Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli hauska ja ihana. Heti kun olin lukenut kirjan luin sen uudestaan! Se vaan on niin ihana! Joten kannattaa lukea;)
Yhdyn useimpien mielipiteisiin siinä, että Atlantiskompleksi oli ehkä tylsin Artemis Fowl tähän mennessä. Jossain kohdissa kirja tuntui jotenkin raskaalta lukea, toisin kuin aiemmat Fowlit. Siitä johtuen kirja vei minulta vähän tavallista enemmän aikaa. Huumori kirjassa tuntui olevan tavattoman tiukassa. Oli kuitenkin parikin kohtaa, jossa naurahdin ihan ääneenkin. Huono kirja ei siis missään nimessä ollut. Varsinkin loppua kohti mielenkiinto kasvoi. Periaatteessa kirjan juoni oli hyvä ja Colferin tavoin kekselijäskin. Mutta jokin sen toteutuksessa ei kai sitten napannut niin lujaa kuin olisi voinut. Artemiksen sivupersoona oli kuitenkin mahtava, vaikka tavallaan jäinkin kaipaamaan normaalia viileää Artya. Ihan luettavan arvoinen kirja, mutta jätti vain jotenkin ristiriitaiset fiilikset. Voin kuitenkin sanoa suosittelevani sitä ihan yhtä lailla kuin kaikkia muitakin Fowleja. Tai ehkä sanon, että Fowlit kannattaa lukea, eikä Atlantiskompleksista lannistua!
V on selvästi yksi lempihahmoistani ja pysyy edelleen lempparina. Jane on myös todella hyvä hahmo ja täydet pisteet sille. Loppuun en ollut täysin tyytyväinen, mutta ei se silti vähennä kirjan arvostelua. Pidin siitä että Kirjurineitsyt ja valitut ovat tulleet isompaan osaan. Phury ei ole ennen kiinnostanut minua juuri ollenkaan, mutta tämän kirjan jälkeen otan hänestä kertovan teoksen mielelläni käsiini. John aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita enkä vielä osaa sanoa pidänkö hänestä vai en. Hänen osuutensa olisivat voineet jäädä vähän vähemmälle, että pääparille olisi jäänyt enemmän tilaa.
Suntilan raapaleet ovat terävää suomalaista novellistiikkaa. Suurin osa raapaleista on hauskoja: näitä lukiessa tulee naurettua ääneen. Välillä mukaan kuitenkin mahtuu myös vakavempia tekstejä, kuten esimerkiksi Aamu, jotka pysäyttävät välillä lujaakin kaiken naureskelun keskellä. Kokoelmaan on luonnollisesti eksynyt myös hieman heikompia tekstejä – sata raapaletta on paljon – mutta ne ovat selkeästi vähemmistössä. Raapaleita voi mukavasti lukea yhden tai kaksi kerrallaan, tai sitten vaikka kaikki sata putkeen. Lisää jää kaipaamaan; Suntila saa paljon irti raapaleesta muotona. Olisi kiinnostavaa jatkossa lukea myös muiden kirjoittajien versioita tiukkaan sidotusta tekstilajista, erityisesti näin laajan otantana.
Stepanin koodeksi muodostaa oman mytologiansa, mutta on selvää, että paljosta ollaan velkaa lovecraftiaaniselle kauhun perinteelle. Hulluus kiiluu silmissä ja varjot tuntuvat liikkuvan. Parhaimmillaan Stepanin koodeksi aiheuttaa vilunväristyksiä ja hykertelyä, heikoimmillaan se taas toistaa itseään ja kuluneita konventioita, mikä ei kokoelman lyhyyden huomioon ottaen ole lainkaan hyvä asia. Toivon mukaan koodeksin toisessa osassa sukelletaan syvemmälle mytologiaan ja otetaan kaikki irti laajemmin ja rohkeammin; Stepanin koodeksi on ehdottomasti lukemisen arvoinen kokonaisuus, ja olisi sääli, jos avoimet mahdollisuudet jätetään tähän.
Itse pidin tästä kirjasta, oli parempi kuin olin osannut odottaa. Mielestäni juuri se oli kirjassa mielenkiintoista, että miten pienet asiat menneisyydessä voi muuttaa nykyhetken/tulevaisuuden. Myös se, että kirjassa oli tuttuja historian tapahtumia oli plussaa. Hahmot saattoi jäädä vähän etäisiksi, mutta monesti etenkin ensimmäisissä kirjoissa niin tuppaa käymään, koska kaikki asiat on niin uutta ja ihmeellistä. Toinen osa odottaakin pöydällä lukemista, että sen verran koukuttava kirja oli…
Nyt kun alkoi tursuamaan kirjaston kirjoja ovista ja ikkunoista niin piti laittaa Lohikäärmetanssi syrjään ja pienentää pinoa vähän tässä välissä. Hurma on jälleen kerran taattua Wardin laatua. Ei niin loistavaa kuin BDB, mutta jotenkin tuntee olevansa samassa maailmassa ja se on kotoista. Hahmot eivät ole tähän mennessä päässeet niin lähelle sydäntäni kuin kirjailijan toisessa sarjassa, mutta viihdyn kyllä näiden kirjojen seurassa siitäkin huolimatta, että nämä eivät herätä samanlaista innostusta kuin sisarsarjansa. Tässäkin oli mielenkiintoinen kokoonpano uusia hahmoja ja tarina oli mielenkiintoinen mitä nyt jotenkin huvitti parissa kohtaa juonen kulku. Lisäksi en voi käsittää miten joku ihminen voisi rakastua toiseen muutamassa päivässä?! No, ehkä minä välillä ajattelen liikaa. Yleensä heitän näiden hömppäkirjojen kanssa aivot narikkaan ja nautin vaan pöhköstä tarinasta ja niin kävi nytkin muutamia pieniä huvituksia lukuunottamatta. Kirjan lopulla alkoikin taas tapahtua ja mielenkiinnolla jään odottelemaan miten enkeli ja paholainen pääsee "sopuun" keskenään. Ehdottomasti aion lukea seuraavankin osan!
Aluksi kirja vaikutti melko laimealta, mutta se parani nopeasti loppua kohden ja lopulta rakastin koko kirjaa. Se oli koukuttava ja kiinnostava ja kirjoitustyyli oli hyvin paljon mieleeni.
Kirja oli ihan hyvä ja toivon että Vatukkankynnen ja Oravaliidon sopu nyt jatkuu ja ne sopisivat kokonaan.
Kirja oli ihan mukava luettava, alussa saattoi vähän tökkiä mutta sitten yhdessa vaiheessa ei meinannut saada kirjaa kädestä laskettua. Oli ärsyttävää että Jondalarin piti rueta säätämään mutta myös Aylan siihen reagointi otti päähän. Loppuun olissin toivonut jo ain enemmän mutta kyllä se noinkin meni! :)
No...Tulihan tämäkin luettua, en pitänyt yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, jotenkin...liikaa kaikkea, odotukset olivat Punaisen pyramidin jälkeen kasvaneet hieman, joten tämä oli melkoinen pettymys. Mutta kai sitä nyt on luettava myös kolmas osa Lisäksi voin taas syyttää suomentajaa, ja sanoa, että ainakin oma painokseni oli täynnä typeriä kirjoitusvirheitä.
Itse pidin kirjasta aivan hurjasti. Muutama kohta ällötti, toiset mutama kohtaa ahdisti, oikeastaan kaikkea, mikä saattaa kuulostaa negatiiviselta, mutta tässä kirjassa asia on toisin. Kirja jaksoi pitää otteessaan ja vaikka lukemisessa kestikin melko kauan, sen jaksoi lukea. Suosittelen kaikille, myös niille, jotka eivät kauhuromaaneja ole ennen lukeneet ja niille, jotka eivät (mahdollisesti parin nimeltä mainitsemattoman kirjan takia) vampyyreista niin paljoa välitä.
Luin myös kirjan muutamassa tunnissa.. Eli kirja oli helposti kahlattavissa. Pidin kirjasta mutta jäin silti odottamaan vähän enemmän. Kirja läheni loppua ja odotin sitä loppuhuipennusta mutta sitä ei tullut. Mielestäni jäi vähän valjuksi.
ihana ihana ihana!!! suosittelen kaikille ketkä rakastavat vampyyriromantiikka ja jännitystä! todella hyvä, kun luin viimiset lauseet viimeiseltä sivulta, olin niin pettynyt siihen että luin sen niin nopeasti, että oli pakko alottaa heti uudelleen! kunpa se jatko-osa tulisi jo pian!
Jotenkin tuntui, että kirjassa ei tapahtunut mitään. Vaikka tapahtuihan siinä koko ajan. Kun aloitin kirjan lukemisen, seuraava vaihe oli se, kun tajusin, että se onkin jo luettu puoleen väliin. Kunnes sitten luettu loppuun. Se varmaakin kertoo jotakin mun mielipiteestäni tästä kirjasta.. :)
FC Akateemiset oli minusta täysosuma, paras aikuisten Kiekkomaailma-romaani sitten Yövartioston. Kirja käsitteli modernin jalkapallon saapumista Kiekkomaailmaan, mutta muitakin teemoja löytyi, kuten supermallit. Teos on myös yksi saagan pisimmistä osista. Kirjan voisi laskea velhot-alasarjaan, sillä tapahtumat sijoittuivat suurimmaksi osaksi Näkymättömälle yliopistolle. Velhoista erityisesti Ritkuli ja Stibbons saivat huomiota. Mutta mukana oli toisenlainen näkökulma yliopistoon, sillä neljä uutta päähenkilöä kuuluivat paikan palvelusväkeen. Näistä nuorista kaksi työskenteli keittiössä. Kirjassa oli yllättävän paljon viittauksia edellisten osien tapahtumiin, enemmän kuin koskaan aiemmin. Teoksessa nähtiin myös Rincewind pienessä roolissa; edellisen kerran hän oli esiintynyt Viimeisessä mantereessa. Pratchett onnistui nyt erityisesti huumorin kanssa, sillä FC Akateemiset oli todella hauskaa luettavaa.
Perus-hyvä kirja! Voisi olla parempikin, mutta on silti hyvä. Kerrankin kirja, jonka huumoria pystyn ymmärtämään. Innostaa lukemaan muut sarjan kirjat
Maarit Verrosen Karsintavaiheen päähenkilönä on 40-vuotias Lumi, joka asuu kahdentoista henkilön soluasunnossa. Asuntola on tarkoitettu 25–35-vuotiaille D- ja C-luokan työntekijöille, jotka pystyivät tekemään vähintään kaksisataa työtuntia kuukaudessa. Yli-ikäinen Lumi on saanut jatkaa asumistaan, koska on luotettava työntekijä. Verronen on tarkkakatseinen ja teräväsanainen yhteiskunnan tilan kommentoija. Hänen teoksessaan pohditaan muuttuvaa työkenttää, kun automatisointi vie pienipalkkaisimmilta työmahdollisuuksia. Muutos ei ole vielä täydellinen, vaan osalle ihmisistä riittää vielä töitä, mutta vähenevässä määrin - etenkin alimpien tasojen töitä ollaan vähentämässä. Ylemmillä tasoilla töitä on tehtävä 20 tuntia päivässä, ja tähän ihmiset hakevat jaksamista erilaisista pillereistä. Parasta antia minulle Verrosen teoksessaa on pelottava maailma, jossa jokainen joutuu ylisuorittamaan pysyäkseen kiinni oravanpyörän vauhdissa, mutta tästä monipuolisesta teoksesta voi jokainen löytää jotain, lainatakseni Karsintavaiheen etulieppeestä: Maarit Verrosen teokset ovat "niin nuoria kuin varttuneitakin lukijoita" puhutteleva aina "perinteisen proosan ystävistä tieteisfantasiadiggareihin".
Jeff Longin apokalyptinen teos Vuosi nolla (joka on muuten Risingin tietokannan kirja numero 666) muistuttaa muodoltaan Dan brownin da Vinci -koodin tyyppistä kohuromaania. Teoksessa seurataan aluksi kolmea eri tapahtumaketjua, jotka pikkuhiljaa yhdistyvät. Yksi linjoista keskittyy arkeologi Nathan Lee Swiftiin ja hänen kollegaansa professori Ochsiin, joka varastaa muinaisjäänteitä. Toisaalla, Kreikan Korfussa, eräs Jeesusta metsästävä pyhäinjäännösrasioiden harrastaja-keräilijä tietämättään avaa Pandoran lippaan ja päästää ennennäkemättömän tehokkaasti tappavan taudin vapaaksi lasisesta vankilastaan. Kolmannessa linjassa lukija pääsee tutustumaan lapsinero Mirandaan. Nuori tutkija on onnistunut manipuloimaan geenejä, muokkaamaan ikääntymisprosessia ja synnyttämään olioita keinokohduissa. Hän kloonaa myös ihmisen. Teoksessa keskeisiä teemoja ovat kristinusko, sen synty ja kehitys, kloonauksen eettisyys ja kloonien ihmisarvo sekä yleinen henkiinjäämiskamppailu. Long hukkaa paikoin punaisen langan ja ryhtyy saarnaamaan tai luennoitsimaan, jolloin teoksen potentiaali hukkuu kerronnallisiin keinoihin. Päällisinpuolin teos on kuitenkin nopeasti etenevä trilleri, jota lukee kiihkeästi "vielä yksi sivu"-periaatteella. Teoksen esittämä "zombismi" on mielenkiintoinen. Taudin saaneita kustsutaan nimillä lasi-ihmiset ja valtavat enkelit.
Risto Isomeäen Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Esimerkiksi molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat. Tarinan keskiössä on niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin tutkijoita. Kun Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi, kuumiin viruksiin perehtynyt Irina Saari lähtee pyynnöstä tutkimaan tapausta. Toisaalla saksalainen Glazer kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa. Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen. Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? Kirjailija varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa. Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla. Teos ei ole läpeensä saarnaava, vaikka vuoden 2006 pokkaripainoksen loppuun Isomäki onkin listannut asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.