Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja oli hauska ja ihana. Heti kun olin lukenut kirjan luin sen uudestaan! Se vaan on niin ihana! Joten kannattaa lukea;)
Yhdyn useimpien mielipiteisiin siinä, että Atlantiskompleksi oli ehkä tylsin Artemis Fowl tähän mennessä. Jossain kohdissa kirja tuntui jotenkin raskaalta lukea, toisin kuin aiemmat Fowlit. Siitä johtuen kirja vei minulta vähän tavallista enemmän aikaa. Huumori kirjassa tuntui olevan tavattoman tiukassa. Oli kuitenkin parikin kohtaa, jossa naurahdin ihan ääneenkin. Huono kirja ei siis missään nimessä ollut. Varsinkin loppua kohti mielenkiinto kasvoi. Periaatteessa kirjan juoni oli hyvä ja Colferin tavoin kekselijäskin. Mutta jokin sen toteutuksessa ei kai sitten napannut niin lujaa kuin olisi voinut. Artemiksen sivupersoona oli kuitenkin mahtava, vaikka tavallaan jäinkin kaipaamaan normaalia viileää Artya. Ihan luettavan arvoinen kirja, mutta jätti vain jotenkin ristiriitaiset fiilikset. Voin kuitenkin sanoa suosittelevani sitä ihan yhtä lailla kuin kaikkia muitakin Fowleja. Tai ehkä sanon, että Fowlit kannattaa lukea, eikä Atlantiskompleksista lannistua!
V on selvästi yksi lempihahmoistani ja pysyy edelleen lempparina. Jane on myös todella hyvä hahmo ja täydet pisteet sille. Loppuun en ollut täysin tyytyväinen, mutta ei se silti vähennä kirjan arvostelua. Pidin siitä että Kirjurineitsyt ja valitut ovat tulleet isompaan osaan. Phury ei ole ennen kiinnostanut minua juuri ollenkaan, mutta tämän kirjan jälkeen otan hänestä kertovan teoksen mielelläni käsiini. John aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita enkä vielä osaa sanoa pidänkö hänestä vai en. Hänen osuutensa olisivat voineet jäädä vähän vähemmälle, että pääparille olisi jäänyt enemmän tilaa.
Suntilan raapaleet ovat terävää suomalaista novellistiikkaa. Suurin osa raapaleista on hauskoja: näitä lukiessa tulee naurettua ääneen. Välillä mukaan kuitenkin mahtuu myös vakavempia tekstejä, kuten esimerkiksi Aamu, jotka pysäyttävät välillä lujaakin kaiken naureskelun keskellä. Kokoelmaan on luonnollisesti eksynyt myös hieman heikompia tekstejä – sata raapaletta on paljon – mutta ne ovat selkeästi vähemmistössä. Raapaleita voi mukavasti lukea yhden tai kaksi kerrallaan, tai sitten vaikka kaikki sata putkeen. Lisää jää kaipaamaan; Suntila saa paljon irti raapaleesta muotona. Olisi kiinnostavaa jatkossa lukea myös muiden kirjoittajien versioita tiukkaan sidotusta tekstilajista, erityisesti näin laajan otantana.
Ehdottoman hyvä kirja! Odotin jo kunnon taistelua demoneita vastaan, kun kirjakin oli niin paksu, mutta kolmanteen osaan saan odottaa. Henkilöt ovat ihania ja omalaatuisia, kukin omanlaisensa. Kun olin saanut kirjan luettua, melkein odotin Linnean kävelevän minua vastaan koulun käytävällä. Sydameni hypähti, kun näin Anna-Karinin istumassa ruokalassa pari pöytää minun edessäni, mutta ei se hän ilmeisesti ollutkaan:). Vanessaankin luulin sattuneeni törmäämään, mutta nyt alan jo hahmottaa rajan maailman ja Engelsforsin Valittujen välillä. Kirja saa lukijan tuntemaan olevansa itse keskellä sen jännittäviä tapahtumia ja olevansa yksi Valituista. KIrjan loputtua et haluaisi päästää siitä vielä irti!
Stepanin koodeksi muodostaa oman mytologiansa, mutta on selvää, että paljosta ollaan velkaa lovecraftiaaniselle kauhun perinteelle. Hulluus kiiluu silmissä ja varjot tuntuvat liikkuvan. Parhaimmillaan Stepanin koodeksi aiheuttaa vilunväristyksiä ja hykertelyä, heikoimmillaan se taas toistaa itseään ja kuluneita konventioita, mikä ei kokoelman lyhyyden huomioon ottaen ole lainkaan hyvä asia. Toivon mukaan koodeksin toisessa osassa sukelletaan syvemmälle mytologiaan ja otetaan kaikki irti laajemmin ja rohkeammin; Stepanin koodeksi on ehdottomasti lukemisen arvoinen kokonaisuus, ja olisi sääli, jos avoimet mahdollisuudet jätetään tähän.
Itse pidin tästä kirjasta, oli parempi kuin olin osannut odottaa. Mielestäni juuri se oli kirjassa mielenkiintoista, että miten pienet asiat menneisyydessä voi muuttaa nykyhetken/tulevaisuuden. Myös se, että kirjassa oli tuttuja historian tapahtumia oli plussaa. Hahmot saattoi jäädä vähän etäisiksi, mutta monesti etenkin ensimmäisissä kirjoissa niin tuppaa käymään, koska kaikki asiat on niin uutta ja ihmeellistä. Toinen osa odottaakin pöydällä lukemista, että sen verran koukuttava kirja oli…
Juoni oli ihan mielenkiintoinen, mutta jotain tästä puuttui. Ericin ja Sookien ero oli mielestäni tunteeton, ottaen huomioon kuinka paljon aikaisemmissa kirjoissa asiaa oli käsitelty, niin nyt tuli sellainen olo ettei heidän välillään olisi koskaan oikein mitään ollutkaan. Tuntui myös siltä, että Samin ja Sookien juttu alkoi liian nopeasti, siitä jäi puuttumaan se tunne. En oikein välittänyt myöskään siitä eri paikoissa poukkoilemisesta, koska pidin siitä tyylistä mikä aikaisemmissakin kirjoissa oli, että kuvattiin Sookien näkökulmasta, eli tiesi saman minkä Sookie tiesi. Mutta mielenkiintoinen kirja kuitenkin, jos sarja on aikaisemminkin kiinnostanut, niin kannattaa tämäkin lukaista.
Nyt kun alkoi tursuamaan kirjaston kirjoja ovista ja ikkunoista niin piti laittaa Lohikäärmetanssi syrjään ja pienentää pinoa vähän tässä välissä. Hurma on jälleen kerran taattua Wardin laatua. Ei niin loistavaa kuin BDB, mutta jotenkin tuntee olevansa samassa maailmassa ja se on kotoista. Hahmot eivät ole tähän mennessä päässeet niin lähelle sydäntäni kuin kirjailijan toisessa sarjassa, mutta viihdyn kyllä näiden kirjojen seurassa siitäkin huolimatta, että nämä eivät herätä samanlaista innostusta kuin sisarsarjansa. Tässäkin oli mielenkiintoinen kokoonpano uusia hahmoja ja tarina oli mielenkiintoinen mitä nyt jotenkin huvitti parissa kohtaa juonen kulku. Lisäksi en voi käsittää miten joku ihminen voisi rakastua toiseen muutamassa päivässä?! No, ehkä minä välillä ajattelen liikaa. Yleensä heitän näiden hömppäkirjojen kanssa aivot narikkaan ja nautin vaan pöhköstä tarinasta ja niin kävi nytkin muutamia pieniä huvituksia lukuunottamatta. Kirjan lopulla alkoikin taas tapahtua ja mielenkiinnolla jään odottelemaan miten enkeli ja paholainen pääsee "sopuun" keskenään. Ehdottomasti aion lukea seuraavankin osan!
Aluksi kirja vaikutti melko laimealta, mutta se parani nopeasti loppua kohden ja lopulta rakastin koko kirjaa. Se oli koukuttava ja kiinnostava ja kirjoitustyyli oli hyvin paljon mieleeni.
J.R Wardin Minun rakastajani lukemisen jälkeen päätin lukea tämänkin uudestaan. Tämä ei juuri ole minun tyyliseni kirja, mutta otin haasteen uudelleen vastaan. Sudenveren luin aiemmin hyppelehtien, ponnettomasti ja kovinkaan innostumatta. En osannut päästä silloin kirjan sisään, mikä on sinänsä hieman harmillista. Nyt se tuli luettua vajaan kahdenkymmenenneljän tunnin sisään varsin vaivattomasti, vaikka kerronnassa menneisyyden raskas kelaaminen vaatiikin hengähdyksiä ja keskittymistä. Loppujen lopuksi olinkin yllättynyt, miten kirjasta annetut kehut pitivät paikkaansa. Kangasvuo on tehnyt erinomaisen esikoisen. Sudenveri matkaa kirjan tarinaan kolmen erilaisen naishenkilön kautta. Sukunsa jättänyt Varga on taitelija, asuu kaupungissa uskaltamatta kuitenkaan katsella taakseen omaan historiaansa. Häntä kalvavat vanhat haamut ja ikävä susielämää, omaan urosta ja vastasyntynyttä pentua kohtaan repivät hänen rintaansa rikki. Vargalle menneisyys on kuin verhoilla peitelty historia: ken uskaltaakin raottaa niitä verhoja, saa ylleen hänen vihaisen käytöksensä. Usein tämän käytöksen vastaanottaja on pakanakommuunissa elävä Marraskuu, joka on epätoivoinen rakkaudessaan salaperäiseen Vargaan. Hän ei tunnu saavan rakastetustaan otetta silloinkaan, kun he ovat kahden kesken ja hyvin lähellä toisiaan. Varga on kauaskantoinen ja tavoittamaton; etäinen ja kova, äärimmilleen pingottunut ja jännittynyt kuin joku voisi yhtäkkiä tulla ja viedä kaiken pois. Kovia kokenut Martta on Lauman johtaja ja hänen tehtävänsä on pitää Lauma turvassa ja salassa, sillä ihmiset eivät koskaan saa tietää heidän susipuolestaan. Sisuskalujaan kouriinnuttavan pelon vallassa Martta on käytökseltään ankara, vaikka todellisuudessa hän on hajonneempi kuin kukaan tietääkään. Martan pelot ja skenaariot käyvät toteen, kun Pirtillä elänyt Lauman jäsen karkaa suostumatta palaamaan takaisin. Mikään ei ainakaan mene parempaan suuntaan, eikä Martta menneitä muistellessaan löydä yhtäkään yhtymäkohtaa, joka muuttaisi hänen katsontakantaansa tai mielipiteitään siitä, mitä hänen tulee tehdä. Sudenveri on voimakas, kaunis ja ahdistava kirja menneiden kohtaamisesta, oman itsensä ja toisten hyväksymisestä, luottamuksesta ja irti päästämisestä. Se on täynnä rujoa tekstiä, joka punoutuu yhteen kauniiden kielellisten ilmaisujen kautta. Samaan aikaan Sudenveri on hyvin suomalainen teos ja se henkii isänmaallisuutta sodallisilla tapahtumillaan. Kangasvuo on taitava kirjoittaja ja hän on osannut kuvata asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti, elävästi ja uskottavasti. Erikoiset nimet toimivat kontrastina perinteisille, vanhanaikaisille nimille. Omassa kokonaiskuvassaan Sudenveri on koskettava ja herkkä suoranaisuudessaankin, mutta vaatinee lukijaltaan tietynlaista kypsyyttä ja jaksamista raskaiden tapahtumien kulkuun. Ihastuttavinta Sudenveressä on yksityiskohtaisuus ja elävyys susissa, niiden uskomaton todentuntuisuus ja uskollisuus oikeille susille.
Kirja oli ihan hyvä ja toivon että Vatukkankynnen ja Oravaliidon sopu nyt jatkuu ja ne sopisivat kokonaan.
Kirja oli ihan mukava luettava, alussa saattoi vähän tökkiä mutta sitten yhdessa vaiheessa ei meinannut saada kirjaa kädestä laskettua. Oli ärsyttävää että Jondalarin piti rueta säätämään mutta myös Aylan siihen reagointi otti päähän. Loppuun olissin toivonut jo ain enemmän mutta kyllä se noinkin meni! :)
No...Tulihan tämäkin luettua, en pitänyt yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, jotenkin...liikaa kaikkea, odotukset olivat Punaisen pyramidin jälkeen kasvaneet hieman, joten tämä oli melkoinen pettymys. Mutta kai sitä nyt on luettava myös kolmas osa Lisäksi voin taas syyttää suomentajaa, ja sanoa, että ainakin oma painokseni oli täynnä typeriä kirjoitusvirheitä.
Itse pidin kirjasta aivan hurjasti. Muutama kohta ällötti, toiset mutama kohtaa ahdisti, oikeastaan kaikkea, mikä saattaa kuulostaa negatiiviselta, mutta tässä kirjassa asia on toisin. Kirja jaksoi pitää otteessaan ja vaikka lukemisessa kestikin melko kauan, sen jaksoi lukea. Suosittelen kaikille, myös niille, jotka eivät kauhuromaaneja ole ennen lukeneet ja niille, jotka eivät (mahdollisesti parin nimeltä mainitsemattoman kirjan takia) vampyyreista niin paljoa välitä.
Wow. Voin sanoa yllättyneeni totaalisesti, kun siirappisen alun jälkeen tulin imaistuksi mukaan kirjan tapahtumiin todetakseni, että tämä todella oli parempi ja potentiaalisempi kuin ensimmäinen osa. Kaiken kaikkiaan Sininen kuu oli kielellisesti sujuvampi ja soljuvampi ja vaikka dialogia oli jokseenkin vähemmän kuin Punaiset tulppaanit- kirjassa, tässä se ei pistänyt laisinkaan silmään. Selittelevyys oli jäänyt runsain verroin vähemmälle ja itse päähenkilö osoittautui odotettua mielenkiintoisemmaksi ja myötätuntoa lukijalta saavaksi persoonaksi. Kaikkinensa Sininen kuu on kypsempi kuin edeltäjänsä ja tätä voi suositella jo muillekin kuin vain teini-ikäiselle kansalle. Ever ja Damen ovat toisissaan kiinni kuin takiaiset, heidän rakkautensa pulppuaa avoimena ja virtaavana, eikä heillä muuta olekaan kuin aikaa. Mitä muuta kuolemattomilla olisikaan niin paljon? Ever on kuitenkin epäileväinen. Häntä pelottaa antaa itsestään se viimeinen palanen; lihallinen anti Damenille ja päätöksen teko vaatii rohkeutta. Iltana, jona hän on valmis luopumaan neitsyydestään ei vain seurustelusuhteessa vallitsevan kaikille seurusteleville pareille tutun odotuksen jälkeen - vaan myös useita satoja vuosia kestäneen odotuksen jälkeen, kaikki kaatuu päälaelleen ja yhtäkkiä Damen on kaikkea muuta kuin rakastunut Everiin. Itse asiassa hän ei ole laisinkaan kiinnostunut Everistä. Hän pitää tätä yhtä outona ja inhottavana kuin jota kuinkin kaikki muutkin lukion opiskelijat. Kaikki ei ole ennallaan. Mikään ei ole ennallaan. Samalla kun Sabine vahtii Everiä silmä kovana, Everin ystävät Miles ja Haven alkavat roikkua A-pöytäläisten kanssa ja Damen kiehnää Stacian ympärillä, salaperäinen Roman yrittää kietoa Everiä pikkusormensa ympärille. Ainut keino on turvautua selvännäkijä Avaan ja rakkaudelliseen Valonmaahan. Mutta entä kun Ever huomaa voivansa palata menneisyyteen? Kun hän pystyy valitsemaan myös perheensä? Vai pystyykö sittenkään? Vaikka pistekerroin jäi Sinisen kuun osalta kolmoseksi, se oli silti älytön nousukiito Kuolemattomat- sarjan esikoisesta.
Luin myös kirjan muutamassa tunnissa.. Eli kirja oli helposti kahlattavissa. Pidin kirjasta mutta jäin silti odottamaan vähän enemmän. Kirja läheni loppua ja odotin sitä loppuhuipennusta mutta sitä ei tullut. Mielestäni jäi vähän valjuksi.
ihana ihana ihana!!! suosittelen kaikille ketkä rakastavat vampyyriromantiikka ja jännitystä! todella hyvä, kun luin viimiset lauseet viimeiseltä sivulta, olin niin pettynyt siihen että luin sen niin nopeasti, että oli pakko alottaa heti uudelleen! kunpa se jatko-osa tulisi jo pian!
Jotenkin tuntui, että kirjassa ei tapahtunut mitään. Vaikka tapahtuihan siinä koko ajan. Kun aloitin kirjan lukemisen, seuraava vaihe oli se, kun tajusin, että se onkin jo luettu puoleen väliin. Kunnes sitten luettu loppuun. Se varmaakin kertoo jotakin mun mielipiteestäni tästä kirjasta.. :)
Luultavasti jotkut Risingshadowin jäsenet tietävät minun arvostelleen tämän kirjan jo aiemmin. Satuin vain tekemään sellaisen virheen, että luin kirjaa vähän hajamielisesti ja sitäkin vielä innokkaammin niin, että tuli loikattua muutaman lievästi tärkeän ja merkittävän kohdan ylitse. Päätin palata sulkemaan vampyyrin puremani, luin kirjan uudelleen ja tässä sitä ollaan: kirjoittamassa uutta arvostelua, joka tosin on tietoteknisistä syistä hieman myöhässä. John Matthew ja Xhex eivät suinkaan ole uusia ja täysin tuntemattomia henkilöhahmoja Mustan tikarin veljeskunnan kaksitoistaosaiseksi luokitellussa kirjasarjassa. Johnin tarinaa on seurattu jo sarjan toisesta osasta saakka, jolloin hän oli vasta pieni ruipelo poika vailla tietoakaan siitä, mikä hän todellisuudessa on. Tai jos rehellisiä ollaan, niin John on nähty - tosin eri ruumiissa ja erilaisena persoonana - ensimmäisen kirjan ensimmäisillä sivuilla. Dariuksena. Nyt John on täysiverinen vampyyriuros, jolle ei kannata noin vain mennä uhoamaan siitäkään seikasta huolimatta, ettei hän kykene tuottamaan kuuluvia sanoja. Eikä suinkaan kyse ole siitä, että hän pitäisi iänikuista mykkäkoulua. Johnin virtapiirit on saanut alusta saakka sekaisin Xhex. Kylmäverinen tappaja ja vieläpä Sympath. Pitkään on näyttänyt siltä, etteivät heidän kivikkoiset polkunsa voi koskaan kohdata. Mutta kun Xhex joutuu kokemaan pahoja asioita Johnin soturikoulutuksen aikaiselta taholta, heidän kohtalonsa nivoutuvat ikuisiksi ajoiksi yhteen. Intohimoisten, surullisten ja vihaisten kohtaamisten keskiössä sykkii rakastunut sydän. J.R Wardin tuntien pääjuonen rinnalla kulkee useampi merkittävä sivujuoni. Palatessa menneisyyteen 1600-luvulle Darius ja Tohrment matkaavat Wrath Oikeamielisen palveluksessa surumielisen tehtävän parissa. Kirjurineitsyen puhtaassa ulottuvuudessa Payne kituu hänen äitinsä langettamassa kohtalossa päätyen ratkaisuun, joka sysää räjähtävästi alulle Vapautetun rakastajan tarinan. Paranormal Invistigatorsin tuottaja, hänen seksikäs juontajansa ja pöllyssä kävelevä kameramiehensä jahtaavat kuuluista legendaa. Jos kyseessä ei olisi Ward, luulisi viimeisimmäksi mainitun sivujuonen olevan yhtä tyhjän kanssa. Mutta ei. Ward osaa aina yllättää. Minun rakastajani lukeutuu ehdottomasti suosikkikirjoihini. Ward on onnistunut säilyttämään kirjan kaaottisista tapahtumissakin henkilöhahmojen peruspiirteet ennallaan ja silti aikaan saamaan heissä valtavan henkisen kasvun. Tätä piirrettä näissä kirjoissa on ehdottomasti kunnioitettava. J.R Wardin kirjoissa parasta on se, että ne elävät enemmän henkilöhahmojen kuin itse juonen perusteella. Kirjailija ei ole ohittanut normaaleja rutiineja, kuten kahvinjuontia, television katsomista, suihkussa käymistä, parranajoa, hyviä- ja huonoja päiviä, ruokailuhetkiä ja ajatuksenkatkoja.
FC Akateemiset oli minusta täysosuma, paras aikuisten Kiekkomaailma-romaani sitten Yövartioston. Kirja käsitteli modernin jalkapallon saapumista Kiekkomaailmaan, mutta muitakin teemoja löytyi, kuten supermallit. Teos on myös yksi saagan pisimmistä osista. Kirjan voisi laskea velhot-alasarjaan, sillä tapahtumat sijoittuivat suurimmaksi osaksi Näkymättömälle yliopistolle. Velhoista erityisesti Ritkuli ja Stibbons saivat huomiota. Mutta mukana oli toisenlainen näkökulma yliopistoon, sillä neljä uutta päähenkilöä kuuluivat paikan palvelusväkeen. Näistä nuorista kaksi työskenteli keittiössä. Kirjassa oli yllättävän paljon viittauksia edellisten osien tapahtumiin, enemmän kuin koskaan aiemmin. Teoksessa nähtiin myös Rincewind pienessä roolissa; edellisen kerran hän oli esiintynyt Viimeisessä mantereessa. Pratchett onnistui nyt erityisesti huumorin kanssa, sillä FC Akateemiset oli todella hauskaa luettavaa.
Perus-hyvä kirja! Voisi olla parempikin, mutta on silti hyvä. Kerrankin kirja, jonka huumoria pystyn ymmärtämään. Innostaa lukemaan muut sarjan kirjat
Maarit Verrosen Karsintavaiheen päähenkilönä on 40-vuotias Lumi, joka asuu kahdentoista henkilön soluasunnossa. Asuntola on tarkoitettu 25–35-vuotiaille D- ja C-luokan työntekijöille, jotka pystyivät tekemään vähintään kaksisataa työtuntia kuukaudessa. Yli-ikäinen Lumi on saanut jatkaa asumistaan, koska on luotettava työntekijä. Verronen on tarkkakatseinen ja teräväsanainen yhteiskunnan tilan kommentoija. Hänen teoksessaan pohditaan muuttuvaa työkenttää, kun automatisointi vie pienipalkkaisimmilta työmahdollisuuksia. Muutos ei ole vielä täydellinen, vaan osalle ihmisistä riittää vielä töitä, mutta vähenevässä määrin - etenkin alimpien tasojen töitä ollaan vähentämässä. Ylemmillä tasoilla töitä on tehtävä 20 tuntia päivässä, ja tähän ihmiset hakevat jaksamista erilaisista pillereistä. Parasta antia minulle Verrosen teoksessaa on pelottava maailma, jossa jokainen joutuu ylisuorittamaan pysyäkseen kiinni oravanpyörän vauhdissa, mutta tästä monipuolisesta teoksesta voi jokainen löytää jotain, lainatakseni Karsintavaiheen etulieppeestä: Maarit Verrosen teokset ovat "niin nuoria kuin varttuneitakin lukijoita" puhutteleva aina "perinteisen proosan ystävistä tieteisfantasiadiggareihin".
Jeff Longin apokalyptinen teos Vuosi nolla (joka on muuten Risingin tietokannan kirja numero 666) muistuttaa muodoltaan Dan brownin da Vinci -koodin tyyppistä kohuromaania. Teoksessa seurataan aluksi kolmea eri tapahtumaketjua, jotka pikkuhiljaa yhdistyvät. Yksi linjoista keskittyy arkeologi Nathan Lee Swiftiin ja hänen kollegaansa professori Ochsiin, joka varastaa muinaisjäänteitä. Toisaalla, Kreikan Korfussa, eräs Jeesusta metsästävä pyhäinjäännösrasioiden harrastaja-keräilijä tietämättään avaa Pandoran lippaan ja päästää ennennäkemättömän tehokkaasti tappavan taudin vapaaksi lasisesta vankilastaan. Kolmannessa linjassa lukija pääsee tutustumaan lapsinero Mirandaan. Nuori tutkija on onnistunut manipuloimaan geenejä, muokkaamaan ikääntymisprosessia ja synnyttämään olioita keinokohduissa. Hän kloonaa myös ihmisen. Teoksessa keskeisiä teemoja ovat kristinusko, sen synty ja kehitys, kloonauksen eettisyys ja kloonien ihmisarvo sekä yleinen henkiinjäämiskamppailu. Long hukkaa paikoin punaisen langan ja ryhtyy saarnaamaan tai luennoitsimaan, jolloin teoksen potentiaali hukkuu kerronnallisiin keinoihin. Päällisinpuolin teos on kuitenkin nopeasti etenevä trilleri, jota lukee kiihkeästi "vielä yksi sivu"-periaatteella. Teoksen esittämä "zombismi" on mielenkiintoinen. Taudin saaneita kustsutaan nimillä lasi-ihmiset ja valtavat enkelit.
Risto Isomeäen Herääminen on ilmestynyt kuusi vuotta aikaisemmin kuin Sarasvatin hiekkaa, mutta teokset sisältävät osittain samoja aineksia. Esimerkiksi molemmissa ilmasto lämpenee ja merenpohjan metaaniklatraatit sulavat. Tarinan keskiössä on niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin tutkijoita. Kun Venäjällä kuolee mystisesti suuri määrä ihmisiä, eikä kukaan tiedä syytä miksi, kuumiin viruksiin perehtynyt Irina Saari lähtee pyynnöstä tutkimaan tapausta. Toisaalla saksalainen Glazer kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat Kuusta ja siitä, onko ihminen yksin maailmankaikkeudessa. Kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat jossain vaiheessa yhteen, tavalla tai toisella. Heidän yhteinen päämääränsä liittyy kaikkien ihmisten pelastamiseen ja kasvihuoneilmiön hillitsemisen. Isomäki osaa kirjoittaa ekologisen trillerin. Jos joku hahmoista sanoo: "Kyse on tuntemamme maailman lopusta", voiko kukaan jatkaa lukemista pidättämättä henkeä? Kirjailija varoittaa lukijoitaan siitä, kuinka välinpitämättömyys johtaa tuhoon. Hän yrittää vaikuttaa ihmisten valintoihin: vielä on aikaa muuttua, maailman voi vielä pelastaa. Herääminen on kiehtova kertomus ilmastonmuutoksen kourissa elävistä ihmisistä. Loppua kohti tarinaan lisätään paljon reaalimaailman ulkopuolista ainesta, joka antaa teokselle vahvasti scifin leiman. Nautin tästä mielenkiintoisesta mausteesta, jota Isomäki ripotteli tarinaansa ja kietoi historiassa tapahtuneita asioita yhteen uudella tavalla. Teos ei ole läpeensä saarnaava, vaikka vuoden 2006 pokkaripainoksen loppuun Isomäki onkin listannut asioista, jotka teoksen ulkopuolellakin ovat totta.
























