Pahin virhe mitä voi tehdä on lukea useampi Pratchett putkeen. Lyödään rahoiksi muistuttaa edellistä (posti kulkee) kirjaa kuin varjo. Jopa täysin samoja vitsejä toistetaan uudestaan. Erinomaisen posti-kirjan jälkeen pankkimaailma tuntuu lattealta. Tahmee käyttää jälleen erinomaista näkemystään luomalla toimivan järjestelmän mielikuvien ja markkinoinnin ympärille. Muutama hauska oivallus mukaan mahtuu mutta muuten meno on tasaisen latteaa. Ei kirja erityisen huono ole mutta kaikki sanottava sanottiin huomattavasti onnistuneemmin edellisessä osassa.

Posti kulkee kilpailee Yövartioston kanssa Pratchettin parhaan kirjan tittelistä. Päähenkilö omaa saman pelkurimaisen luonteen kuin Rincewind mutta toisin kuin typerä velho Tahmee ymmärtää miten maailma toimii. Tuttuun tyyliin Tahmee on luottavainen optimisti joka pyrkii hyvään vaikka onkin ammattihuijari. Teos pysyy erinomaisesti kasassa. Juoni etenee sutjakkaasti ja huumori on harvinaisen kantaaottavan ja älykästä. Vapaus, omistusoikeus ja oman luonteen heikkoudet nousevat kantaviksi teemoiksi. Puhutteleva kirja, joka toimii itsenäisesti vaikka tuttuja hahmoja sivurooleissa esiintyykin.

Loistavaa kesälukemista Draconlance faneille! Jokaisen Dragonlancea lukeneen kiusatun viisitoista vuotiaan pojan (miksei vanhemmankin) suosikkihahmo on kautta aikojen ollut velho Raistlin. Jos et koe kuuluvasi kohderyhmään, niin jätä kirja hyllyyn. Tarina kertoo Raistilin ja Caramonin varttumisesta lapsista sellaisiksi henkilöiksi joina heidät myöhemmissä kirjoissa tunnetaan. Esiintyypä veljesten sisar, Kitiarakin lyhyesti kirjassa. Kerronta on sujuvaa ja nuorukaisten lapsuudesta lukee mielellään, kuitenkin muutamat juonen ratkaisut jättävät pahan maun suuhun. Muutamia yllätyksiäkin löytyy ja mikä tärkeintä, vihdoin saadaan selville mitä korkeimman taikuuden tornissa oikein tapahtui.

(Koska kyseessä on kirja jolla aloitin fantasian-luku harrastukseni arvostelussa saattaa olla nostalgia varaus.) Täytyy näin aluksi myös myöntää, että Dragonlancen maailma on minun suosikkini, erityisesti tämä kronikoiden aika. Kirja lähtee heti käyntiin ja pysyy liikkeellä kuin moottorivene Saimaalla. Liian nopeasti ei kuitenkaan, mennä vaan kerronta etenee sujuvasti. Hahmoistakin jokaiselle löytyy varmasti oma suosikkinsa. Usein kuitenkin kuulee Weisin & Hickamin 20 tahoisen nopan heittelyn. Välillä heitetään uhkailu-heittoja ja välillä etsitään salaovia. Kaikesta huolimatta Dragonlance on osa fantasian-lukijoiden yleissivistystä samaan tapaan kuin Eddings ja Jordan.

Hobbin tarina vetää mukaansa. Kerronta on perin laadukasta. Alussa lukijan on Fitzin tapaan täysin tietämätön Kuuden Herttuakunnan juonitteluista, hovielämästä ja asukkaista. Fitz kuitenkin poimii ja yhdistelee tiedon palasia eri lähteistä ja samaa tekee lukija: oppii yhtä Fitzin kanssa. Vaikka kaava onkin ikivanha, niin se toimii ja tarina imee mukaansa. Hobb on myös halunnut valottaa luomaansa maailmaa enemmän kuin juonen varjolla on mahdollista ja lukujen johdantoina onkin lyhyitä historiikkeja. Tarinan henkilöt ovat yhtä vahvoja persoonia kuin Mämmilän sankarit. Raymond A. Feistin tapaan ihmisillä on motiiveja ja syitä tehdä asioita, yksikään hahmo ei ole yksioikoisen "paha". Tämän lisäksi sodassa ihmisiä kuolee ja kylmässä linnassa kuumaa vettä ei tule hanasta. Pienet yksityiskohdat luovat maailmasta elävän ja totuuden mukaisen. Kaikin puolin erinomainen teos jonka paras puoli on se, että kyseessä on vasta trilogian ensimmäisen osa!

Viimeinen manner toimii Suomeksi huonommin kuin yksikään aiemmista Pratcheteistä. Elävän Musiikin kiitollinen kuolema on pientä tähän verrattuna. Paketti pysyy kuitenkin kasassa, mutta kasa Australian-murteeseen liittyviä vitsejä menee täysin ohi. Teoksen toinen taakka on päähenkilö eli Rincewind. Kyseessä on hyvin epäkiinnostava ja epäkarismaattinen hahmo jonka toimet liittyvät yleensä lähinnä pakenemiseen. Tällä kertaa Rincewind nousee kuitenkin huomattavasti mielekkäämmäksi hahmoksi kuin aiemmissa opuksissa. Vastapainona toimii onneksi, Näkymättömän Yliopiston opettajakunta johdossaan hykärryttävä Arkkikansleri Mastrum Ritkuli. Herrojen ylimielisyys ja keskinäiden kiistely pahimmankin vaaran uhatessa irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin Rincewindin toilailut. Kirja ei sisällä suuria oivalluksia vaan on lähinnä huumoria Australian kustannuksella. Aika ajoin tuntuukin teennäisyyden maku, sen verran halpoja vitsejä viljellään. Lähinnä evoluution Jumala oli keskivertoa parempi oivallus. Parempi kuin Elävät Kuvat, huonompi kuin Viikatemies, asettuu johonkin Valon tanssin ja Elävän musiikin väliin.

Ei mitenkään erityisen loistavaa tekstiä Pratchetilta. Voisi hyvinkin sanoa, että melko tasapaksua. Nostaa aina välille virneen naamalle pikku näppäryydellä, vastapainona muutamalle raskaalle huokailulle. Vartioston jäsenet ovat kuitenkin henkilöinä huomattavasti vaikkapa pelkuri-Rincewindia huomattavasti mielenkiintoisempia päähenkilöitä. Näiden toilailuja on mielekästä seurata, varsinkin kun Patriisilla on aina sormensa pelissä. Teemaltaan teos on ehkä turhan alleviivaava ja yksinkertainen. Halpoja vitsejä, ja vartiostokirjojen ominainen synkempi tunnelma on pelkkä muisto. Parempi kuin Eric, mutta kehnompi kuin muut vartiosto-sarjan kirjat. Juoni on perustoimiva, mutta tarina ei asaitse kunniamerkkejä.

Myönnän, minä olen täysin hullaantunut tähän kirjaan. Siksi sanonkin jo tässä vaiheessa, että tässä arvostelussa ei tule olemaan objektiivisuuden tippaakaan. Jos Pelaaja räjäytti pankin, niin Aseiden käyttö tuhosi Vapauden patsaan ja pakeni paikalta demilitarisoidulle partioalukselle "Koolla ei ole väliä". Banksin vahvuus on ilmiselvästi ovelien hahmojen luominen, ja vieläkin ovelimpien juonien kirjoittaminen. Tästä Aseiden käyttö on loistava osoitus, kauhunsekaisin tuntemuksin odotin mitä tuleman piti. Aseiden käyttö on jotain mikä hiipii hiljaa viereesi, tarttuu käsiisi ja murskaa nivelet.

Robotit on siitä hyvä novellikokoelma, että se ei sisällä yhtään ainutta suoranaisesti huonoa novellia. Novelleissa näkee myös Asimovin kehittymisen kirjailijana; Sallyn ja Kaksisataavuotaan ihmisen välillä on parikymmentä vuotta eroa. Asimovin luomat robotit, ja näiden luomat ristiriidat ihmisten kanssa ovat mielenkiintoisia. "Senkin valehtelija" perustui yksinomaan Robotiikan pääsääntöjen hyväksikäyttöön. Asimovin maailmassa robotit eivät koskaan ole yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, vaan ennakkoluulojen täyttämiä. Robotit ovat aina joko pelottavia työkoneita joiden usein pelätään käyvän tekijäänsä vastaan. Robotit on scifiä, mutta ei huonossa mielessä. Tekniikka ja tulevaisuus on vain kerronnan väline, ei itsetarkoitus. Asimov kirjoittaa miellyttävästi ennakkoluuloista ja ihmisyydestä. Koskettava esimerkki on ennen kaikkea novelli: Kaksisataa vuotias ihminen (The Bicentennial Man).

Max Barryn idea on aivan loistava. Maailma jossa valtiovallan ainoa tehtävä olisi ennältä ehkäistä rikoksia. Koulutuksesta, järjestyksestä, terveydenhuollosta, ja kaikesta mitä on totuttu ylläpitämään verorahoilla vastaisi Pepsi, Mallbro ja muut ylikansalliset yritykset. Onko todellakin niin, että tulevaisuutemme on niin kapitalistinen, että sukunimemmekin määräytyy sen mukaan missä firmassa työskentelemme ja mahdollisuus sairaalapaikkaan on luottokortin varassa? Barryn maailma on yhtä ylimennyttä amerikkaa, ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta. Kirjailija on innostunut yhteiskunnallisista teemoista, vaikkakin melko satiirisesti ja ironisesti. Ikävä kyllä sanailu on paikoin kömpelöä. Tarina kulkee eteenpäin raiteillaan, yleensä jarrutellaan, mutta aina välillä vaihdetaan kolme raidetta kerralla ja pudotetaan matkustajat kyydistä. Henkilöt ovat yhtä hauraita ja heitä on paljon. Sopiihan se tietenkin kulutukseen pohjautuvaan maailmaan, mutta yksikään ei jää erityisellä tavalla mieleen. Kirjasta jää vain hatara mielikuva, jossa yksikään osa-alue ei loista erityisemmin.

"Mies joka katosi", lähes yhtä vaikuttava nimi kuin "Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi". Kafkasta on hankala sanoa mitään järkevää. Mies joka katosi on kuitenkin piristävää vaihtelua lyhyempiin novelleihin, se sisältää näes: 1. Sanoja joista muodostuu lauseita 2. Lauseita jotka liittyvät loogisesti edellisiin 3. Järjen lauseiden takana Näin muodostetaan tarina. Sen pitäisi riittää, mutta nyt meitä hemmotellaan oikein päähenkilöllä. Päähenkilö on surkuhupaisa ja naivi Akun Ankan ja Jaska Jokusen yhdistelmä, jonka toilailut eivät voi olla herättämättä lukijassa iloa ja sääliä. Myöskään ahneet yksilöt eivät pysty olemaan hyötymättä Karlin hyväuskoisuudesta. Hivenen ahdistava kirja, jonka parista herää ihmettelemaan huonoa onnea ja maailman satunnaisuutta, viimeistään silloin kun tajuaa, että loppua ei ole.

Rehellisesti sanottuna, Bill Linnunradan sankari on ensimmäisen osan jälkeen ollut kaikkein halvinta, mauttominta ja typerint alelaareista koluttua kioskikirjallisuutta joka ei yllä lähellekkään Jerry Cottonin tai Teräsrotan näppärää sanailua. Viidennessa osassa on kuitenkin yllättävän paljon pointtia, lähinnä sattuman kautta. Sattuinpa juuri katsomaan Alien elokuvat juuri ennen kirjan lukemista. Tämä osui nappiin kyseessä olikin ihan mainio vampyyrien planeetta ja alien parodia, kaikkine tökeröine virheineen mitä tämän tyyppisissä elokuvissa yleensä löytyy. Parempi kuin takakansi antaa odottaa.

Kaupparuhtinaan nousu on oma suosikkini käärmesodan tarusta. Ensimmäisessä osassa Feist osoitti pystyvänsä kirjoittamaan uskottavaa sodankäyntiä ja nyt pääosassa on politiikka. Vaikka Erik onkin edelleen melko kirkasotsainen patriootti niin Roo'sta löytyy särmää. Tuleva kaupparuhtinas yllättää kerta toisensa jälkeen. Lainojen, korkojen, avioliittojen ja oveluuden täyttämä tarina, jonka loppupuolelta löytyy vielä sitä perinteistä sodankäyntiä.

Fahrenheit 451, tuo yksi scifi-kirjallisuuden klassikoista. Hyvästä syystä. Kirjan maailmaa on tavattu kuvata harmaaksi kuin tuhka. Itse käyttäisin mieluummin sanaa muovinen. Koko maailma on ahdistavan muovinen, keinotekoinen paikka josta tahtoo mahdollisimman nopeasti pois. Bradburyn kuvailu scifistisen aika vähäsanaista ja keskittyy enemmän pohdiskeluun. Sopii minulle, varsinkin tällä vuosituhannella jossa ihmiset vapaaehtoisesti kuolevat television ääreen.