Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Tätä lukiessani ihmettelin suurimman osan ajasta, että miten ihmeessä tämä on onnistunut valloittamaan Yhdysvaltojen bestsellerlistat ja hakenut suosiota myös muualta maailmasta. Hankala näin äkkiseltään sanoa, onko suomennettu versio todella niin paljon köykäisempi kuin englanninkielinen versio. Kielellinen ilmaisu tässä kirjassa oli mielestäni pohjamuta luokkaa, useimpien dialogien toteamukset olivat saaneet peräänsä empivän kysymysmerkin ja henkilöhahmojen uskottavuus oli aika lailla miinus-nollatasoa. Ever (käsittääkseni kuudentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välissä) on menettänyt vanhempansa, pikkusiskonsa ja perheen koiran kolarissa. Hänen itsensäkin olisi pitänyt kuolla, mutta jostain syystä Ever jäi henkiin. Tapahtuneen jälkeen hän ei kuitenkaan ole ollut entisensä. Vanha elämä eli cheerleader-life, ihanan poikaystävän kainalossa ja kikattavien esiaikuisten joukossa sai jäädä, kun Ever tajusi näkevänsä ihmisten ympärillä heijastuvat aurat ja kuulevansa heidän ajatuksensa. Kosketuksesta nyt puhumattakaan, se on Everille kuin askel kohti helvettiä. Toisessa koulussa, eri kaupungissa asuva Ever on aivan erilainen kuin se, joka kuvainnollisesti kuoli kolarissa. Nykyinen Ever piiloutuu jumalaisesta ulkonäöstään huolimatta vaatteiden alle, kuuntelee rajua musiikkia niin täysillä, että se peittää kaiken muun alleen ja hengailee yksinäisen goottityttö Havenin ja homoseksuaalisen Milesin kanssa. Sitten yhtäkkiä kouluun tupsahtaa Damen ja hänen kanssaan tuhat kummallista asiaa. Damenia voisi kuvailla täydellisesti seuraavanlailla: Mahdotonta ollakseen edes totta, täydellinen päästä varpaisiin, jokaisen tytön päiväunihaave. Everissä hän aiheuttaa omituisia tunteita aina sydämen läpätyksestä ristiriitaisiin ajatuksiin. Mutta Damen ei ole yhtä täydellinen, mitä hän antaa ulosantina. Hän katoilee, häviää, flirttailee muille ja käyttäytyy omituisesti… Everillä on edessään valtava tehtävä saadakseen auki tunteensa Damenia kohtaan, mutta myös päästääkseen irti kuolleesta pikkusiskostaan, joka vierailee hänen luonaan vielä fyysisen kehonsa menetettyään. Kaiken takana on silti jotain muutakin. Olin todella pettynyt kirjan kerrontaan. Se on enemmän selittävää kuin tapahtumarikasta ja toiminnallista. Monet asiat selostetaan ulos ilman, että lukija kykenee tuntemaan ja elämään niiden mukana. Täten sitä helposti silmäilee sivut ylitse sen sijaan, että aidosti lukisi kirjaa. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja pinnallisiksi, erityisesti päähenkilö aiheutti harmaita hiuksia aina vaihtuvan kantansa takia. Kuolemattomat -sarja jatkaa lukulistallani, mutta suosittelisin tätä enemmän nuoremmalle ikäryhmälle. Sarjan esikoinen ansaitsee kaksi pistettä hyvästä ideasta, aihealueesta ja kiinnostavan näköisestä ulkoasusta.

Lue lisää ...

”Jake Marlowe on hirviö, fakta. Tappaa ja ahmii sisäänsä ihmisiä, fakta.”

Kirja alkaa vauhdilla. Heti ensimmäisillä sivuilla kerrotaan, että seuraavan täysikuun aikaan Maailman Okkultististen Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation lähettämät metsästäjät tulisivat ja tappaisivat Jaken, kuten ovat jo tappaneet maailman kaikki toiset ihmissudet ennen häntä. Jakella ei ole mitään lähestyvää sukupuuttoa vastaan, sillä hän on ennättänyt perin juurin kyllästyä hirviönelämäänsä. Ennen loppuaan Jake haluaa tehdä enää yhden asian: kertoa uskomattoman elämäntarinansa. Elämä ei onneksi niin vain päästä Jakea hampaistaan, vaan maailmantuskaa, absurdeja käänteitä ja antikliimakseja riittää aina kirjan kuumeiseen loppuun saakka.

Viimeinen ihmissusi täydentää ihmissusimyyttiä kunnioittaen. Jake on urbaaniin elämään sopeutunut kosmopoliitti, josta paljastuu kerran kuussa siivoton peto. Muodonmuutos, pakottava nälkä ja runollinen suhde kuuhun sopisivat kelle hyvänsä ulvojalle. Läpeensä kulturellina eläimenä Jake on hyvin tietoinen lajinsa fiktiivisestä historiasta sekä omasta paikastaan osana hirviömyyttiä ja ihmiskunnan alitajuntaa. Jaken ihmissusiluonto ei jää vain pintapuoliseksi eksotiikaksi, vaan hirviönä eläminen otetaan vakavasti. Jake on oikeasti hirviö, joka hurmioituu ihmissaaliista.

Jakella on kuukausittaisen ihmissyönnin lisäksi toinenkin kiusallinen salaisuus: hän on kamala romantikko ja kamalan yksinäinen ja kaipaa merkityksiä merkityksettömäksi kokemaansa maailmaan. Ennen kaikkea Jake ei halua kuolla mysteerinä itselleen. Suttamme riivaakin pakonomainen itsetutkiskelu ja pedontöidensä tunnustaminen sekä moraalinen pohdiskelu, vaikka hän väittääkin hylänneensä moraalin. Elämän ja kuoleman kysymys näyttäytyy sisuskalujaan myöden paljaana.

Myös kyltymätön seksuaalivaisto on osa ihmissuden luontoa ja Jake kuvailee antaumuksella ”eläimellistä haluaan” ja ”huippuunsa viritettyä himoaan”. Seksistä onkin paljon puhetta ja vähän puutetta, mutta kirjaa ei silti voi summata pelkästään paranormaaliksi romantiikaksi. Kirjan alussa kohdataan olemassaoloonsa tympiintynyt Jake, jonka elämässä seksikin on vain yksi kyllästyneisyyden muoto.

Kohtaamiset prostituoitujen kanssa hoituvat banaalilla rutiinilla, eikä seksuaalinen nautinto poikkea paljoakaan murhatyön aikaansaamasta hurmiosta. Viimeinen ihmissusi onkin paikoin kuin alatyylinen ruumiinavauspöytäkirja. Jake on nähnyt varmoina pidettyjen asioiden kuolevan, ja vaikka hän salaa kaipaa romantiikkaa, kyyniseen tapaansa hän ei usko maailmalla olevan tarjota lohtua sen enempää hirviöille kuin ihmisillekään. Sanaa ’rakkaus’ hän ei voi edes sietää. Harkitun karkea kielenkäyttö on tehokeino, samoin kankeat sivistyssanat. On vaikea sanoa, kumpi latistaa romanttista tunnelmaa tehokkaammin: vitusta vaiko libidosta puhuminen.

Tarina ei ole pelkkää nojatuolifilosofointia tai makaaberia lemmenleikkiä, vaan kirjassa riittää myös agenttitrillerin tyyliin vääriä henkilöllisyyksiä ja äkkilähtöjä. Syvämietteisen Jaken tarina on jatkuvaa flirttailua kuoleman kanssa paitsi ajatustasolla myös käytännössä. Hetkittäin tunnelma oli hykerryttävän vainoharhainen ja hetkenä minä hyvänsä voi puhjeta täysi rähinä. Ennalta-arvaamattomuus on tarinassa lähes itseisarvo ja jollei muutoin olisi kyllin vauhtia, järjestää Jake jännitystä tekemällä älyttömyyksiä.

Tarinassa on väkivaltaa, muttei jatkuvana mässäilynä ja verisimmät kohtaukset ovat ennakoitavissa. Tarinan edetessä maailma paljastaa yhä enemmän kummallisesta olemuksestaan ja ihmissusien lisäksi tarinassa esiintyy esimerkiksi vampyyrejä. Sivuhahmoista esiin nousee muun muassa Jaken uskottu ystävä Harley ja heidän ystävyytensä onkin yksi tarinan koskettavimmista elementeistä. Harleyn viisaudesta riittää ammennettavaa lukijallekin:

"Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole."

Jake on aseistariisuvan tietoinen oman tarinansa puutteista ja huomasin lukiessa antavani paljon anteeksi kiehtovalle kertojallemme. Itseironinen Jake irvailee tarinansa olevan "kuin huonosta käsikirjoituksesta”, pakonomaisia kevennyksiä unohtamatta. Kertoja itse myös vimmaisesti määrittelee tarinaansa: tarina on surrealismia, absurdia melodraamaa, postmodernia ironiaa, dekadenttia unta... Jaken persoona ja kirjan kirjoitustyyli muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Tarinan yliampuva dramaattisuus ja pyrkimys olla samaan aikaan sekä kaikennähneen karkea että kaikkitietävän sofistikoitunut kuvastavat Jaken sielunmaisemaa.

Teksti seurailee muutoinkin Jaken tajunnanvirtaa. Kun kertojan ajatuksen kiertävät kehää, seuraa myös tarinassa toistoa toiston perään, ja välillä Jaken mietteet johtavat tarinointia hämyisille sivupoluille. Elämäänsä kyllästynyt Jake valittaa olevansa "liian täynnä sisältöä" ja samalla "tyhjästä kylläinen" ja kirjaa olisi helppo kritisoida samasta. Todelliseksi ongelmaksi koin, ettei tekstin tyyli juurikaan muuttunut kertojan vaihtuessa hetkeksi toiseen.

Kyseessä on sarjan aloitusosa ja asioita jää kertomatta, mutta Viimeinen ihmissusi toimii myös yksittäisenä teoksena. Kaikkia kirjan juoniratkaisuja ja tyylikeinoja ei purematta niele, mutta Jaken seuran ollessa mieluista jaksaa myös tarina viihdyttää, ainakin yhden kirjan verran. Toivon seuraavien osien tarjoavan jälleen jotain originellia. Suosittelen Viimeiseen ihmissuteen tutustumista lukijoille, joita ihmissudet kiehtovat tai joita muutoin vain kalvaa amoraalinen uutuudenkaipuu.

Aina kun luen tämän kirjan se koskettaa sydäntäni... Se vaan on surullinen ja ihana samaan aikaan. Rakastan Luciania ja Rebecaa tosi paljon. Se oli kamalaa kun Rebecan äiti lähetti Rebecan isänsä luo... Pois Lucianin luota. Mutta kannattaa lukea!

Olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa saapuvaksi kirjastoon! Joka kerta kirjakaupassa hengaillessani vilkuillut juuri sitä nimenomaista hyllyä, jolla Beth Reviksen Acros the Universen trilogian toinen osa nököttää. Ja sitten: löysin kirjan yllätyksekseni kirjastosta (saattoihan se toki olla siellä jo aiemminkin). Kirjan aloittaessani ajattelin, että tässä menee nyt hieman pidemmän aikaa kuin pari päivää, mutta kappas. Ei. Time Ridersin sysäämän kirjalukutahdin ansiosta tämäkin tuli imaistua kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä vaivattomasti. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä työläämmäksi tulee laskea se käsistään ja ajatella, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin edetä riviltä seuraavalle, sanalta toiselle. Trilogian ensimmäisessä osassa syväjäädytyksestä herätetty Amy on todella ristiriitaisten tunteiden valtaama. Hän ei ole varma, mitä hän tuntee Seuraajaa kohtaan, eikä hän tunne oloaan turvalliseksi tai kotoisaksi Varjeluksella. Seuraaja sen sijaan on ylityöllistetty, raivon ja paniikin partaalla kaikesta siitä vastuusta, joka hänelle Vanhimman kuoleman jälkeen on langennut. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu elämään Phyduksen armoilla ja se päätös on saanut aikaan peruuttamattoman tapahtumaketjun, joka sisältää mm. lukemattoman määrän kuolemaa, petosta, kapinointia ja läheltä piti- tilanteita. Joku tappaa aluksella asuvia ihmisiä viestinään ”seuraa vain johtajaa”. Ihmiset ovat tyytymättömiä nyt, kun heillä on vapaus valita. He tuntevat surua, pelkoa, masennusta ja kauhua. He painosanalla tuntien tuntevat ja Seuraajan entinen hyvä ystävä Bartie kääntyy Seuraajaa vastaan aseinaan kapinaa entisestään lietsovat sanat ja ihmisiä auktorisoiva kykynsä tuoda asiansa julki. Seuraaja on yksinkertaisesti umpikujassa. Hänen ja Amyn välillä oleva jännite aiheuttaa tulikuumia kipinöitä, kuten myös riidallisia salamoita. Jos kuvittelee, että Revis tarjoaa trilogian toisen osan vain pelkkänä täytteenä ensimmäisen ja kolmannen väliin, on ehdottomasti väärässä. Miljoona aurinkoa on herkeämätöntä toimintaa, kuumia tunteita ja kaiken lisäksi täynnä ajatuksia, jotka saavat lukijan miettimään. Lukemattomat tiedonmurut liimataan lopussa yhdeksi, räjähdyksen kestäväksi kokonaisuudeksi. Jälleen kerran niin, että lukija saa hämmästyä. Beth Revis. Kolme sanaa: Hemmetin. Upeaa. Työtä!

Minulla kesti Time Ridersin toiseen osan lukemiseen aikaa alle kaksikymmentäneljä tuntia. Yksinkertaisesti hetkenä jona löysin kirjan kirjaston hyllyltä heti palautettuani sarjan ensimmäisen osan, en vain pystynyt päästämään sitä käsistäni. Saalistajan ajassa Liam, Maddy ja Sal joutuvat työskentelemään keskenään vain apunaan Bobin tekoäly tietokoneelle siirrettynä. Maddyn ja Liamin on palattava ajassa taaksepäin hakemaan tietystä pankkiholvista pieniä, hyvin minimaalisia vauvaklooneja. Pankissa ei tietenkään tiedetä mistään sellaisesta. Nipin napin selvittyään ilman konflikteja pienestä hakureissustaan, Liam, Maddy ja vauvelit palaavat takaisin heidän tukikohtaansa. No, kaikki ei mene tietenkään ihan putkeen. Sal töpeksii. Uudesta liharobotista ei tule miespuolista, maskuliinisella voimalla pumpattua super Bobia, vaan naispuolinen ja timmin lihaksikas Becks, joka aiheuttaa Liamissa toinen toistaan sekavampia tuntemuksia. Tämä on toki pelkkää kirjan alkua ja koska en halua spoilata ketään, koetan innostuksestani huolimatta olla paljastamatta liikaa. Oman hätäilynsä seurauksena Maddy heittää Liamin ja Becksin kuusikymmentäviisi miljoonaa vuotta taaksepäin aikaan, jossa elävät dinosaurukset ja suurpedot. Ja mitä vielä: paikalla on myös huippuälykkäitä dinoja, jotka ovat yhden vaihtoehtoistulevaisuuden kansa. Tokikaan ei selvitä niin helpolla. Becksin ja Liamin mukana kauas menneisyyteen ja sen verta hyytävän julmaan maisemaan joutuu pari aikuista, sekä joukko nuoria. Ei hyvä. Maddy ja Sal joutuvat ongelmiin. Pahoihin ongelmiin. Loppua kohti herttainen Fosterkin tupsahtaa nähtäväksi... paljastaen seikan, joka sai sydämensykkeen nousemaan ja silmät leviämään. WHAT. Itse voin kuvailla tätä kirjaa kunnolla vain yhdellä sanalla: U.S.K.O.M.A.T.O.N. Alex Scarrowin koukuttava, useita näkökulmia kattava kerronta kiskoo mukaan keskelle menneisyyksien ja tulevaisuuksien aika-aaltoja. Kerronta tuo mukanaan raakoja kuolemia, kiperiä tilanteita ja tietenkin Becksin hölmöt sutjautukset, jotka saavat aika ajoin tyrskähtelemään. Vaikka huomiota herättääkin pienet epäkohdat aikamatkustuksen logiikassa, Scarrow on eittämättä tehnyt upeaaa työtä!