Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Audrey Niffeneggerin romaani oli varsin mukaansatempaava kokemus. Ennakko-odotuksiani teos ei vastannut lainkaan, mutta koska ne eivät kovin tarkkapiirteiset alun alkaenkaan olleet, se ei juuri haitannut. On kiinnostavaa lukea yhden novumin scifiä: teoksen maailma ei muuten poikkea lainkaan tuntemastamme, paitsi että aikamatkustusgeenivirhe on olemassa. Tämä yksittäinen muutos tuntemaamme todellisuuteen avaa aikamoiset mahdollisuudet pohdiskella ihmissuhteita, ajallisuutta ja vapaata tahtoa. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että vaikka koko tarina pyörii aikamatkustuksen ympärillä, se ei se jää jumiin yhteen ajatukseen. Aihetta tarkastellaan monipuolisesti päähenkilöiden ikääntyessä ja kohdatessa erilaisia ongelmia ja haasteita elämässään. Lisäksi se ei jumitu omaan spefiyteensä, vaan onnistuu kuvaamaan hahmoja, heidän kokemuksiaan ja suhteitaan hyvinkin syvällä tasolla täysin riippumatta aikamatkustuksesta. Monissa kohdissa kirjailija sisälläni huomautti, että tämän on pakko olla koettua, ei tällaista tavaraa kukaan päästään keksi. Viimeinen tähti jäi antamatta yksinkertaisesti siitä syystä, että olisin kaivannut teokselta vielä hieman tiukempaa pureutumista keskeisiin filosofisiin kysymyksiin – nyt koko vapaan tahdon ja sitä kautta myös aikamatkustuksen problematiikka ohitettiin hieman ylimalkaisesti, mikä ei oikein riittänyt tyydyttämään minua. Tästä syystä teos jäi enimmäkseen viihteellisemmän ihmissuhdekuvauksen tasolle, missä se tietysti on omimmillaan.
Luin vähän aikaa sitten Gummeruksen tekemän suomipainoksen tästä tarinasta, jota olin jo hyvin kauan himoinnut päästä lukemaan. Periaatteessa Frankenstein oli minulle oikeastaan tuttu 30-luvun Universal-elokuvista Boris Karloffin tulkintoina, mutta silloinkin olin täysin tietoinen itse Mary Shelleyn kirjoittamasta, lähes 200 vuotta vanhasta tarinasta. Ja eräänä päivänä otin itseäni niskasta kiinni, metsästin viimein kirjahyllyni kokoelmaan alkuperäisteoksen ja aloin lukemaan. Kirja yllättää jo heti sillä, että se alkaa kirje-tyylisellä prologilla, mutta kun kirjan todellinen päähenkilö ilmestyy tästä alkuasetelmassa kuvaan, hypätään ajassa reippaasti taaksepäin tarinan todelliseen alkuun. Päähenkilöä Frankensteinia kuvastetaan mielenkiintoisesti kertomalla tämän alkuperästä, lapsuudesta ja henkilöhahmon mielenkiinnoista, jotka ovat ratkaiseva siihen kohtalokkaaseen juonenkäänteeseen, mikä tekee yhäkin tarinasta legendaarisen. Välillä kirjaan tuli mukaan hieman tunnelmaa heikentäviä suvantokohtia, joista huomasi silloin tällöin Shelleyn silloisen naiivin maailmankuvan, olihan hän tätä tarinaa kirjoittaessa 18-vuotias. Onneksi tarinaa jaksettiin pääasiassa pitää tunnelmaa yllä, jolloin lukijaa saa riittävästi virikkeitä jatkaa tarinaa keskeyttämättä. Voisin sanoa, että tarinan toinen tärkeä henkilö, se kuuluisa Frankensteinin rakentama hirviö, on luonnollisesti mielenkiintoinen jo ennen kuin kirjaa on edes aloitettu, mutta nyt ymmärsin kunnolla, miten kirja ja vanhat leffat olivat kuin yö ja päivä toisiin nähden. Lisäksi hirviötä ei niinkään kuvattu täysin tunteettomana pahoista teoistaan huolimatta vaan hänen tekojaan ja ajatuksiaan voi ymmärtää ja hahmoa itseään voi sääliä, vaikka emme kaikkia hirviön tekoja ehkä hyväksyisikään. Tämä luo väistämättä erikoisen asetelman luojan ja luomuksen välillä, mistä syntyy vahva jännite juonelle. Kokonaisuutena sanoisin tarinan olevan mahtava! Hieman jouduin rehellisyyden nimissä rokottamaan pisteitä niistä pikku suvantokohdista, mutta pääasiassa tarina on sopivan mitoitettu ja rytmitetty, sekä mieli pysyy virkeänä. Vaikea kuvittella, että näin vanha kertomus – joka syntyi Shelleyn ja hänen ystäviensä Geneven järven rannalla järjestetystä leikkimielisestä kilpailusta keksiä paras kauhutarina – jäisi historiaan suurena teoksena ja samalla kuin jonkinlaisena profetiana, muuttumaan ajankohtaiseksi nyt kun elintensiirrot ja ihmiskirurgia ovat melkeinpä arkipäivää.
Tartuin tähän viimeiseen Saptimus Heap -kirjaan vähän vastahakoisesti. Luin edelliset osat kauan sitten, enkä muistanut sarjasta melkeinpä mitään muutamia pääasioita lukuunottamatta. Mutta onneksi silti luin sen. Kirjailija kertaa kaiken ainakin minulta unohtuneen tiedon kirjassa, joten pitkä väli ei häirinnyt lukemista yhtään. Sage hyppii hahmosta ja tapahtumasta toiseen koukuttaen lukian jatkamaan. Muutaman kohtauksen arvasin melko helposti etukäteen, mutta joitakin en osannut todellakaan odottaa. Sagen luoma taikamaailma vetää mukaansa ja kirjan edetessä paljastuukin monia asioita, kuten viimeisillä sivuilla se, mille ajalle kirja sijoittuu. Sen tiedon Sage oli pitänyt piilossa kuuden aikaisemman kirjan ajan, ja se yllätti minut täysin. KIrjan lopetus oli haikea, mutta jättää lukijan silti hyvälle mielelle hahmojen tulevaisuudesta. Suosittelen!
Viimeisen osan juoni muistuttaa niin paljon aiempien kirjojen juonta, että tuntuu siltä kuin kirjailija kaivelisi jo idealaarin pohjia. Tarinassa on jälleen paljon uusia, kirjavia hahmoja ja mielenkiintoisia kohtia (kuten Surmaavan sannan ylittäminen), mutta muuten juoni vaikuttaa jo niin tutulta, ettei lukukokemus paljoa elähdytä. Täytyy sanoa, että kokonaisuudessaan kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ovat ne parhaat hahmojensa ja juonen kehittymisen kannalta.
Pidin Kvanttivarkaan jatko-osasta paljon. Jos kirjasta haluaa saada mahdollisimman paljon irti, kannattaa lukea pohjustukseksi Kvanttivaras juuri ennen Fraktaaliruhtinasta. Rajaniemi ei todellakaan selittele liikoja eikä aliarvioi lukijoitaan. Fraktaaliruhtinas vaatii rutkasti kärsivällisyyttä, mutta mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän kokemus palkitsee. Luvut ovat lyhyitä ja fontti isoa, joten kirjaa lukee kyllä nopeasti eteenpäin. Rajaniemen teksti on hyvin kiteytettyä ja tiivistä, ja se sisältää samalla valtavan määrän outoja scifi-käsitteitä, joita ei selitetä, vaan ne on vain hyväksyttävä ja ymmärrettävä omalla tavallaan. Kuitenkin, kun lukija on ehtinyt noin puoleen väliin kirjaa, asioista on muotoutunut selittämättömän ehyt logiikka, ja teos on pakko ahmia loppuun. Erilaiset juonikuviot limittyvät ja yhdistyvät toisiinsa nerokkaasti, ja juuri kirjan puolivälin tienoilla paljastuu niin riemastuttava yllätys, että en paljastakaan siitä sen enempää... Haastavuudellaan ja kryptisyydellään Rajaniemen trilogia tuo jossain määrin mieleen Hal Duncanin Vellum- teoskaksikon, mutta siinä missä Duncanin teksti rönsyilee runsaana, Rajaniemi keskittää sanottavansa. Tapahtumien kosminen mittakaava ja yltiöpäinen scifistisyys saavat kuitenkin samalla tavoin haukkomaan henkeä. Suosittelen Rajaniemen trilogiaa esim. Alastair Reynoldsin ja Hal Duncanin ystäville, jotka eivät kavahda älyllisiä haasteita. Ja kuten eräässä toisessa arvostelussa todettiin, kirjan käsitteet varmasti aukeavat toisella tavalla fysiikkaa ym. luonnontieteitä opiskelleille. Itse en lukeudu heihin.
Neljännessä osassa Dorothy päätyy ystävineen maan alle. Paikka on täysin erilainen kuin aiemmissa kirjoissa, mikä tuo omaa viehätystään kirjaan, mutta muuten Ozin velho kärsii hieman samoista ongelmista kuin aiempi kirja. Dorothy jää lähestulkoon sivuhenkilöksi tarinassa, eikä kirja tavoita ensimmäisen osan seikkailun tunnelmaa. Samoin keino, millä sankarit lopulta pääsevät maan alta, vie lopullisesti kaiken jännityksen tarinasta. Ratkaisu on loppujen lopuksi aivan liian helppo ja saa vain ihmettelemään, miksi ystävykset eivät tehneet näin jo aiemmin.
Ostin kirjan 7 ensimmäistä osaa itselleni, koska katselin sarjaa televisiosta muutama vuosi sitten. Ehkä osakseen siitä syystä kirja oli aluksi pettymys. Aloitinkin kirjan lukemisen jo kuukausia sitten, mutta se jäi kesken jostain syystä. Nyt luin kirjan uudestaan, ja keskivaiheen jälkein kirja alkoi jo maistumaan hyvältä, ja lopusta olin jo ihan tyytyväinen. Toivon ettei muut osat ala yhtä hidadäs/tylsä veteisesti, vaan kiinnostus alkaisi heti ensimmäisiltä sivuilta.
Menikö tässä viitisen päivää rauhoittua? Ja joo, tahdoin kirjoittaa arvosteluni vasta kouluaineen palautuksen jälkeen, ettei samankaltaisista ajatuksista voi vähentää pisteitä. Miljöö on uskomaton. Vaikka sielua kirvelee kotimaisemien värittäminen näin epätasa-arvoiseksi, se on tehty niin ihailtavan taidokkaasti. Teksti on loistavaa, kaikki sanakäänteilyt jotain kadehdittavaa. Ja asioiden kertominen, se ettei mitään sanota suoraan ja pohdita, vaan ojennetaan info näillä eri tekstiformaateilla. Mahtavaa. Ensimmäinen puoli koukutti todella aktiivisesti tahdikkaalla yhteiskunnan esittelyllä. Juonen alkaessa nousta pääosaan olin melkein pettynyt, kun mielenkiinto olisi riittänyt paljon pidempäänkin yhteiskuntaopin luentoon. "Siis ei mulla kiinnosta mitä näille hahmoille käy..." Vaan kiinnostipa kuitenkin lopulta ja hiukan taisi sydän sykkiä epätahtiin. Sinänsä tästä ei puutu yhtään mitään. Tekstin taso, omaperäisyys... Paras kirja nyt vähään aikaan. Ja chiliä unohtamatta.
Lempi kirjani koko sarjasta. Olen vain toivoton Eric-fani.
Hieman skeptisesti suhtauduin tähän kirjaan. Butch ei kuulunut lempihahmoihini eikä sen puoleen Marisakaan. Ihan hyvää viihdettä kirja kyllä tarjosi. Kiinnostuin myös Johnista tässä kirjassa enemmän. Hieman liikaa oli suhteen soutamista ja huopaamista tässä kirjassa. Hyvälle mielelle jäin kuitenkin. Seuraavaa kirjaa odotellaan postissa tulevaksi.
Tämä on toistaiseksi lempikirjani näistä. Ihana tarina enkä malttanut olla lukematta kirjaa meilkein yhdeltä istumalta. Ihana pari, ihana tarina ja ihana kirjoitustyyli. Juoni eteni sopivaan tahtiin omaan makuuni.
Tämä kirja sai minut kiinnostumaan tästä kirjasarjasta. Tykkäsin henkilöistä. Suhde eteni hieman nopeaan tahtiin, mutta eipä se liiemmin haitannut.
vihteeksi synkälle ja mustalle fantasialle, tämä on loistovalinta! Nauraa saa alusta loppuun asti! :) suosittelen.
Korppien kestit jatkaa Tulen ja jään laulun yhtenäistä, eeppistä saagaa. Henkilöhahmot joutuvat yhä tukalampiin tilanteisiin, liittojan muodostetaan, niitä rikotaan ja monet häviävät valtaistuinpelissä. Tämä neljäs osa on kuitenkin omalla kohdallani ollut sarjan heikoin osa, etenkin pään räjäyttävän Miekkamyrskyn jälkeen. Mielipiteeseeni vaikuttaa luultavasti hyvin vahvasti se, että Martin sysäsi syrjään juuri meikäläisen suurimmat suosikit. (Ei Jonia tai Danya lähes seitsemänsadan sivun aikana ollenkaan!) Ja vaikka kertojahahmoiksi jäivätkin esimerkiksi Jaime ja Sansa jotka myös kuuluvat suosikkeihini, mukana oli myös paljon tylsempiä hahmoja. Esimerkiksi Tarthin Briennen seikkailut olivat etenkin toisella lukukerralla melkoista pakkopullaa. Metsässsä rämpimistä, toivotonta etsintää, lisää metsässä rämpimistä... Kirjan makoisinta antia olivat kuitenkin Jaimen lukujen lisäksi myös hänen sisarensa Cersein luvut. Cersein luvut olivat kiinnostavia, vaikka vihaankin kyseistä hahmoa. Todellakin vihaan. Yleensä kertojahahmoja kohtaan muodostuu jonkinlainen kiintymys, mutta Cersein kohdalla näin ei tapahtunut. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta toisaalta en yksinkertaisesti käsitä kuinka kukaan voi olla niin kammottava ihminen. Cersei on itsekäs, säälimätön omaneduntavoittelija joka kohtelee muita ihmisiä kauhealla tavalla. Hän on kuitenkin kauhealla tavalla inhimillinen hahmo, ei läpeensö paha. Minä en vain kykene pitämään hänestä. Juoni pysyy Korppien kesteissä kuitenkin kiinnostavana (ehkä Briennen luvut poislukien) ja tarina kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan. Olen järjettömän utelias selvittämään kuinka kaikessa lopulta tulee käymään. Miten päättää eeppinen saaga, jossa ei ole varsinaisia "hyviksiä" tai "pahiksia"? Kuka lopulta voittaa ja kuka häviää? Myös Martinin upea maailma lumoaa lukijan osa toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, sopivan sekava mutta kuitenkin lopulta looginen. Nostan hattua mestarille. Korppien kestit ei ehkä ole oma suosikkini sarjassa, mutta Martinin taso on silti korkea. Tulen ja jään laulu on upea sarja.
Olin odottanut tätä kirjaa kun kuuta nousevaa pitkän aikaa ja kun sain sen käsiini en laskenut sitä hetkeksikään pois! Odottamisen arvoinen ja ihana päätösosa!
Severuksen muistot oli parasta kirjassa
PARAS Harry Pottereista!!!!
