Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja on ihan ok mutta ei mitenkään erikoisen sykähdyttävä.
Korppien kestit kärsii hiukan siitä, että juoni leviää kovin laajalle, ja yhteen sitovia aineksia on vähän. Mutta tavallaan tällaisen teoksen arvosteleminen erillisenä on epäoikeudenmukaista, sehän on osa suurempaa kokonaisuutta, josta tähän mennessä vasta alku on hahmottunut.
Huomasin elokuvateatterissa julisteen tästä tulevasta elokuvasata ja olin nähnyt kirjastossa tämän kirjan.. Lainasin sen ja kirja oli tosi mukaansa tempaiseva! Tris on mahtava! Pidin Neljästä todella paljon. Hän oli salaperäinen... Odotan jo elokuvaa Ja seúraavia osia tosi paljon!
Tämä on Burroughsin Mars-sarjan aloittaneen trilogian päätösosa. (Tarkoitus oli siis aluksi, että sarja ei enää jatkuisi.) Tässä taistelijasankari saa suurimman voittonsa vapauttamalla ihmiset uskonnollisista ennakkoluuloistaan ja johtamalla Marsin eri rodut keskinäiseen sopuun.
Burroughs kirjoittaa sujuvaa viihdettä, jonka pohjana on myytti taistelijasankarista. Tämän kirjan erityisansio on, että se kuvaa ihmisten uskonnollisia luuloja sellaisella kriittisyydellä, joka sai minut noin kymmenvuotiaana oivaltamaan sekä uskontojen vallan ihmismieliin että niihin sisältyvän mahdollisuuden houkutella, pelotella ja alistaa ihmisiä. Kirjassa kuvataan myös kauniisti mahdollisuutta ystävystyä, vaikka kuulutaan hyvin erilaiseen ihmislajiin, kuten John Carter ja vihreä kuusiraajainen Tars Tarkas.
Burroughs kirjoittaa sujuvaa ja vauhdikasta tekstiä, joka pohjautuu ikiaikaiseen myyttiin taistelijasankarista. Muistan tämän kirjan ja sen jatko-osat lapsuuteni suurena lukuelämyksenä, mutta olen myös myöhemmin tehnyt yleisen kirjallisuustieteen lisensiaatintutkimuksen Mars-sarjan aloittavasta trilogiasta. Hyvän viihteen tavoin kirja kuvaa ihmisen (lähinnä miehen) päiväunia, mutta ne ovat hyvän ja oikeudenmukaisuutta puolustavan miehen päiväunia, joihin tytön ja naisenkin on helppo eläytyä.
Kannen perusteella tämä kirja ei olisi lähtenyt mukaan. Ikävää on että näinkin hyvällä kirjalla on tylsä ja ruma ulkokuori. Taas tuli huomattua, että kyllä suomalaisetkin osaavat kirjoittaa hyviä kirjoja. Uudenlaista fantasiaa oli tässä kirjassa. Eliana oli kiva hahmo ja hänen elämä oli osittain aika koskettavaa, kun sen vanhemmat olivat niin välinpitämättömiä ja kylmiä. Joakim oli kans kiva hahmo, mutta se mitä se teki kirjan lopussa oli sydäntä särkevää. Ja he sopivat yhteen täydellisesti. Nyt vaan pitää odotella jatko-osaa!:)
Hankin kirjan ihanvaan nimen perusteella, viime keväänä ja hyllyssä se pölyttyi kesän yli. Syksyn tullen kun siihen tarttui, tempautui mukaan mahtavaan tarinaan, jossa henkilöillä todella on historiansa ja ongelmansa. Tarina koukutti ja jätti haluamaan tietää lisää. Jatko-osien lukemisesta tuli minulle ja muutamalle kaverilleni kilpajuoksu, eikä siinä muutamilta uhkauksiltakaan olla vältytty. Kirja oli kyllä lukemisen arvoinen ja sai tutustumaan muuhunkin Simukan tuotantoon.
Kirjan pinkki väri sai karttamaan itseään ja on se jonkunaikaa pyörinytkin kirahyllyssä pölyttymässä. Kun sain sen mietin että tuleekohan tuota luettua koskaan ja pitäisiiköhän se suoraan antaa pikkusiskolle. Mutta kun sain kirjan kerran aloitettua, en sitä onnistunut laskemaan kädestä. Mukavan kevyttä luettavaa ja kerronaltaan toimivaa. Prologi jäi kutkuttamaan mieltä ja koko tarinan ajan mietti ketkä siinä olivat. Lopussa Lucyn ja Paulin suhde Gwendolyniin jäi mietityttämään ja koukutti etsimään seuraavan osan käsiinsä.
Kirja oli kyllä yhtä hyvä, mitä nämä arvotelut täällä ovat luvanneet. Juoni oli kiva ja Tris hyvä tyyppi. Mutta paras hahmo oli - yllätys yllätys - Neljä. Caleb ja muut vaatimattomat olivat tosi raivostuttavia. Se ettei saanut ajatella edes pienissä asioissakaan itseään, oli todella rasittavaa. Kirja jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja jään odottamaan sarjan toista osaa.
Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin "Piirin" (Basam, 2011) tapahtumat sijoittuvat ruotsalaiseen Engelsforsin pikkukaupunkiin, jossa kuusi lukiolaistyttöä saavat kuulla olla paljon vartioina, sillä muinainen pahuus on tunkeutumassa maailmaan, eikä kukaan muu kykene sitä pysäyttämään kuin pieni valittujen joukko. Valitettavasti valitut ovat melko dysfunktionaalinen ryhmä, sillä kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta magiasta, puhumattakaan siitä että he tulisivat erityisen hyvin toimeen keskenään; mukaan mahtuu niin syrjäänvetäytyvää koulukiusattua, siideripissistä, kaikkien inhoamaa narttua, opettajaansa ihastunutta hikipinkoa kuin japanilaisesta populaarikulttuurista kiinnostunutta vaihtoehtonuortakin. Kun ihmisiä alkaa kuolla, ei vaihtoehtoja kuitenkaan ole: pahuuden voimista on otettava niskalenkki. Jossakin fantasian ja kauhun rajamaastossa kulkeva romaani ei missään vaiheessa tuntunut ylipitkältä, vaikka sivuja siinä oli kuin pääkaupunkiseudun puhelinluettelossa. Siitä on pitkälti kiittäminen onnistunutta henkilögalleriaa. Vaikka hahmot edustivatkin kliseisiä arkkityyppejä, olivat he silti riittävän realistisia ja kiinnostavan rosoisia persoonallisuuksia kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Ruotsalaisille nuortenkirjoille ehkä tyypilliseenkin tapaan "Piirissä" kuvataan länsinaapurin pimeää puolta, joka pikkukaupunkimiljöössä ilmenee koulukiusaamisena, huumeiden käyttämisenä, työttömyytenä, eriarvoisuutena, perhehuolina ja mielenterveysongelmina, mutta niiden lisäksi siinä kuvataan kivasti ystävyyttä ja yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä. Loppu töksähtää hieman, mistä joudun rokottamaan yhden tähden verran, mutta pakkohan tämän jatko-osatkin on lukea.
Perhosen varjo oli kuin lasia. Kaunista, herkkää, särkyvää, mutta kuitenkin raskasta. Kirjan alku oli lähinnä vain surkeaa teiniangstia, isäpuoli syvältä, oi ihastus, entä jos menkat ja ruoka on rikos, loppupuoli enemmän fantasiaa. Perhonen oli lähes ainut, joka jatkoi ja jaksoi mukana, muuten juonen alku ja loppu olivat irrallaan toisistaan. Linnean ajatuksiin ei päästy sisälle, tai no, tulihan sieltä se anoreksia ilmi, mutta ei tuntunut missään. Vähän kuin katsoisi salkkareita. Ilmeestä ja olemuksesta näkee, mitä ohjaaja tahtoo kamerassa näkyvän, mutta näyttelijän oma ääni jää piiloon. Tai siis, eläytyminen. Olla hahmo, olla oma päähenkilönsä. Kuinka vakuuttaa lukija tunteista, joita ei itse koe? Tai enhän minä tiedä, mutta omassa kirjoituksessani vain sisäistymällä ja eläytymällä saan tunnetta paperille. Mutta ihmisiä on erilaisia, enkä tarkoita astua kenenkään varpaille. Kiinnostavia ideoita, joista on raapaistu pintaa. Anoreksia, metsäkeijuja, isoäiti, murrosikä, ihastus, "ensirakkaus"... Ainekset kohdillaan, mutta ehkä vielä olisi voitu kypsentää lisää. Plussaa sille, ettei kirjassa mainittu suoraan anoreksia kuin kerran ja sekään ei viitannut Linneaan.
Olipa surullinen tarina. Pidin Kuolemasta tarinan kertojana, tämä kirja on oikea taideteos sanojen muodossa. En kuitenkaan mene vannomaan, että lukisin sen koskaan uudelleen.
Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli osoittautui toisella lukukerralla aivan yhtä lumoavaksi ja nappaavaksi lukukokemukseksi kuin ensimmäisellä, ellei jopa paremmaksi. Vaikka tiesikin jo mitä tulisi tapahtumaan, jännittävyys ja minuun vetoava eeppisyys säilyttivät vetovoimansa. Erityisesti minuun sarjassa vetoavatkin Martinin luoma upea maailma ja ei niin mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma. Tulen ja jään laulussa ei ole yhtä sankaria, jonka harteille on laskettu maailman pelastaminen ja joka kulkee sädekehä päänsä yllä loistaen haasteesta toisen ollen kaikin tavoin kunniakas. Sen sijaan Tulen ja jään laulussa on kyse enemmänkin vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää se ja ihmisistä jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin. Kumarran kunnioittavasti Martinille myös upeasta maailmasta, kirjailija on tehnyt sarjaan liittyvän taustatyönsä kunnolla. On karttoja, sukujen vaakunoita ja valtavia nimilistoja. Lukijalle kymmenet nimeltä mainittavat ei niin tärkeät sivuhenkilöt, kuten sepät sumenevat yhdeksi sumuiseksi massaksi, mutta Martin tuntuu tietävän mistä puhuu. Ei ole hatusta vedettyjä ja seuraavalla sivulle nimeä vaihtavia epämääräisiä hörhöjä. Lukija voi luottaa kaiken loogisuuteen vaikka ei jokaista yksityiskohtaa muistaisikaan. Ja näin toisella lukukerralla jaksoin paneutua paremmin kaikkiin sukujen historioihin ja pieniin yksityiskohtiin joiden yli luisteli ensimmäisellä kerralla huolimattomammin jännittäen ketkä selviävät hengissä. Varoitankin hahmoihin herkästi kiintyviä lukijoita (joihin kuulun myös itse), pidä varasi. Suosikkisi kuolevat suurella todennäköisyydellä, Martin on säälimätön. Valtaistuinpeli ja Tulen ja jään lalu eivät ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla ja ole liian ruusuista, mutta tästäkin varoituksen sana. En tarkoita sanoa, että Tulen ja jään laulu olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu. Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja upea avaus upealle sarjalle.
Pidin kirjasta itse asiassa todella paljon! Rakastin kieltä jolla kirja oli kirjoitettu, sillä se oli joissain kohti hyvin humoristista, olematta kuitenkaan lapsellista. Kirjan juoni imaisi mukaansa ihan totaalisesti, eikä kirjaa millään meinannut maltaa laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Lempihahmoni oli ehdottomasti Patch, sillä hän oli juuri sopivan salaperäinen ja kaikin puolin hyvin kiehtova hahmo. Loppukohtaukset olivat kieltämättä hieman utopistisia ja etenivät liian nopeasti, mutteivat kuitenkaan pilanneet kirjaa. Ensimmäinen osa loppui mielenkiintoisella tavalla ja jätti juuri sellaisen olon, että haluan ehdottomasti lukea toisen osan!
Abarat vei minut mukanaan jo ensimmäisessä osassa.Toisessa osassa toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan ja tämä kolmas sai minut jopa kyyneliin. Clive Barker on nero, ajatus pyörii päässäni jatkuvasti. Abarat on yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista fantasiamaailmoista. Kirjan hahmot ovat erilaisia ja mielikuvituksellisia ja kuvitus... Barkerin maalaukset ovat suuri osa kirjaa. Niiden ansiota Abarat tuntuu olevan enemmän kuin vain kirja. Kirja on ehkä raskas kantaa ja kiiltäväpintaiset sivut osaavat olla rasittavia valoisassa huoneessa, mutta tarina, jota ne sivut kantavat on henkeäsalpaava. Abarat yllättää, koukuttaa ja saa haluamaa lisää. Jään odottamaan kahta seuraavaa osaa innolla, jospa nekin vielä joskud valmistuisivat
Sana-akrobaatti Leena Krohnin teoksissa on paljon samaa kuin Johanna Sinisalon tuotannossa. Datura ei tee tästä poikkeusta - todellisuus rakoilee välillä pahastikin. Krohn kirjoittaa lyhyitä, nopeasti ajassa ja paikassa liikkuvia lukuja, jotka tuntuvat joskus toisistaan irrallisilta tuokiokuvilta, mutta luovat lopulta hyvinkin kiehtovan kokonaisuuden. Krohnin teos on kuin moniulotteinen palapeli ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa kokonaiskuva. (Minun kuvastani jäi vielä muutama pala puuttumaan, sen verran kiehtova ja tavoittamaton mieli kirjailijalla on.) Datura on suurissa määrissä nautittuna myrkky, mutta sillä on joskus hoidettu myös astmaa, josta päähenkilökin kärsii. Hän kokeilee ovatko huhut totta ja vähitellen menettää otteensa todellisuudesta, sopimuksenvaraisesta harhasta, jonka jokainen näkee. Datura on paha jumalatar, joka ottaa nauttijansa valtaansa ja näyttää tälle mahdollisia ja mahdottomia maailmoja. Uskallatko tarttua tähän kirjaan ja lukea sen?
Vihdoin ja viimein sain luettua jatko-osan! Hiukan oli kerinnyt unohtaa edellisen kirjan tapahtumia, mutta tässä osassa sai taas juonesta kiinni hetken aikaa luettuaan. Siinä missä edellisessä osassa pakkanen paukkui ja lämpö huokui, tässä osassa pääsi tutustumaan tarunhohtoiseen mereen ja sen mystisiin olentoihin. Vaikka en nyt luokittele näitä kirjoja suosikeiksi niin joku näissä vetää puoleensa ja innostaa lukemaan. Kirjan vielä luki melko nopsaan joten pituudesta ei ainakaan voi valittaa. Dinja on kyllä melkoinen tulisielu ja hänellä tulee riittämään kerrottavaa seuraaville sukupolville. Kirjassa on loistavaa kerrontaa ja mahtavia henkilöhahmoja joten aika ei käy pitkäksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä jännittävää suomalaiskirjailija taikoo päätösosaan
Sinisalo sekoittaa jälleen toden ja harhan rajaa ja saa lukijan epäilemään kertojan uskottavuutta. Suomikumman kuuma nimi tarjoaa arkitodellisuuden keskelle palan jotain ihmeellistä, ei tähän maailmaan kuuluvaa. Teoksen alussa keski-ikäinen päähenkilö, Orvo huomaa eräänä päivänä yhden mehiläispesänsä arvoituksellisesti tyhjentyneen. Sinisalolle tyypilliseen tapaan tässäkin teoksessa erilaiset tekstilajit vuorottelevat. Orvon kerronnan lisäksi myös hänen eläinten oikeuksia puolustava poikansa Eero pääsee ääneen, blogitekstien muodossa. Sinisalon kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttavan nerokasta ja välillä näpäyttävää yhteiskuntakritiikkiä. Miinusta teos saa ajoittaisesta saarnaavuudesta. Teos tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen hautaustoimiston palveluista. Sinisalo esittelee mehiläisiin liitettyjä uskomuksia elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta saumattomasti kerronnan sisällä, toisin kuin esimerkiksi Ennen päivänlaskua ei voi-teoksessa, jossa palasia kansantarinoista ja mytologiaa tuotiin teokseen omina lukuinaan, suorina kirjallisuuslainauksina. Pelottavinta Sinisalon teoksessa on, että se on jo osittain totta. Teoksessa esitetyt mehiläisten joukkokuolemat 2000-luvulla todella tapahtuivat. Samoin Eeron suulla esitetyt faktat (tuotanto)eläinten kohtelusta ovat pitkälti todenmukaisia. Onko tämä profetia pian tapahtuvasta lähitulevaisuudesta?
Platonin Valtion voisi tietenkin ajatella utopiakirjallisuutena, mutta kyllä sekin on filosofista pohdintaa, ei kertomakirjallisuutta. Se on kuitenkin aika hauska luettava alkaen siitä, kuinka valtion perustamista pohtiva joukko osuu koolle, kaikkine sanailuineen jo ennen kuin päästään varsinaiseen aiheeseen. Platonia luettaessa on muistettava, että hän on hyvin leikkisä. Monet ryppyotsaisina lukevat eivät huomaa sitä, ja hänestä tehdään tulkintoja varsin löyhin perustein. Kannattaa tutustua itse! Tämä Platonin teos ei ole aloittelijallekaan vaikea, ja ennakkoluulottomasti lukien voi kumota monia Platonista esitettyjä vääriä käsityksiä. Niin, ja mukana on kuuluisa luolavertaus! Ainakin se kannattaa etsiä ja lukea.
Näitä pidetään Platonin myöhäistuotantoon kuuluvina, ja niissä esitetyt kertomukset elävöittävät filosofisia periaatteita. Antamani arvosana on siis filosofille, fantasiakirjailija Platon ei ole eikä pyri olemaan. Kirja on täällä ilmeisesti siksi, että siinä on keskeneräiseksi jäänyt Kritias, jossa esitetään kuuluisaksi tullut kertomus Atlantiksesta. Sehän on sitten poikinut monta fantasiakirjaa.