Houkutuksen jälkeen ilmestyvät ihmissusikirjat tuntuvat lähtökohtaisesti melko epäilyttäviltä tapauksilta. Kyseisessä alagenressä julkaistaan melko paljon roskaa, joten ennakkoasenteet ovat varsin tarpeellinen suojakeino, mutta Sudenveri onneksi osoittaa ne vääriksi. Viime vuosien paranormaalien romanssien buumin sijaan Sudenveri sijoittuu samaan jatkumoon sellaisten klassisten teosten kuin Sudenmorsian kanssa. Romanssiakin kirjasta löytyy, mutta kyseessä ei ole amerikkalainen teiniromanssi siirrettynä suomalaisiin maisemiin, vaan kirjailija on fiksusti kirjoittanut siitä minkä oikeasti tuntee. Tunnustan itsekin olevani tiettyyn pisteeseen asti \"amerikkalaisuuden ihailija\", mutta on erittäin tärkeää että suomalaisessa kirjallisuudessa pureudutaan myös leimallisesti suomalaisiin teemoihin ja kipupisteisiin Sudenveren tavoin. Minäkerronta on jostain syystä erityisesti suomalaisten nuortenkirjailijoiden suosiossa, ja siksi sen taitamattomien käyttäjien teksteistä aistii yleensä kyseisen genren kaikuja, mutta Sudenveressä kerrontatapa on perusteltu näkökulmanvaihdoksin ja toimii melko hyvin, vaikka kaikkia sudenkuoppia (ehheh) ei olekaan vältetty. Anu Holopaisen tavoin Kangasvuon feministiset ja muut agendat runnovat välillä muun tarinan alleen, mikä voi olla hyvä tai huono asia, riippuen siitä mitä lukija kirjalta odottaa. Sudenveri toiminee mainiona Houkutus-sukupolven ponnistuslautana aikuisempia teemoja käsittelevään kirjallisuuteen tai toisaalta hyvänä spekulatiiviseen fiktioon tutustuttavana hybridinä \"Ennen päivänlaskua ei voi\"-teoksen tavoin.

Vaarallinen juhannus kuuluu vähemmän keskeisiin muumikirjoihin, mutta on silti muiden tavoin erinomainen lastenkirja. Pääjuonen rinnalla kulkeva Nuuskamuikun \"pelastusretki\" on yksi muumikirjojen ikonisimmisista tarinoista. Kirjassa parodioidaan mm. teatterimaailmaa ja ylisuojeltua lastenkasvatusta. Vaikka Vaarallisesta juhannuksesta puuttukin muiden muumikirjojen kiireettömyys ja toisaalta yllätyksellisyys (suurin osa kirjasta kuluu suoraviivaiseen seikkailuun, joka huipentuu muumiperheen järjestämään teatterinäytäntöön), sitä voi suositella vähintäänkin heille, jotka ovat jo tärkeimmät muumitarinat (kolme ensimmäistä) lukeneet.

Muumipapan urotyöt on muumikirjoista vauhdikkain ja mielikuvituksellisin. Kirjan kehystarinassa Muumipappa kertoo muumitalon asukeille nuoruudestaan, ja kirja muodostuu episodimaisista seikkailuista, jotka johtavat lastenkodista Muumitalon syntyyn. Kirjan päähenkilöitä ovat Muumipapan lisäksi Hosuli ja Juksu, joiden lapset seikkailevat muissa muumikirjoissa. Kirjasta selviää myös eräs toinen sukulaisuussuhde jota tuskin tulee muita kirjoja lukiessa ajatelleeksi. Muumipapan urotyöt on tärkeä osa muumikaanonia ja sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat tietää tapahtumista ennen Muumilaakson syntyä.

Taikurin hattu on toinen muumikirja ja yhdessä ensimmäisen kirjan (Muumipeikko ja pyrstötähti) yksi parhaista suomalaisista lastenkirjoista. Kirjassa esiintyvät kaikki ensimmäisestä osasta tutut muumihahmot ja Piisamirottakin on vielä viimeistä kertaa kuvioissa mukana. Taikurin hattu on muumikirjoista vauhdikkain ja kepein, kirjassa koetaan monta melko irrallista seikkailua, jotka huipentuvat nimen Taikurin hattuun ja Mörkön ensiesiintymiseen.

Kuinkas sitten kävikään? on hyvä kuvakirja pienten lasten muumeihin tutustuttamiseen. Tarina on kerrottu sanoihin \"vaan kuinkas sitten kävikään?\" päättyvin runosäkein, joka reiällisen ulkoasun ohella auttaa lapsia aktiivisessa eläytymisessä. Kirjassa on hieman alkupään muumien (ensimmäiset sarjakuvat, Muumipeikko ja pyrstötähti) riehakasta henkeä ja jotkin kohdat huvittavat myös vanhempia lukijoita.

Outo vieras muumitalossa on Tove Janssonin muumikirjoista huonoin. Kirjassa on valokuvakuvitus, jota varten on varmasti nähty paljon vaivaa, mutta se näyttää melko ankealta ja ahdistavalta. Kirjan tarina on melko heppoinen ja sen parasta antia on Taikatalvesta tutun muumien esi-isän lyhyt esiintyminen. Kirjan lopussa nähdään myös toinen (kirjoissa) harvinainen hahmo, jonka henkilöllisyys selviää lukemalla. Outo vieras muumitalossa ei kuitenkaan lisää muumikaanoniin mitään olennaista ja fanitkin voivat jättää sen hyvällä omallatunnolla lukematta.

Vaarallinen matka on Suuren tuhotulvan tapaan maalattu kuvakirja, joka poikkeaa muista muumikirjoista sekä tarinaltaan että tyylitellymmältä kuvitukseltaan. Kirjassa tympääntynyt tyttö pääsee seikkailulle muumiuniversumiin muumikirjojen sivuhahmojen kanssa. Tarina tuntuu melko irralliselta ja tarpeettomalta suhteessa muihin muumikirjoihin. Kirjan parasta antia on muutoin vain Taikatalvessa ja sarjakuvissa nähtävän sympaattisen Surku-koiran suuri esiintymistiheys.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? on Tove Janssonin kuvakirjoista paras. Kuvitus on edeltäjäänsä Suurta tuhotulvaa sarjakuvamaisempaa ja mielikuvitusta kutkuttavampaa. Kirjassa nähdään keskeisessä asemassa monia kirjaimellisestikin pieniä hahmoja, jotka muissa muumikirjoissa jäävät sivuosaan. Riimitellyssä tarinassa on lohdullinen ja elämänmyönteinen sanoma, joka puhuttelee niin ystävyyden merkitystä pohtivaa tarhaikäistä kuin identiteettikriisin kanssa kampailevaa teiniä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on ensimmäinen muumien seikkailuista kertova ei-kuvakirja. Kirjassa esitellään muumitalon asukit ja kerrotaan miten he kohtaavat Niiskuneidin ja Nuuskamuikkusen, jotka ovat myöhemmissäkin kirjoissa (ja sarjakuvissa sekä tv-sarjassa) keskeisiä hahmoja, joten se sopii erinomaisesti ensimmäiseksi muumikirjaksi. Muumipeikko ja pyrstötähti on myös paras muumikirja. Kirjassa on myöhempiä kirjoja villimpää huumoria ja mielikuvituksen juhlaa. Seikkailun aikana parodioidaan kaikenlaista ryppyotsaisuutta, mm. filosofiaa ja tiedettä, ja muumien hupsu kauppareissu kuuluu lastenkirjallisuuden klassisiin hetkiin. Lämminhenkinen muumiseikkailu sopii kaikenikäisille ja sen voisi jopa katsoa kuuluvan suomalaiseen yleissivistykseen.

Muumit ja suuri tuhotulva on kauniisti maalattu kuvakirja, jossa kerrotaan kuinka Muumilaakso \"löydettiin\". Kirja ei ole erityisen olennainen muumikaanonin kannalta, mutta siinä nähdään muutama olento, jotka eivät esiinny myöhemmissä teoksissa. Kirjan Nipsu eroaa myöhempien kirjojen Nipsusta melko paljon ja Muumitalon syntytarina poikkeaa Muumipapan urotöiden versiosta. Vaikka Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumikirja ilmestymis- ja kronologiajärjestyksessä, on Muumeihin tutustuminen parempi aloittaa Muumipeikosta ja pyrstötähdestä tai uudemmista kuvakirjoista.

Kirjaseikkailu sopii kaikille kirjastossa tai lasten parissa työskenteleville. Kirjoittajat vaikuttavat asiantuntevilta ja mainitsevat sopivasti \"tosielämän\" esimerkkejä lastenkirjoihin liittyen, lasten/nuortenkirjavinkkejä listataan mukavasti. Tekstit eivät muutenkaan lähde liihottelemaan turhan teoreettisiin korkeuksiin. Valitettavasti teoksen ikä verottaa sen hyödyllisyyttä jonkin verran. Kirjaseikkailu ilmestyi juuri muutamaa vuotta ennen 2000-luvun nuortenkirjabuumia, joka korotti yleistä tasoa ja määrää melkoisesti. Toisaalta uudemmissa kirjoissa käsitellään vähän arveluttavan rajuja asioita, joten klassikoissa pitäytyminenkin voi olla hyvä lähestymistapa ja sikäli Kirjaseikkailu pitänee pintansa ainakin parin vuosikymmenen ajan.

Matka Narniaan on yksi parhaista suomennetuista Narnia-tietokirjoista. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää C.S. Lewiksen itsensäkin \"hyväksymän\" \"Juudan leijona Mikä-mikä-maassa\"-tutkielman, jossa väännetään rautalangasta Narnia-kirjojen kristillinen sanoma. Kirjan toinen, jälkimmäinen puolisko sisältää hauskoja anekdootteja ja yksityiskohtia Narnian maailmasta kirja kerrallaan käsiteltynä (varsinainen \"matka Narniaan\"). Kepeys luo mukavan tasapainoin paikoin puuduttavan ensimmäisen puoliskon kanssa. Kaiken kaikkiaan Matka Narniaan on erinomainen kirja sekä kristityille, jotka haluavat syventää Narnia-kokemustaan että kaikille muillekin Narnian maailmasta kiinnostuneille.

Kuka Harry Potter? on melko epätasainen esseekokoelma fantasian asemasta nykymaailmassa. Pääosa teksteistä pyörii otsikon mukaisesti Harry Potter-ilmiön ympärillä, mutta välillä kirjoittajat lähtevät sivupoluille, erityisesti Tomi Kontio melko ärsyttävässä \"fantasiapizza\"-esseessään. Kirjan avaava Sisko Ylimartimon essee sisältää lähinnä melko epäkiinnostavia anekdootteja. Esseekokoelma paranee loppua kohti. Erityisiä valopilkkuja ovat Heta Mularin \"Tytöt Harryn maailmassa\", joka tutkii Harry Potter-sarjaa feministisessä valossa, ja Riitta Oitisen suppea, mutta mielenkiintoinen \"Harry vai Harri?\", jossa pohditaan Harry Pottereiden käännösratkaisuja. Kokonaisuutena esseet olivat melko tasapaksuja. Jari Sinkkosen esseetä vaivasi asiaan turhan löyhästi intertekstuaalinen vyörytys, muissa taas oltiin turhankin subjektiivisia. Fantasiatietokirjallisuutta ei ole koskaan liikaa, etenkään suomeksi, mutta Kuka Harry Potter?-kokoelmaa voi silti suositella lähinnä vannoutuneimmille Harry Potter-faneille.

Velhot, örkit, sankarit on tiivis, mutta yllättävän sisältörikas sukellus fantasiakirjallisuuden maailmaan uskonnon ja myyttien näkökulmasta. Käsittely tapahtuu muutaman fantasiakaanonin pääteoksen voimin, kristillisen ja kristillissävytteisen käsittelyn vastapainona mukana on myös Le Guinin ateismi ja Maameren tarinoiden taoismivetoinen myyttimaailma. Kirjan nimi saattaa olla hieman harhaanjohtava, kirja ei varsinaisesti sovi johdatukseksi fantasiaharrastukseen, vaan pikemminkin sen syventämiseen. Lukijalla olisi hyvä olla jonkinlainen yleiskuva fantasiasta ja ehkä jopa yksi tai useampi käsiteltävistä teoksista luettuna. Pääteemaksi kohoaa \"järjen vastustaminen\" ylijärjellistyneessä maailmassa. Esko Miettinen nostaa fantasiakirjallisuuden sen keskeiseksi vastavoimaksi. Miettinen kirjoittaa selkeästi ja ytimekkäästi. Kirjan sanoma on erittäin tarpeellinen nykymaailmassa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pohtivat mielikuvituksen, henkisyyden ja fantasiamaailmojen suhteita.

Nälkäpelistä ei mielestäni ole \"ikiklassikoksi\" (\"uudeksi Harry Potteriksi\"), jota luettaisin 20 vuoden päästä kovin aktiivisesti. Sellainen sukupolvet ylittävä taika puuttuu lähes kokonaan. Tähän hetkeen ja nyt kasvavalle Facebook-sukupolvelle Nälkäpeli kuitenkin (toivottavasti) tarjoaa ajattelemisen aihetta tosi tv:n ja internetin suhteen. Collins osaa kuljettaa juonta järkevästi ja lähes täydellisellä temmolla, ihmissuhteista löytyy sopivasti ristiriitoja, valmiiksipurekselua ei esiinny kohderyhmään nähden liikaa, ja kyseessä on kaikinpuolin hyvä nuortenkirja.

Ensimmäisen ja toisen osan luettuani, Surkeiden sattumusten sarjan suosio vanhempienkin lukijoiden keskuudessa tuntuu vähän hämmentävältä, vaikka molemmissa kirjoissa onkin tietynlainen kiehtova synkeän satumainen sävy, joka ei kuitenkaan varsinaisesti muistuta yhtäkään klassista satua. Käärmekammio toistaa sarjan ykkösosan juonikaavan lähes identtisesti. Lapsikolmikko kohtaa perintöön liittyvän vastoinkäymisen vastoinkäymisen perään ja kirjailija kokee tarpeelliseksi selittää jokaisen \"vaikean\" sanan lukijalle (ei kai internet-ajankaan lapsilla vielä NÄIN huono lukutaito voi olla!?). Ala-asteikäisille suunnatun kirjallisuuden kirjavassa valikoimassa tämä sarja kuitenkin lienee keskitason yläpuolella. Snicket (Handler) taitaa lapsille sopivan huumorin harvinaisen taidon, tarina rullaa ja häiritsevät kliseethän eivät vielä ole kohderyhmälle kliseitä nekään.