgarionin tarun kolmas osa jatkaa tarinaa paljastaen uusia seikkoja muun muassa Eddingsin luomasta maailmasta. Tarina esittelee kaksi uutta maata ja kulttuuria. Ul-jumalaa palvovat, luolissa asuvat ulgot, joille uskonto on elämän keskipiste, sekä murgot, tarinan ns. pahikset. Se, että kokonainen rotu leimataan pahaksi yksilöön katsomatta ärsyttää hiukan. Ei kai jokainen angarakki (yleisnimitys Torak-jumalan palvojille, jaetaan mm. murgoihin ja thulleihin) voi olla paha, vaikka heidän jumalansa tai kuninkaansa onkin? Kirjassa perehdytään paremmin myös itse velhouteen sekä muihin velhoihin. Eddingsin luoma Tahto ja Sana -magia onkin mielestäni erittäin onnistunut. Se toimii, muttei sitä voi käyttää liian helpostikaan. Velhojen taistelu pakottaa lukijan tarttumaan Belgarionin tarun seuraavaankin osaan!
Kärpästen herra on pelottava kirja. Ajatus autiolla saarella mekastavista koulupojista saattaa olla jännittävä ja hauska, mutta kirja ei sitä ole. Aluksi elämä saarella onkin leikkiä, muttei kauaa. Pikku hiljaa, vaivihkaa, yhdyskuntaan hiipii pelko, ja ennen niin sivistyneet pojat muuttuvat villeiksi. Heidät valtaa pelottava hurmos, jonka seuraukset ovat vakavat. Kärpästen herra suorastaan liimaa lukijan kirjaan. Lukemista ei voi lopettaa. Samalla toivoo, että kirja loppuisi. On ahdistavaa katsoa kilttien poikien muutosta villeiksi, joilta on kadonnut kosketus todellisuuteen. Koko ajan tietää, että jotain pahaa tapahtuu. Golding todella saa kysenalaistamaan ja miettimään. Kuinka kestävä sivistys lopulta on? Kuinka kauan kestää, ennen kuin hulluus valtaa mielen? Golding todistaa myös erään sanonnan todeksi. "Joukossa tyhmyys tiivistyy." Yksi Kärpästen herran mielenkiintoisia piirteitä on poikien erilaisuus. Jokaisesta pojasta erottuu oma yksilönsä, oma persoonansa. On johtajia, älykköjä, omiin oloihinsa vetäytyjiä, kiusattuja, sekä pieniä, jotka eivät kunnolla edes ymmärrä tapahtunutta, heille kaikki on leikkiä. Toinen vangitseva ja ratkaiseva tekijä on simpukka. Pojat käyttävät simpukkaa kokouksissa, se jolla on simpukka, saa puhua ja muut kuuntelevat. Poikien villiintyminen ja simpukka ovat yhteydessä toisiinsa. Kun villeys alkaa saada valtaa, simpukan valta ja poikien usko siihen vähenee. Kärpästen herra oli vaikuttava lukukokemus, ja poikien toistelema hokema jää pyörimään omaankin päähän loppuillaksi. "Sika tappakaa, kurkku leikatkaa!"
Tämä oli taas niitä hetken mielijohteessa varattuja kirjoja, joista olen vähän lueskellut sieltä täältä. Tämä ehkä takakantensa perusteella sijoittui siihen ryhmään kirjoja, jotka eivät minua niin suuresti kiinnosta. Eniten tässä ehkä houkutti se, että se on kahden nuoren pojan rakkaustarina eikä sellaisia pahemmin ole tullut lueskeltua. Kirja sijoittuu karmaisevaan tulevaisuuteen, jota en edes pitäisi täysin mahdottomana tulevaisuutena todellisuudessakin. Ihmiset ovat saastuttaneet maapallon ja hiljalleen kaikki kaunis on kadonnut jättäen jälkeensä vain saasteita ja niukan ravinnon. Ihmiset ovat oppineet elämään pienellä, mutta silti nälkä ja sairaudet kolkuttelevat ovella. Tarina on karu ja kiertelemätön ja se kertoo kaiken ujostelematta. Ainut mitä olisin kaivannut lisää oli poikien rakkaustarina, joka jäi mielestäni aika pintapuoliseksi. Kirja kertoo vuoronperään tarinaa molempien päähenkilöiden näkökulmasta ja jälleen kerran lukija pääsee sukeltamaan täysin uudenlaiseen maailmaan. Kirjan juoni ja idea oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta tämä kirja ei kuitenkaan loppupeleissä tarjoillut minulle mitään uutta. Se oli enemmänkin tylsää luettavaa kuin mielenkiintoista eikä ainakaan hirveän suuresti lumonnut minua. Olettaisin kuitenkin, että jatkoa luvassa vaikka siitä ei kai missään ole mainittukaan?
Kirja oli niinkuin ensimmäinen mielenkiintoinne täynnä toimintaa, sekä Valek hiukan enemmän mukana tässä kirjassa ehkä hiukan enemmän tuota romantiikkaakin mutta ei kannata toiveita nostaa liian ylös sitä odotellessa. Kirja ei missään nimessä ollut pitkästyttävä ja niinkuin ensimmäinen se tuli myöskin luettua aikas tiiviiseen tahtiin. Ensimmäisen osan luin suomen kielellä loput Englanniksi (siis mitä niitä oli muutama sivu kirja). Mutta tykkään tästä sarjasta todella paljon.
Tykkärin tosi paljon, olisi voinut olla enemmän romantiikkaa ja Valek enemmän mukana :) paljon seikkailua eikä tullut tylsää. Kirja tempaisi mukaan heti ekalla sivulla eikä pystynyt lopettamaan lukemista joten tuli luottua 2pv putkeen minkä töiltänsä kerkesi ?
Ihan ok kirja, tosin pitkästyttää jatkuva menneisyyden muistelu joka toistuu meilkein joka kirjassa... mutta tarinana koskettava.
Mielestäni tämä on huonoin kirja Artemis Fowl-sarjasta. Huumoria kuitenkin oli ja oli hauskaa lukea Artemiksen sivupersoonasta. Foaly tuntui paljon hiljaisemmalta ja ei niin sarkastiselta kuin edellisissä osissa. Juoni oli hieman tylsä, mutta kirja on silti lukemisen arvoinen. P.S.Sain hyvät naurut lukiessa Orionin ja keijujen keskusteluja.
Vaikkakin jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja ahdistaisi lukijaa, en itse kokenut näin. Lumouduin kirjan erilaisuuteen ja kiehtovaan kerrontaan. Aihe oli jotain mitä en ole ennen lukenut. Pidin todella paljon Williamin luomista henkilöistä ja tapahtumista. Siinä kuvattiin hyvin ihmisen hulluus. Se hulluus oli luovaa ja raakaa. Täydellistä.
Suomalaisen fantasiakirjallisuuden helmi jossa Saamelainen mytologia herää henkiin. Oli ilo lukea seikkailu joka sijoittuu meidän pohjoiseen. Suosittelen! Odotan innolla seuraavaa kirjaa.
Tätä kirjaa lukiessa tuli hyvin ristiriitainen olo. Olin lukenut Simmonsilta aiemmin loistavan, ylistetyn Hyperion-sarjan ja vähemmän loistavan Kalin laulun (varhaisteos), joten osasin odottaa paljon Simmonsin kertojantaidoilta. Periaatteessa en niihin pettynytkään. Flashback on taitavasti kirjoitettu dystopistinen dekkari lähitulevaisuudesta. Sen jännitys taittuu uusille kierroksille, mitä pidemmälle kirjaa lukee. Kirjan loppupuolisko on lähes pakko ahmia. Joissakin arvioissa juonta ja henkilöhahmoja on moitittu kliseisiksi ja kuluneiksi. Kenties näin onkin, mutta toisaalta, jos pitää realistisen oloisista, lähitulevaisuuteen sijoittuvista neo noir -dekkareista Richard Morganin hengessä, ei pitäisi pettyä pahasti. Scifiä Flashbackissä ei ole nimeksikään, vaan tapahtuma-aikaa lukuunottamatta kirja voidaan laskea valtavirtakirjallisuudeksi. Suurin syy ristiriitaiseen tunnetilaan on kirjan armoton maailmankuva, jota voidaan luonnehtia mm. sanoilla kyyninen, nihilistinen, antisosialistinen, anti-obamalainen, anti-islamistinen, rasistinen, sanalla sanoen äärioikeistolainen. Se niputtaa koko islamin aggressiivisen ekspansiiviseksi uskonnoksi, joka pyrkii syrjäyttämään muut uskonnot koko maailmasta. Muslimin synonyymi kirjassa näyttää olevan itsemurhapommittaja. Islamin uhka häilyy koko tarinan yllä, mutta suoranaisesti muslimit eivät ole tarinan pahiksia. Myös japanilaiset on stereotypisoitu ylpeiksi, kunniaa ylikorostaviksi nykysamuraiksi ja -shoguneiksi, joiden vallanjano vetää vertoja muslimimaailmalle. Kaiken pahan alku ja juuri on Obama, jonka pahamaineinen terveydenhoitouudistus on romahduttanut koko USA:n, syösten koko talouden kunnon republikaanien mielestä perikatoon. Tätä Yhdysvaltojen taloudellista ja kulttuurista ahdinkoa sitten surkutellaan kirjassa tämän tästä, ja tarinan maltillisetkin henkilöhahmot katuvat aiempaa hyväuskoisuuttaan. Monikulttuurisuus ja demokraatit/liberaalit ovat lähes kirosanoja. Ellei Simmons olisi niinkin taitava kirjoittaja, olisin lopettanut lukemisen muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Jos pystyy jatkamaan lukemista tarpeeksi objektiivisesti, antamatta kiihkoilevan suvaitsemattoman maailmankuvan häiritä, kokemus jopa palkitsee itsensä. Toisenlaisella maailmankuvalla varustettuna arvioisin kirjan jopa neljän-viiden tähden arvoiseksi. On loppujen lopuksi vaikea sanoa, kuuluuko Flashbackin maailmankuvassa kirjailijan oma ääni, vai olisiko teos jopa ovelasti kirjoitettu antistatement sisältöään kohtaan. Näin jälkeenpäin epäilen kylläkin. Kirjailija itse kiittää loppusanoissa agenttiaan, kustannustoimittajaansa ja kustantajaansa siitä, että nämä ymmärsivät, mistä Flashback OIKEASTI kertoo. Tämä toteamus on omiaan hämmentämään kirjan herättämiä tuntoja lisää. Itseäni Flashback ei ainakaan saanut muuttumaan tippaakaan oikeistolaisemmaksi tai monikulttuurisuuden vastaiseksi. Flashbackiä kannattaa siis lukea viileän objektiivisesti ja kriittisesti. Kirjan ansiot ovat aivan muualla kuin poliittisesti epäkorrektissa näkökulmassaan. Itse juonta en katso tarpeelliseksi avata yhtään enempää tuon yleisen esittelytekstin lisäksi. Mielestäni olennaisempaa on tuoda julki, minkälaiseen ajatusmaailmaan Flashbackiä lukiessaan joutuu törmäämään.
Time Riders osoittautui mielenkiintoiseksi kirjaksi, tuoden jälleen yhden uuden näkemyksen aikamatkustukseen. Kolme nuorta, Maddy, Liam ja Sal pelastetaan muutamaa hetkeä ennen näiden kuolemaa ja heidät rekyrtoidaan järjestöön, jonka tehtävänä on huolehtia, ettei historia muutu. Okei. Aiheena tämä "yksi muutos historiassa voi aiheuttaa tuhoisia seurauksia nykypäivässä" -ei ole mitenkään uusi. Time Riders -kirjassa se ei kuitenkaan haittaa. Ensimmäisessä osassa muutoksia aiheutetaan mm. John F. Kennedyn murhaan ja natsi-Saksaan liittyen. Tämä jokaiselle tuttujen historian tapausten muuttaminen teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirjassa luotiin oma kuva myös tulevaisuudesta, sillä siinä missä Liam on vuodesta 1912 ja Maddy 2010, niin Salin olisi pitänyt kuolla 2026. Time Riders luo oman, kiinnostavan tulkintansa aikamatkustuksesta. Salin tehtävänä on havaita "siirtymät" eli historian muutokset nykypäivässä, Maddy taas määrittää, missä historia muuttuu ja Liam matkustaa menneisyyteen korjaamaan virheen apunaan tukiyksikkö, eli tekoälyllä varustettu liharobotti Bob. Time Riders on vauhdikasta ja jännittävää luetavaa. Koko ajan tapahtuu jotakin. Siksi itse henkilöhahmot jäävät vielä etäisiksi. Oikeastaan jokaisesta selviää vain tämän lahjakkuusalue, ja paikka jossa tämän olisi pitänyt kuolla. Siksi henkilöihin ei oikeastaan kiinny. Time Riders jätti minuun silti positivisen vaikutuksen ja etenkin viimeiset sivut kääntyivät tiheää tahtia.
Okei, pakko myöntää. En saanut tätä loppuun. Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Paranormaali oli viihdyttävää luettavaa, ja toinenkin ihan siedettävä, tämä viimeinen osa ei innostanut oikeastaan missään vaiheessa. En muistanut edellisen kirjan tapahtumista oikeastaan mitään, eivätkä ne suoraan sanoen jaksaneet edes kiinnostaa. Minusta tuntui, että kirja vain mateli ja mateli, ilman, että mitään tapahtui. Pimeä kuningatar jäi etäiseksi, niin kuin kaikki muukin. Ainoa mitä jään kaipaamaan, on päähenkilö Evie. Hän on ihanan pippurinen taistelija, jonka kovan kuoren alle kätkeytyy kuitenkin parantumaton romantikko. Se, mihin kaikki mielestäni kaatui, oli kaiken venyttäminen trilogiaksi. Tämä viime aikoina nuortenkirjoissa yleinen ilmiö, ei vaan kerta kaikkiaan toiminut tässä. Kaikki olisi voitu lopettaa hyvin ja kauniisti ensimmäiseen kirjaan. Trilogian fanit tämän varmasti jaksavat lukea, mutta minulle joka ei missään vaiheessa sarjasta kauheasti innostunut, Loputtomasti oli puuduttavaa pakkopulla. Sen takia en tätä edes jaksanut lukea loppuun.