Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
<3! Täysin napakymppi! Rakastan Tolkienin kirjoja yli kaiken! Erityisesti tätä sarjaa! Kunnioitan erityisesti Konnua ja Keski-Maata! Koko kirjassa vihasin/inhosin örkkejä! Mutta ilman niitä ei olisi ollut mitään jännitystä. Tämä sarja on erityisesti lukulistojeni huipulla! SUOSITTELEN TÄTÄ SARJAA KAIKILLE! <3<3<3<3<3<3<3<3.!!! En pitänyt hirveästi Boromirista mutta....Öhm...ei mithään ;)! SUOSITTELEN!
Tämä kirja oli huomattavasti parempi kuin edellinen osa. Tykkäsin eniten luvuista, jotka kertoivat Punaisesta. Mielestäni Tanya ja Fabian olivat edelleen hieman naiiveja ja yksinkertaisia hahmoja. Juoni eteni tässä kirjassa paremmin kuin edellisessä, mutta keijujen antama tehtävä oli mielestäni liian helppo. Loppu oli herkkä ja ennalta arvaamaton, joten iso plussa siitä. Hieman jäi kyllä häiritsemään se, että kun poppoo seikkaili ihmisten maassa, keijuja ei esiintynyt kovin paljon. Jos keijuja olisi esiintynyt enemmän tarinalle olisi ehkä saatu hieman lisäväriä.
Tulen ja jään laulun kolmas osa, Miekkamyrsky julkaistiin sivumääränsä takia kahtena niteenä, mutta seuraava teksti käsittelee kumpaakin. Miekkamyrsky on yhtenäinen teos ja uskon että saan sanottavani paremmin sanotuksi kun höpisen kummastakin. Huhhuh. Vaikka luin Miekkamyrskyn jo toiseen otteeseen, olen vieläkin hiukan shokissa kaikesta siitä mitä tässä kirjassa tapahtuu. Paksuudestaan huolimatta Miekkamyrsky on tiivis ja juoni etenee huikaisevaa tempoa eteenpäin. Tämä kolmas osa on hengästyttävä teos ja tähänastinen suosikkini sarjassa. Martin todellakin räjäyttää lukijan odotukset ja toiveet tässä kirjassa. Henkilöitä poistuu pelistä vauhdilla etenkin toisen niteen aikana ja minunlaiseni henkilöihin kiintyvä lukija on hätää kärsimässä. Etenkin eräs hyvin kuuluisa kohtaus jonka TV-sarjaakin seuranneet takuulla tietävät sai kyyneleet virtaamaan myös toisella lukukerralla. Nostan Martinille hattua kaikesta tästä. Kuolemat vauhdittavat sarjaa ja kääntävät olosuhteiden suunnan hyvin äkkiä. Lukija ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään, vaikka näin jälkiviisaana voisikin päätellä miksi juuri kyseiset hahmot eivät olleet tärkeitä ja saivat kuolla. Juonenkehittely on nerokasta, kammottavalla tavalla nerokasta ja vaatii kylmiä hermoja. Itse en kykenisi lahtaamaan hahmoja tällä lailla. Eivätkä juonta vauhdita pelkästään kuolemat, elossa olevat hahmot ajautuvat hekin niin mehukkaisiin tilanteisiin että odotan innolla miten Martin sarjansa jonain kauniina päivänä päättää. Sen lisäksi että Martin onnistui hämmästyttämään minua kirjallaan, hän onnistui myös muuttamaan mielipiteeni erään hahmon suhteen. Muistan inhonneeni Jaime Lannisteria ensimmäisellä lukukerralla Miekkamyrskyyn saakka, jolloin hänestä tuli yksi kertojahahmoista. Miekkamyrskyssä käänsinkin sitten kelkkani ja nykyään Jaime on yksi suosikkihahmoistani, vaikken Lannistereja noin muuten kannatakaan. Tosin Tyrion Lannister on sen verran mehukas hahmo ettei hänestä voi olla pitämättä edes hiukan. Miekkamyrsky yksinkertaisesti loistava kirja. Tulen ja jään laulu on eeppinen saaga, maailma on uskomattoman rikas, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia ja juoni tihenee tässä osassa hengästyttävään tahtiin. Näistä ei vain yksinkertaisesti voi saada tarpeekseen.
Sebastian Eckhel on vuosia toiminut palkkamurhaajana elääkseen. Hänen kumppaninaan toimii Fabian, joka on Sebastianille kuin veli. Sebastian saa kutsun kuninkaan linnaan ja siellä kuningas pyytää Sebastiania tappamaan Jääsielun ja vastapalkkioksi hän saisi säkillisen rahaa. Ainoana vihjeenä Jääsielusta Sebastian saa sen, että Jääsielu on 20-vuotias. Sebastian ja Fabian matkaavat Hallstattin kylään päämääränään tappaa Jääsielu. Kirja oli mukavaa luettavaa, itse yritin arvailla kovasti, kuka Jääsielu oli. Arvailuni menivät nappiin vasta kirjan loppupuolella, mutta pian jo siitä Jääsielun henkilöllisyys paljastui. Rakastuin täysin Hallstattin kylään. Sitä kuvailtiin hyvin; ei liian vähän, mutta ei kuitenkaan kuvailtu liikaa. Jos tuollainen kylä olisi olemassa, haluaisin varmasti mennä sinne. Pidin myös tarinan ajankohdasta, kun pidän paljon keskiajasta. Kirja oli hyvin koukuttava kirja, vaikka kirjan keskivaiheella tuli sellanen tunne, ettei kirjassa oikeastaan tapahtunut juonen kannalta tärkeitä asioita. Sen yli päästyään kirja ei päästänyt otteestaan. Sebastianin tunteita olisi voinut kuvailla enemmän, varsinkin loppupuolella. Niissä kohdissa, missä lukijan olisi pitänyt tulla surulliseksi. Itselläni tuli niissä vain haikea olo, ei oikeastaan paljon muuta. Okei, kirjan loppua en olisi voinut ennustaa. Se tuli ihan suoraan olkapään takaa. En itse olisi sellaista loppua toivonut, tuli haikea olo.
Sain kirjan lahjaksi ja lukaisin sen sitten samana iltana. Juoni oli mukaansa tempaava ja henkilöhahmot ihania! Myös tarina oli omalaatuinen ja maailma luotu hyvin.
Ei aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta kuitenkin mukiinmenevä jatko-osa. Kirjoitustyyli on muuttunut paljon verrattuna ensimmäiseen osaan. Satumaisuutta on karsittu paljon ja kirja vaikuttaa enemmän, noh, lastenromaanilta. Hahmojen kirjavuus on yhä tallella ja hauskimmiksi hahmoiksi varmaan kohoavat juuri uudet hahmot Jaakko Kurpitsapää ja Sahapukki. Kirjan ongelma on sen juoni. Tarinassa on paljon suunnasta toiseen juoksentelua ilman sen suurempaa syytä. Loppua kohden juoni sentään vähän tiivistyy, kun sankarit ryhtyvät selvittämään, minne prinsessa Ozma oikeastaan on kadonnut. Ensimmäisessä osassa juoni oli alusta asti selvä. Dorothy eksyy satumaailmaan ja koettaa päästä sieltä pois lopulta päätyen taistelemaan pahaa noitaa vastaan. Tästä kirjasta sellainen rakenne puuttuu. Lisäksi niskakarvoja nosti pystyyn kirjan auttamattomasti vanhentunut naiskuva.
Ihmemaa Oz on klassikko siinä missä Liisa Ihmemaassa tai Tarina vailla loppua. Lasta varmasti ilahduttaa omituiset ja monenkirjavat hahmot, aikuista lukijaa taas kiehtoo tyyli, millä tarina on kerrottu. Ihmemaa Oz on kirjoitettu kuin satu. Siitä tulee mieleen Lumikki ja Tuhkimo ja muut. Ei ne Disneyn siloitellut versiot... vaan ne alkuperäiset, joissa välillä veri lentää ja tapahtumat ovat aika raakoja. Jos tuntee tarinan Ozin velhosta vain elokuvaversion kautta, lukiessa varmasti yllättyy. Tässä kirjassa ei todellakaan mitään tikkarikiltoja ole. Ihmemaa Oz on yksi kirjallisuuden klassikoita, joita jokaisen tulisi lukea ainakin kerran elämänsä aikana.
Valo ja pimeys, toivo ja masennus ovat kaksi teoksessa vahvasti esillenoussutta vastakkaista paria. Yksinäinen vaeltaja, tarinan päähenkilö, etsii pimeistä tunneleista varaosia, joilla korjata metallista vartaloaan. Välillä tämä hahmo löytää valon tai ihmettelee muinoin kuolleita ihmisiä. Koivisto & Miettinen kaksikon tuhon jälkeiseen maailmaan sijoittuva sarjakuva on tummasävyinen. Se on synkkä niin värimaailmaltaan kuin teemaltaankin; ihminen ja kone yhdistyvät. Nykytilanteeseen johtaneiden tapahtumien historiaa ei paljoa avata. Selvää kuitenkin on, että, pimeydessä vaeltelevat ja toistensa kanssa samoista resursseista kamppailevat viimeiset ajattelevat olennot ovat robotinkaltaisia. Valoa tihkuu maan alle harvoin ja miljöö on täynnä tuhoutuneita rakenteita ja muuta romua. Kuvitus on erittäin onnistunutta ja tunnelmallista, jopa ahdistavaa valottomassa, pelkistetyssä väriskaalassaan ja paikoin hyvinkin yksityiskohtaisissa, tuhoutunutta maisemaaa esittelevissä kuvissaan.
Tuli ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan ylitti ne. Odotin tältä Heapien tapaan tasokasta ja hymyilyttävää lukukokemusta, mutta Tuli osoittautui kerrassaan loistavaksi kirjaksi. Se oli upea päätösosa joka solmi yhteen edellisten osien irtonaiset langanpätkät, pysyi kiinnostavana koko ajan ja oli täynnä Septimus Heapeissa rakastamaani lämmintä kerrontaa ja huumoria mahtavaa taikamaailmaa unohtamatta. Septimus Heap on erinomainen fantasiasarja. Kirjan maailma on monikerroksinen ja ehdottoman maaginen. On velhotorni, parasvelho, noitia, alkemiakammio, Manuskriptio, loitsuja ja paljon paljon muuta. Joka kirjassa paljastuu lisää kiehtovan taikamaailman palasia. Pidän tavattoman paljon myös Sagen kertojanäänestä. Se on lempeä ja kirjat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Näiden kirjojen parissa saa nauraa. Septimus Heapit ovat ihania kirjoja, höpsöjä, hauskoja ja suloisia, mutta jännittävät tapahtumat pitävät mielenkiintoa yllä. Näitä kirjoja voisikin varovasti verrata ensimmäisiin Pottereihin. Taikamaailmassa tai juonessa ei varsinaisesti ole niin samankaltaisia asioita, samanlaisuus on ennemin tunnelmassa. Näissä kirjoissa on Pottereiden tapaan taikamaailman lumoa ja lempeää huumoria. Erityiskumarruksen annan kuitenkin juuri tästä viimeisestä osasta. Tuli oli ehdottoman loistava päätösosa, kirjailija lopetti kaikki juonikuvionsa ansiokkaasti, lukijaa ei jäänyt häiritsemään mikään irtonainen yksityiskohta. Kirjassa palautellaan uusien juonikuvioiden lisäksi mieleen sarjan edellisten osien tapahtumia ja viedään loppuun kaikki ensimmäisistä kirjoista lähtien kehitellyt suuremmat kuviot. Olenkin hiukan surullinen siitä, ettei uusia Heapeja voi enää odotella ilmestyväksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä tämä sarja tästä enää venyttämällä paranisi, mutta jäähyväiset ovat haikeat. Septimus Heap, me jäämme kaipaamaan sinua!
Ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, jolloin valtameret ovat peittäneeet alleen melkein kaiken maan. Ihmiset elävät joko pinnan päällä yläpuolisina tai pinnan alla siirtokuntalaisina. Nämä kaksi erillään asuvaa elinkuntaa eivät kuitenkaan paljoa toisistaan perusta, mikä luo pienen jännitteen kirjan juonelle, muttei perusta sille mitään laajempaa jänniteverkkoa. Ei veden alla tosin aivan rauhallistakaan ole, sillä keskellä erilaisia vedeneläviä kauhua kylvää lainsuojattomien Krottiliiga. Mutkia tulee matkaan, kun Osavaltioiden yhteisö haluaa vedenalaisten siirtokuntalaisten pidättävän liigan. Vedenalaisen siirtokunnan ainoa teini-ikäinen, Ty, löytää sukellusretkellään merenpohjasta käyttöiältään nuoren, vaikkakin hylätyn sukelusveneen. Tutkiessaan sukellusvenettä tarkemmin hän löytää siellä olevan Gemman, joka on karannut yläpuolisten lasten- ja teinien hoitokodista löytääkseen veljensä. Tyn ja Gemman tarina tarjoaa pientä, suloista jännitettä mikä sopii hyvin, kun ottaa huomioon, että kirja on kirjoitettu nuorille. Harmillisesti Kat Falls on kuitenkin jättänyt henkilöhahmot varsin ohuiksi, eikä lukija löydä heistä juuri mitään pintaa syvempää, johon ihastua. Tyn omituinen sairaalatausta paljastuu vasta yli puolen välin jälkeen ja tässä vaiheessa paljastus ei enää tunnu mitenkään järisyttävältä. Myöskään Gemman veljen henkilöllisyys ei saa hätkähtämään. Veden alla on viihtyisä lukukokemus ja kiehtova erilaisine vedenalaisine piirteineen, mutta lämmittää lukijan hitaasti. Kun kirja alkaa mennä lujaa, se ehdoitta menee lujaa. Itselleni henkilökohtaisesti hyvin epäselväksi jäivät lähes kaikki tapahtumapaikat ja se, milloin henkilöt todella olivat vedenalla ja milloin taas eivät. Siirtymävaiheet olivat ongelmallisia. Veden alla sopii parhaiten nuorelle lukijakunnalle, vaikka viihdyttää tämä myös hieman vanhempaakin. Erityisesti pisteet kirjalle sen erikoisesta, dystooppisesta aiheesta! Harvoinpa sitä sukeltelee veden alla samaan aikaan, kun lukee kirjaa. Jatko-osa on lukulistalla. Kirjan heikkouksista huolimatta tämä jätti vampyyritursaan kokoisen jäljen!
Lainasin tämän innoissani kirjastosta ja aloitin kovalla kiireellä lukemaan. Alku oli lupaava, mutta keskivaiheilla teki mieli hyppiä useitakin kappaleita yli. Loppua kohden kun päästiin alkoi mielenkiinto taas nousta. Kirjan luku tuntui samalta, kuin vedessä kellusi. Välillä oli oikein myrskyisää menoa ja välillä tyyntä ja rauhallista. Suosittelen.
Kirja oli heti ensi askeleella aivan ihana. Jäin koukkuun heti. Herkkä, kaunis, surullinen ja tietyllä tavalla jännittävä. Aivan mahtavat yhdistelmät. Kirjan lopussa taisi tippua pari kyyneltä :)
Mestarivaras Jean le Flambeur:n tarina jatkuu samassa sokkeloisessa tieteismaailmassa todellisuuden raja-aitoja kaataen... Ekan osan jälkeen tämä kirja oli helpompi lähestyä kun tiesi mitä odottaa, mutta aloitin tämän väsyneenä ja oli heti tuoreeltaan pakko lukea alku uudestaan jotta pysyi vähän kärryillä siitä missä Flambeun mennä viipottaa. Tieteellistä termistöä on ehkä vähemmän kuin ensimmäisessä osassa ja muutenkin ehkä luettavampi kokonaisuutena. Kirjan luvut on rakennettu kuin Tarantinon leffoissa. Vasta loppupuolella tajuaa miten hienosti alkuosan irrallisilta vaikuttavat luvut nivoituvat kokonaisuuteen. Skarppina siis saa olla koko ajan kirjaa lukiessa. Jos ykösessä suosikkini oli Gevulot-sovellus tässä se on varmaan pieni Jinni-ruukku :-) Aivan loistavaa kekseliäisyyttä!!! Samat 4/5 staraa kuin ykkösosalle. Kirja ei pettänyt, tykkäsin.
Ostin tämän kirjan Hki-Vantaan lehtipisteestä kun jotain lukemista piti saada parin viikon työreissulle Aasiaan. En tiennyt mitä odottaa ja olihan kirja ensialkuun pieni "kulttuuri shokki" ja komppaan Kirjaneidon arvostelua: - "Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä," Minulle erityisesti Gevulot jäi mieleen oikein oivallisena ideana. Kun muistaa että Scifissä ei mielestäni tarvitse perustella jokaisen ns. laitteen olemassaoloa tai teknistä toimintaa. Kyse ei kuitenkin ole tekniikan käyttöoppaasta! Niin lukunautinto vain paranee kun ei anna Rajaniemen keksintöjen paljouden haitata lukukokemusta. Meno oli totisesti vauhdikasta ja hienosti oli toteutettu siirtymät reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä. Vai tapahtuuko mitään "normimaailmassa" vai joko sieltä on jo tultu ulos, pitää aina välillä miettiä. Jospa kaikki onkinvaan yhtä suurta "pelimaailmaa" ken tietää? Jotenkin tuli mielleyhtymiä Linnunradan käsikirja liftareille opukseen. Varmaan siksi, että kirjan hankinta oli niin satunnainen ja toisaalta Liftari tuli luettu paljon nuorempana ja senkin kirjan juonenkulku tuntui aluksi aika käsittämättömältä. Quantum Thief vaan paranee loppua kohti ja odottavan aika oli pitkä ennen kuin pääsi kakkososaan käsiksi. Välillä kvantti-sitä ja kvantti-tätä alkoi lähestyä saturaatiopistettä mutta kokonaisuudessaa älykkäästi kirjoitettu ja erilainen. Pidin kovasti, lopulta kun alkuun pääsin. Siksi ehkä vaan 4/5 staraa. Suosittelen!
Tämä kirja muistutti paljon Brandon Mullin teosta Myyttihovi. Oli hieno idea tehdä keijuista inhottavia otuksia, jotka eivät vastanneet yleistä kuvitelmaa, mutta tämä kirja ei kuitenkaan kuulu suosikkeihini. Juoni alkoi ihan mukavasti ja kirja eteni ihan hyvään tahtiin aluksi. Mutta... Vastoin odotuksiani kirjassa ei tapahtunut juuri mitään ennen loppua ja suurin osa kirjan tapahtumista oli vain sitä, kun Tanya oleili isoäidinsä kartanolla, muutamaa hyvää kohtausta lukuunottamatta. Minusta tuntui, että juoni oli jätetty hieman tyhjäksi ja kirjailija oli tekemällä tehnyt kirjasta 400-sivuisen. Sen lisäksi Tanya ja Fabian olivat mielestäni hieman naiiveja hahmoja ja se ärsytti minua. Loppua kohden kirja kuitenkin parani (varsinkin kun salaisuuksia alkoi paljastua). Tämä kirja oli kevyttä ja ei mitenkään erikoista fantasia luettavaa, jossa olisi ollut parantamisen varaa.
Vauhdikas kirja! Pidin siitä kuinka kirja lähti jo heti alussa vaihdokkaasti ei mitään tylsää alkua vaan hyvä alku! Tämä kirja oli kokoajan kädessäni ja rakastan päähenkilön persoonaa! Suosittelen!
Outolintu oli yksi parhaista kirjoista joita olen ikinä lukenut!! Se muistutti paljon Nälkäpeiä, mutta oli vielä parempi!! Rakastuin Neljään heti ja kirja oli mukaansa tempaava! Trisiin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille!!
Etsiskelin kirjaa kirjastossa kun tämän kirja nimi, juuri nimenomaan sen nimi pisti silmään. No lainasin sen ja lukaisin läi. Mahtava kirja! jo toivoisin kakkososaa vaikkei tästä kyllä saisi puserrettua jatkoa. Olen siitä tavallaan onnellinen. Jotkut kirjailijat pitkittävät turhilla seikoilla kirjojansa moniin osiin, mutta tämä pysyi yksiosaisena eikä liian pitkänä ja juuri sopivan paksukin. Katsan typeryys heti alussa pisti silmään. enkä nyt tarkoita mitään hölmöilyä vaan sitä ettei hän pannut jo alussa kampoihin randalle. Ulkokuori on vahva ja urhea mutta sisältä ujo, epäluuloinen ja jotenkin vain lapsellisen hölmö. Kun Po taas. Vahva ulkoa ja sisältä mutta tietyissä asioissa herkkä ja murtuva. Rakastaa ja suojelee läheisiään mutta osaa olla tiukka ja jopa verenhimoinen vihollisiian kohtaan. Kummallakin hahmolla ihanat silmät. Vihreä lempivärini ja sininen BFF:fäni joten voisi sanoa että katsa edustaa meidän kummankin hyviä ja huonoja puolia. Po:n silmät taas kuin aurinko ja kuu, Jing ja Jang, hopea ja kulta. :) Tarina etenee sutjakkaasti ja loppuhuipennus ja oivallukset ovat aivan omaa luokkaansa. Kummallakin oli hyviä syitä salata asioita. Pieni romanssikin heidän välilleen mahtui kaiken verenhimon ja jännityksen keskellä. Leivisköistä tulee mieleen helinä-keiju paitsi katsan leiviskä ei taida olla mikään keijumainen eikä sen ilkeän kuninkaankaan. Onneksi katsan leiviskä ei ollutkaan se miksi aluksi luultiin. Lukaise ihmeessä läpi.
Tämäkin kirja oli hyvä, mutta kirjan loppupuolella teksti alkoi etemään aika kovaa vauhtia. Mutta ei mitään valittamista. En malta odottaa seuraavan osan ilmestymistä.
Lucius Shepardin "Kultainen" on minulle mieluinen vampyyriromaani. Perusjuoneltaan kirja on dekkari, jossa pyritään ratkaisemaan raakaa murhaa. Tehtävään määrätty tarinan päähenkilö, Michel Beheim, on paitsi entinen pariisilaispoliisi myös tuore vampyyri, joka huomaa nyt joutuneensa keskelle vanhempien, toinen toistaan petollisempien vampyyrien valtapeliä. Hänen mukanaan tehdään järjen sietokykyä koetteleva matka halki valtaisan Banatin linnan. Samalla tutustutaan sen läpeensä paheellisiin valtiaisiin.
Kirja oli ihana ja siinä oli paljon kaikkia ihania tapahtumia. Ainoa hieman tylsä asia oli välillä liian tarkat matka kuvaukset. Loppu oli kyllä ihana ja odotan että saan luettua seuraavan kirjan!
Aivan mahtava kirja! Nauratti monessa kohassa ja hahmot oli ihania. Suomalaisten kirjailijoiden kirjoja en ole pahemmin lukenut, koska ei oo ollu mitään kovin kiinnostavia. Tämä kuitenkin tarttui ihan sattumalta mukaan kirjastosta, koska nimi oli kiinnostava. Ylitti odotukset ja suosittelen muillekin luettavaksi! :)
Hyvä kirja. Alku oli aika pitkäveteinen, mutta loppua kohti kirja parani. Mielestäni ensimmäinen osa oli kyllä parempi.