Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ihana kirja!! Kaikki asiat, joista tykkään lukea samassa kirjassa. Dianna oli ihana hahmo ja Matthew myös. Myös historian "faktojen" määrä kirjassa oli mukavaa suosittelen kaikkia ainakin vilkaisemaan kirjaa, jos yhtään kiinnostaa.
Aivan mahtava tarina tässä kirjassa. Olin tästä hieman yllättynyt, kuinka hahmot olivat todenmukaiset ja aika uskottavat. Tarinakin olisi voinut olla vaikka tositarina, kuka tietää? :) Väillä kirjassa oli todella surullista tekstiä :( mutta se sopi kirjan tyyliin. Lumikki oli aivan mahtava henkilö, ja moni varmaan osaa samistua johonkin kirjan hahmoista. Lisää tälläisiä ;)
Ensin kirja lojui hyllyllä ja luin kaikki muut mahdolliset lainaamani kirjat ja sitten yhtenä päivänä päätin vain alkaa tuskalla lukemaan kirjaa. Ja aivan kuten Fade sanoikin tuossa jo ensimmäiset kaksi numeroa oli oikeasti aika kamalia. Mutta luulempa, että ilman niitä kappaleita, ei olisi kauheasti tiennyt mistään mitään. Siis mielestäni se oli kuitenkin ihan tärkeätäkin tietoa sisältävä kohtaus, vaikkakin tuskallinen. Näiden ensimmäisten kappaleiden jälkeen aloinkin jo kiinnostumaan kirjasta enemmän ja kirja todellakin parani. Tietysti välillä oli muutamia turhia kappaleita, joissa ei tapahtunut oikein mitään, mutta pitivät kuitenkin jounellisesti tärkeätä tietoa. Kirja oli todellakin erilainen, kun yleensä luen. Mutta sen verran hyvä kirja, että aion lukea seuraavankin osan.. Itse asiassa olen aivan yllättynyt siitä kuinka hyvä kirja oli "agenttiromaaniksi" :)
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että henkilöille jotka ovat lukeneet fysiikkaa, Kvanttivaras-trilogia voi aueta aivan eri tavalla. Itse en ole koskaan pitänyt oppiaineesta ja fysiikan tietoni rajoittuvatkin yläasteelle sekä lukion yhteen pakolliseen kurssiin. Rajaniemi sen sijaan on väitellyt tohtoriksi Edinburghin yliopistosta ja tietää siis fysiikasta (ja etenkin teoreettisesta sellaisesta) paljon enemmän kuin minä. Puolet fysiikkaan liittyvistä selityksistä menikin minulta täysin yli hilseen, mutten koe sen erityisesti haittaavan (muutamia tosin kysyin aiheesta enemmän tietävältä isältäni.) Ja vaikka fysiikasta enemmän tietäisikin, Rajaniemi ei aliarvioi lukijoita omien scifi-termien käyttämisessä. Mutta vaikka asioita ei pahemmin selitelläkään tunnen silti saaneeni Fraktaaliruhtinaasta irti enemmän kuin Kvanttivarkaasta ja luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin en edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Keskityin siihen mitä tajusin. Toisekseen luin Fraktaaliruhtinaan yhdessä päivässä hyvin tiivissä tahdissa. Kvanttivarasta sen sijaan luin muutaman viikon ajan pätkissä muiden kirjojen ohella jolloin en ainakaan tajunnut kaikkea. Kun uppoutui kokonaan Rajaniemen upeaan scifimaailmaan, siitä sai enemmän irti. Pidin myös tavasta jolla kirja oli jaettu usean henkilön näkökulmiin enemmmän kuin ensimmäisessä osassa. Kiinnostuin paljon enemmän myös muiden kuin Flambeurin luvuista ja rakenne oli muutenkin melkoisen nerokas. Flambeurin ja Tawaddudin aluksi irtonaisilta tuntuneet luvut nivoutuivat nimittäin yhteen todella kekseliäästi. Päätähuimaava maailma saa myös paljon uusia piirteitä. Mrsin sijaan liikutaan nimittäin maapallolla josta Rajaniemellä onkin täysin oma visionsa. Vaikka osa palasista onkin vielä omalla kohdallani sumun peitossa täytyy kirjailijalle antaa plussaa hienosta maailmanrakentamisesta. Kaikki tuntuu sekavuudestaan huolimatta loogiselta. Myös Rajaniemen suomalaisuus näkyy tässä kirjassa aivan eri lailla kuin ensimmäisessä. Futuristinen sauna tuskin avautuu ulkomaalaisille kaikessa kekseliäisyydessään. Kaiken kaikkiaan pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon, melkein enemmän kuin Kvanttivarkaasta. Kolmannen osan, Kausaalienkelin pitäisikin ilmestyä syksyllä ja se on ehdottomasti lukulistalla.
Shimo Suntilan "Sata kummaa kertomusta" (Kuoriaiskirjat, 2013) sisältää nimensä mukaisesti sata kummallista kertomusta. Sata on tässä muutenkin maaginen luku, sillä kyse on raapaleista, pienoisnovelleista joiden mitta on tasan sata sanaa. Kirjailija kirjoitti yhden raapaleen joka päivä vuoden 2012 ajan, ja valikoi tähän kirjaseen niistä parhaat monimutkaisen kaavan perusteella. Suntilan kummallisissa kertomuksissa edustetuksi pääsevät niin, fantasia kuin kauhukin. Huumori on myös tärkeä ainesosanen, ja pari hauskinta juttua sai nauramaan ääneen, mikä julkisessa kulkuneuvossa käänsi päitä. Raapaleiden nimet, kuten omien raapalesuosikkieni joukkoon kuuluva "Mikki Hiiri avaruushädässä", "Kiertoratajänis", "Peniskuiskaajan tuomio" ja "Kirkkotankki" kertovat omaa kieltään siitä millaisissa sfääreissä liikutaan. Kaikki tarinat eivät välttämättä avaudu ilman jonkinmoista yleissivistystä tai genretuntemusta, ja ainakin pari juttua jäi minulta hämärän peittoon. Myös kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin tapahtumiin viitataan muutamassa raapaleessa kuten mainiossa "Lintumiehessä", jossa kovasti erään naapurimaamme presidenttiä muistuttava hahmo suivaantuu kurkiauralle, joka ei hänen johdatustaan kaipaa. Kaikki raapaleista eivät ole aivan täysosumia, mutta sen verran positiivisen jälkimaun pieni kirjanen jätti, että kolme ja puoli tähteä on aivan selviö.
Suhteeni Terry Pratchettiin alkoi joskus 1990-luvulla, kun silloinen työkaverini esitteli meidät toisillemme. Luultavasti kaikki käynnistyi Noitia maisemissa -romaanista, jonka jälkeen aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä, ja viimein suhteesta tuli varsin intohimoinen. Luin luultavasti melkein kaikki käsiini saamat romaanit. Jossakin vaiheessa rakkaussuhde kuitenkin viilentyi. Kirjailijan maneerit alkoivat ärsyttää (tiedättehän, ne pienet asiat) ja viimeistään opiskeluaikoina kasvoimme erillemme. En erityisemmin osannut kaivata takaisin Kiekkomaailmaan, kunnes sitten tapasimme vuosien jälkeen Yövartioston ilmestymisen myötä. Muistin taas sivuja kääntäessäni miksi olin alun perin rakastunut Pratchettiin, joka osasi samanaikaisesti olla niin hulvattoman hauska kuin aidosti koskettavakin. Mutta voiko vanha suhde enää toimia, kun sitä alkaa lämmitellä uudelleen? "FC Akateemiset" -romaanin (Karisto, 2014) ennakkoasetelmat tuntuivat niin kutkuttavilta, että kirja piti ostaa lukematta omaan hyllyynkin, olihan sen määrä kertoa jalkapallosta. Kuningaspeli ja Kiekkomaailma tuntuivat taivaassa solmitulta liitolta. Pratchett ei kuitenkaan onnistu käsittelemään aihetta erityisen oivaltavasti, hauskasti tai syvälle porautuen. Huliganismia käsitellään, pelin muuttumista samaten, mutta suuria oivalluksia on turha odottaa. "FC Akateemisten" keskeiseksi hahmoksi kohoaa yliopiston kynttilänvalaja Nutt, joka ei ole ihan sitä mitä hän päällepäin näyttäisi olevan. Pratchettin henkilöt joutuvat pohtimaan omaa paikkaansa ympäröivässä maailmassa; keskeiseksi teemaksi nouseekin kysymys siitä, voiko tiikeri päästä juovistaan (tai oikeammin: leopardi päästä kalsareistaan). Suurempaa jännitettä ei kuitenkaan pääse syntymään, loppukliimaksi jää puuttumaan ja pientä tiivistämistä romaani olisi myös kaivannut. Ei voi mitään, pettymyksen karvas kalkkihan tästä jäi päällimmäiseksi makuelämykseksi. Mitä opimme tästä? Elämä on kuin Terry Pratchettin uusi romaani. Koskaan et tiedä mitä oikein saat.
Luin tämän kirjan nopeasti ja taukoamatta (jopa koulussa tunnilla minkä seurauksena sain opettajan vihat päälleni). Kirjaa alkaa koskettavasti eikä päästä otteestaan missään vaiheessa. Oli mukavaa lukea tarinaa kahden eri henkilön näkökulmasta, varsinkin kun heillä on salaperäinen yhteys toisiinsa... Tarinasta ei puutu myöskään huumoria. Kuinka siltä voisi välttyä, kun Joyce lähtee 70-kymppisen isänsä kanssa Lontooseen? Varsinkin kun isä ei ole matkustellut elämänsä aikana juuri ollenkaa. Cecelian tyylin tämä tarina on ihana ja sydäntä pakahduttava. Tämä on sellainen kirja jota ei unohda vuosienkaan päästä.
Kaunis kirja. Ei muuta voi sanoa. Kirja imaisee lukijan (kiitos Cecelian ihanan kirjoitustyylin) maailmaansa ja päästää pois vasta viimeisen sivun viimeisen sanan kohdalla. Ahmin tämän kirjan kerralla ja nopeasti. Tarina kertoo kiireisestä Lousta, joka on oikea työnarkomaani. Hänelle hyvä työ on kaikki kaisessa, se menee jopa perheen edelle. Tämä vaikeuttaa Loun perhe suhteita ja etäännyttää hänet erityisesti vaimostaan. Eräänä talvisena aamun Lou kävelee työpaikalleen ja näkee työpaikkansa oven vieressä kerjäläisen. Kerjäläinen on nuori mies nimeltä Gabe. Hetken mielijohteesta Lou pysähtyy ja alkaa jutella miehelle ja keskustelun aikana hän tulee tarjonneeksi miehelle työpaikan. Tämä salaperäinen Gabe tuntuu olevan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän hoitaa työnsä moitteettomasti ja nopeasti. Tämä herättää Loussa epäilyjä ja kun hän saa selville Gaben salaisuuden... Tästä alkaa kaunis ja koskettava tarina. Lopussa itseltäni pääsi jopa pari kyyneltä. Suosittelen kirjaa erityisesti Cecelia Ahernin tuotannosta pitäville!
Minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia tästä kirjasta. Kirja alkoi mielenkiintoisesti, mutta siihen se jäi. Ensimmäiset 150 sivua olivat tylsää luettavaa ja monta kertaa meinasin heittää kirjan pois. Mutta kirja parani huomattavasti, kun Ayla kasvoi. Kirjailija osasi kuvailla erittäin hyvin tuon aikaisten ihmisten elämää, kulttuuria, tapoja ja uskontoa, joten pisteet siitä. Aylan kasvua lapsesta naiseksi oli mielenkiintoista seurata. Tarina herätti minussa monenlaisia tunteita: iloa, surua, vihaa, sääliä, ällötystä. Iloa herätti Aylan kasvun seuraaminen ja tytön sitkeä luonne. Vihaa herätti tapa jolla miehet saivat kohdella naisia. Heimon naisilla ei ollut juuri minkäänlaista sananvaltaa tai vapautta. Kirjassa oli kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti jääkauden ihmisten elämää, mikä auttoi hahmottamaan asiat paremmin. Minua kuitenkin ärsytti kirjailijan käyttämä paikoin erittäin, erittäin yksityiskohtainen kuvailu metsästykseen ja ruuan laittoon liittyen, sillä kaupunkilaisena minun oli paikoin hyvinkin turhauttavaa lukea yksityiskohtaisia metsästys kuvaelmia ja ruoka-aineista kertovia tekstejä, jotka kertoivat jostain kasvismömmöstä, jota ihmiset sekoittavat toiseen mömmöön jossa oli siemeniä. Huoh... Erityisen ärsyttävä oli yksi kohta (joka oli muuten yli aukeaman pituinen), jossa selitettiin kuinka piikivestä valmistetaan jokin tietty työkalu. Joten näihin kohtiin liittyen kuvailun olisi saanut jättää vähemmäksi. Heimon ihmiset käyttivät enimmäkseen viitomia puhuessaan keskenään, joten aluksi oli hieman vaikea kuvitella ihmisten keskustelevan "käsillä", mutta koska kirjailija osasi kuvata viittomien käyttämisen (ei kuitenkaan liian yksityiskohtaisesti) hyvin, siihen tottui nopeasti, joten iso plussa siitä. Kuten jo sanoinkin alku oli todella tylsä, mutta kun kirja parani lukemista ei olisi millään halunnut lopettaa. Parasta kirjassa oli Aylan sitkeä voima, jonka avulla hän eli erilaisena muiden heimon ihmisten joukossa, voima jonka avulla hän kesti pahoinpitelyä ja paheksuvia katseita. Hieno ja kaunis tarina, mutta ei ansaitse ihan neljää tähteä, koska paikoin liian yksityiskohtainen kuvailu tuntui turhalta ja ärsyttävältä ja koska alku oli niin tylsä. Aion varmasti lukea jatko-osatkin.
En nyt puutu kirjan sisältöön muuten enemmälti, kuin että tämä on varsin virkistävää vaihtelua tämänhetkisen teiniscifin joukossa. Sen sijaan käännös kyllä herättää kysymyksen, että eikö keskeisistä termeistä tosiaan keskustella kenenkään kanssa, sillä mielestäni sarjassa on tehty pari täysin käsittämätöntä käännösvalintaa. Esimerkkeinä esim. Elder & Eldest vrt. Seuraaja & Vanhin
Partio-sarja on ehdottomasti yksi parhaista kirjasarjoista, joita olen lukenut. Kirjojen juoni ja henkilöt ovat loistavia sekä nerokkaasti keksittyjä. Mutta sitten itse tähän kirjaan, Hämärän partioon. Kirja jatkaa loistavasti siitä, mihin muut osat ovat jääneet. Olin vain yllättynyt siitä, että tämä kirja oli hypännyt kolme vuotta eteenpäin toisesta osasta, mutta se ei haitannut yhtään. Päinvastoin, se oli oikeastaan aika loistavaa. Pidän edelleen Antonista. Hän on hyvä kaveri, jolla on vieläpä loistava huumorintaju. Myös muut hahmot ovat kivoja ja moniulotteisia. Kaikki ovat selvästi yksilöitä, eikä kukaan ole ylimaallisen ärsyttävä, vaan normaaleja hahmoja, joihin on helppo samaistua. Lukjanenko on onnistunut luomaan aivan loistavan tarinan, jossa on loistava juonikuvio ja jonka lopullista sisältöä ei arvaa, kuin vasta lopussa. En tiedä, kuinka jaksan odottaa taas noin vuoden, ennen kuin tämän sarjan seuraava osa tulee. No, ehkä jotenkin pystyn siihen :)
Niin se tämäkin sarja tuli tiensä päähän vihdoin ja viimein. Minusta tämän olisi saanut tiivistettyä järkevämmäksi kokonaisuudeksi ja se olisi vaatinut hiukan vähemmän kirjoja. Vaikka Sookie-kirjat ovatkin edetessään menneet entistä pahemmaksi puuroksi niin tässä kirjassa juoni oli jonkunlaisessa kasassa toisin kuin jossain aiemmissa kirjoissa kun ei ole edes kunnolla pysynyt mukana kun tapahtuu koko ajan ja eri asioita. Turhaa jaarittelua oli nyt vähemmän. Hiukan yllätti tämä Sookien ja Ericin kuvio, joka oli suuressa osassa aiemmin ja sai vähän laimean leiman tässä kirjassa. Koko systeemi tuntui vähän turhan hutaistulta. Samalla yllätti myös tämä lopun parituskuvio, jota en kyllä osannut odottaa millään. Päätösosa oli suurilta osin melko hyvin koottu tarina, mutta sen lopetus oli laimea ja hiukan pettymyskin itselle. Aivan kuin kirjailijalla olisi ollut kiire päästä sarjasta eroon. No, onpahan nyt luettu ainakin sen kerran. Toista kertaa en usko tarttuvani tähän sarjaan.
Luettuani kirjan kolme kertaa uskon pystyväni arvioimaan sen oikeudenmukaisesti. Heti alkuun täytyy sanoa, että Kvanttivaras lyö kaikki aiemmin lukemani kirjat kategoriassa uudelleenluettavuus. Vaikutelma parani joka lukukerralla, ja arvosana nousi vähintään tähdellä. Tarinasta käsitti jotain uutta joka kierroksella, vaikka en vieläkään täysin ymmärrä gevulotpuun noodeja. Aluksi suuri osa sanoista oli outoja, ja usein täytyi vain kahlata eteenpäin yrittämättä ymmärtää kvanttifyysisiä termejä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ole sitä mieltä, että sanasto on turhan sekavaa. On vain hauskaa ottaa selvää gogoleista ja vasileveista ja nähdä viittauksia nykymaailmaan. Kirjan vahvin osuus on puolivälissä, ja kaunis ja elävä kuvailu nousee huippuunsa luvussa 10. Muistojen käyttö on taitavaa, ja lukujen näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat sulavasti. Lopetus on tarinan heikkous, sillä en erityisemmin perusta ryskeestä ja infodumpeista. Pidän lopusta nyt silti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan tapahtumapaikat ovat kympin arvoisia, ja kuvailu on myös kovaa luokkaa. Lempikohtaukseni oli välinäytös 5. Ensimmäinen scifikirjani oli lupaava kokemus. Odotan lupausten täyttyvän Kausaalienkelissä.
Hyvä kirja. Alku vaikutti tylsältä, mutta kirja parani loppua kohti. Kirja oli ehkä hieman ennalta arvattava. Juoni eteni sujuvasti.
Siilon tarina veti puoleensa heti prologista lähtien. Siilon oloja ja yhteisöllistä rakennetta valotetaan pikkuhiljaa ja tarina laajenee mukavasti edetessään. Tarina on jännittävä ja mukaansatempaava, mutta siinä on omat heikkoutensakin. Juonenkäänteitä on runsaasti - jopa niin paljon, että viimeisen osan lopussa tapahtuva käänne tuntui jo väkisin väännetyltä. Tarinassa on myös tarpeetonta toistoa ja selittelyä, kun taas jotkut asiat sivuutetaan merkityksettömänä. Osittain TV-sarjamainen pinnallisuus paistaa myös tarinan kulussa. Näistä epäkohdista huolimatta, tarina on mukava luettava ja tällaisella kirjallisuudella on oma paikkansa.
Pratchett on yleensä aina hyvää luettavaa ja jokainen voi vain kuvitella mitä tapahtuu, kun velhot pistetään jalkapallotreeneihin. FC Akateemiset parodioi loistavasti jalkapallokulttuuria ja kirjan ehdottomasti parasta antia onkin lopussa tapahtuva pääottelu.
Huh huh! Kirja oli totaalinen yllätys, positiivinen yllätys. Kirjan kansi oli kaunis ja takateksti mielenkiintoinen. Silti pelkäsin, että sisältö olisi pettymys. Niinhän sitä sanotaan, "Moni kakku päältä kaunis", mutta halusin silti kokeilla, josko vaikka olisinkin ollut väärässä. Alku kirjassa oli hieman töksähtelevää ja hidasta. Mia oli persoonana hyvin ärsyttävä, mutta loppua kohden sekin lieveni, ja hänestä tuli ehkä lemppari koko kirjassa. Anton oli nuorista ehdottomasti ärsyttävin. Poika ei pystynyt päästämään irti tyttöystävästään, joten päätti mennä vakoilemaan tätä Eiffel tornin huipulle. Midori oli nuorin ja samalla myös käytöksellään ehkä lapsellisin, mutta pidin hänestä. Loppua kohden se kauhu josta varoitettiin tuli hieman esille, ja loppu oli hyvin surullinen, mikä ärsytti minua hieman. Olen onnellisten loppujen ystävä, mutta menestyihän Romeo ja Juliakin. Siinä vasta surullinen loppu onkin joten... Suosittelen jos sinua ei haittaa onneton loppu ja pidät jännityksestä.
