Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Lähes jokainen tietää Carrien tapahtumista ainakin jotain, niin syvään se on uppoutunut populaarikulttuurin ytimeen – tosin lähinnä kuulun elokuvaversion vuoksi. Stephen Kingin ensimmäinen romaani esittelee kauhukirjailijan tyylin lähes valmiiksi muotoutuneena. Jos jotakin, King on hivenen karsinut rönsyilevää ja tarkasti kuvailevaa kieltään vuosien saatossa. Carriessä tärkeintä on se, mitä henkilöt ajattelevat. Se esittelee ennen kaikkea lukioikäisten tyttöjen ja poikien persoonallisuuksia heidän ajatustensa kautta, King-mäisesti sotkien välähtävät aivoitukset keskelle tekstiä, jopa keskelle lausetta. Hänen tyylinsä mestarillisuutta hyvin havainnollistaa se, että vaikka kirjoitus katkeilee ja pomppii kursiivista sulkuihin osoittaakseen tekstin eri lähdettä, lukija ei koskaan mene sekaisin kertojanäänissä. Itse tarina on hyytävä, joskin liioiteltu. Se osoittaa sormella fundamentalistista uskonnollisuutta ja panee sen kontolle teinitytön helvetillisen koston. Hauskaa ja yllättävän uskottavaa on lukea tekstiin sisällytettyjä kirjallisia selontekoja tapahtumista, joita muka myöhempinä vuosina laadittiin.
Aika samanlaisilla linjoilla mennään mielestäni tässäkin kirjassa kuin aiemmissa. Tässä ei ehkä ollut ihan niin paljon toimintaa ja vaihtuvia tapahtumia kuin joissain aiemmissa kirjoissa, mutta se oli oikeastaan hyvä juttu. Tarina soljui eteenpäin hiukan rauhallisemmin ja kivuttomammin. Tässäkin tosin oli huomattavissa vaihtuvien tapahtumien paljoutta, jotka alkoivat ja loppuivat kuin seinään, jonka jälkeen uusi juonikuvio tuli mukaan. Joillekin se varmasti saattaa olla ihan mieluista, mutta itseäni häiritsi kun olen tottunut siihen, että kirja sisältää yhden oleellisen juonen eikä montaa. Hahmot ovat jotenkin todella paljon ärsyttävämpiä kirjoissa kuin tv-sarjassa. Sookiesta tulee sellainen kuva, että hän on tyhmä bimbo ja kaikki miehet pyörivät hänen ympärillään. Eric oli rasittava ja Bill jotenkin limainen. Suuri suosikkini Quinn jäi harmillisen pieneen rooliin ja hänen ja Sookien tapaamisen jälkeen kirja menetti hohtonsa täysin. Ihan luettava vaikka ei mikään loistoteos olekaan, en vain pidä suunnasta johon tarina joiltain osin etenee.
Jaaahas... että tämmöinen tapaus.. :) itse sitten luin kirjaa, mutta alku jotenkin tökki. Keskeytin noin kolmanneksen luettuani ja viikko myöhemmin päätin sitten lueskella pätkiä, jotta saisin intoa kirjan luekemiseen. Hölmö kun olin luin viimeisen sivun.. ja spoilasin itse itseni. Sittenhän se takakannesta selvisi, että kirja on sarjan viimeinen osa ja arvatkaa vain luinko kirjaa enää loppuun. Otin sille lisää laina-aikaa, mutta lukematta jäi. Jospa myöhemmin pääsisin lukemaan tämän kirjan innolla loppuun asti... Sitä odotellessa :D vain kolme tähteä tuosta ensimmäisestä kolmanneksesta :). P.S. Älkää ystävät lukeko sitä viimeistä sivua :D vaikka kuinka uteliaisuus iskisi.. :)
Monet ystävistäni pitävät tätä kirjaa sarjan huonoinpana. Monet taas ajattelevat sen olevan parhainpia, koska Edward häipyi ja Jacob tuli kuvioihin jne. Omasta mielestäni kirja on sarjan paras teos. Se kuvaa todella kauniisti Bellan tuskaa sinä aikana kun hän on erossa Edwardista, ja sitä helpotusta jonka Jacobin seura saa aikaan :). Hyvin kaunis teos indeed.
Aivan Mahtava Kirja! Gracen ja Samin suhde on jotain sanoinkuvaamattoman ainutlaatuista ja herkkää. Se on kaunista mutta myös niin surullista: aina kun ongelmat tuntuvat ratkenneen jotain uutta ja yllättävää tapahtuu. Samin ja Gracen herkkyyttä tasapainottaa Isabellan ja Colen eripurainen ja värikäs suhde jos sitä nyt voi edes suhteeksi kutsua. Joskus useampi kertoja saattaa saada pään sekaisin mutta muuten ainutlaatuinen ja kaunis sarja. Suosittelen kaikille jotka miettivät kannattaisiko kirjat lukea.
Unohdetut jumalat jatkaa Gaimanin tuttua mytologiaa, jossa myyttiset ja uskonnolliset hahmot aineellistuvat kirjallisiksi hahmoiksi, mutta se sukeltaa ajatukseen syvemmälle. Gaiman myös lähestyy uudenlaista tapaa kirjoittaa: mainstreamia. Unohdetut jumalat ei ole ennen kaikkea spefiä, vaan muistuttaa dekkaria ja jonkinlaista tie-elokuvaa, jossa tavataan toinen toistaan epäilyttävämpiä tyyppejä ja selvitellään arvoitusta, jonka luonnetta vähitellen avataan. Kuten takakansiteksti lupaa, tapahtumat tikittävät eteenpäin kellontarkasti, ja kaikki johtaa johonkin (tosin joidenkin juonikuvioiden merkitys voi jäädä ymmärtämättä, mikäli ei tutustu muinaisuskontoihin). Ainoastaan lukuisat unijaksot toistivat itseään eivätkä aina tuoneet mitään olennaista mukaan tarinaan. Unohdetut jumalat on hyvin amerikkalainen romaani, ja pureutuu nimenomaan Yhdysvaltain sydämeen, sen tunnelmaan ja kulttuuriin. Se ei ole mitään urbaania fantasiaa, vaan siinä tutustutaan hyvin ei-cooleihin hahmoihin: junttimaisiin punaniskoihin ja tyhjäätoimittaviin maahanmuuttajiin. Tämä tekee kirjasta aidon ja tutun tuntuisen, silloinkin kun fantasia-ainekset nostavat päätään. Alkupuolella on vaikea tunnistaa, mihin suuntaan tarina lähtee vetämään, ja se huomioon ottaen kaikki narut sidotaan nätiksi paketissa lopussa, ja tiivis tunnelma purkautuu luontevalla tavalla. Kirja piti hyvin otteessaan, ehkä lukuun ottamatta hivenen laahaavaa keskiosaa. Tarinaa höystettiin väliin sijoitetuilla näytteillä Yhdysvaltojen historiasta, osin fiktiivisenä, mutta osin toteen perustuvana. Jotkut näistä pätkistä ovat kirjan parasta antia, ja herättävät lukijan kiinnostuksen näitä aidosti hämmästyttäviä historiallisia tapahtumia kohtaan.
Tää on tosi surulinen jossain kohti... Tää on paras sarja!! Sarja on täydelinen...
Sirius on ihan paras tyypi!! Voisin lukea sen uudelleen ja taas...
arlequinit taitavat alkaa panostaa enemmän mysteereihin kuin siihen romantiikkaan mikä minusta on sääli. Tyypillistä hömppäähän tämä oli, johon olisin kaivannut lisää sitä hempeilyä ja parisuhdedraamaa, mutta kirja eteni enemmänkin sen eipäsjuupas-kaavan mukaan, johon saatiin selvyys vasta ihan viimeisillä sivuilla. Kaikki muu aika sitten käytettiin hiippailuun ja miettimiseen, että mikähän siellä kaupungissa hengailee ja mikähän tolla yhdelläkin on ku sekoilee vähän väliä? Hiukan pettmys kyllä tämä kirja. Lisäksi jäi tarina kesken, joten kai sitä jatkoakin on jossain välissä tiedossa. Tahtoo romantiikkaa!
Hieno zombitarinasto, joka olisi voinut olla pidempikin. Ominaista novelleille oli tummahko huumori, joka varsin hyvin sopii näistä haudan takaisista tarinointiin. Ajanhermollakin oltiin. Petri Salinin Elävien kuolleiden aamupäivässä rajamiehet pohtivat asenteitaan pakolaisiksi saapuvia zombeja kohtaan. Tarina on herkullisella huumorilla ryyditetty. Perussuomalaisten "maahanmuuttokriittinen" siipi voisi myös tähän novelliin ihastua. Zombien voi nähdä vertautuvan pakolaisiin, joka tuo sinänsä ansiokkaalle tarinalle hiukan arveluttavan jälkimaun, vaikka "eivät ne ihmisiä olekaan". Kuitenkin tarina panee lukijansa ajattelemaan, joka on aina ansio taideluomalle. Myös Suomen käymät sodat olivat edustettuina. Kiehtova oli mukavasti vanhanaikainen Lemminkäisen kuolema Kalevala viitteineen. Jussi Katajalan tarina sijoittuu siällissodan jälkeiseen Suomeen ja siinä etsitään kansantarustosta tuttua parantavaa voidetta, joka näyttää olevan suht tehokasta. Kuitenkin tarinan ajankuva jää vaillinnaiseksi, vaikka Katajala onkin tavoitellut 1920-lukua vanhahtavia sanoja käyttämällä. Rimma Erkon novellissa tehdään tuttavuutta aloittelevan zombin vaikeuksiin, kun kuollut herää henkiin heti ruumiinavauksensa jälkeen. Puhtaus on puoli ruokaa novellissa zombi yrittää selviytyä maailmassa ja löytää oikean tavan olla oma itsensä. Ulkopuolisuuden kuvauksena mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Tuomas Saloranta taas johdattaa lukijan zombiutumisen välttäneiden ihmisten selviytymiseen maailmassa, joka ei enää ole entisensä. Novelli Äidin talossa näyttäisi saaneen vaikutteita Ed Woodin kulttileffasta Plan 9 from Outer Space.
No, tulipas tällainenkin kirja luettua, vaikkakaan kannen perusteella odotukseni eivät olleet järin korkealla. Kyllä minä siitä pidin, ei se siitä olekaan kiinni. Kirjassa ei vain oikein tapahtunut mitään sen kummempaa. Wilin ja Jacen suhteesta ei oikein ottanut selvää – välillä he olivat yhdessä ja välillä taasen eivät = sekavaa. Kerronta oli kuitenkin sujuvaa ja se innosti lukemaan kirjan loppuun saakka. ’Drakit’ olivat sinänsä omaperäinen keksintö, joskaan en ole sen toimivuudesta niinkään varma. Itselläni lohikäärmeet ovat jonkin sortin pyhä juttu, enkä ole niihin uskaltanut koskea, saati edes ajatella niiden ’muokkaamista’ miksikään mitä ne jo ovat. Olihan ajatus kuitenkin… mielenkiintoinen, mutten vielä ole aivan varma omasta mielipiteestäni asian suhteen. Yllättävää kyllä, Xander oli kirjassa lempihahmoni, vaikkakaan häntä ei paljoa siinä esitelty. Hahmo pysyi juuri sopivan mysteerisenä ja salaperäisenä, mutta kenties liian salaperäisenä? En usko, kenties muissa osissa Xander saa isomman roolin? Sitä ei sovi kuin toivoa… Kirjan loppu oli melko… töksähtävä? Loppui hieman kömpelösti ja rehellisesti sanottuna huonosti. Ei sillä, ettäkö kannattaisin massaan sulautumista, mutta tavallisesti kirjat loppuvat johonkin hieman koristeellisempaan tai dramaattisempaan lausahdukseen kuin tämä. Mutta kyllähän kirja siitäkin huolimatta saa odottamaan jatko-osia.
Kerta kaikkiaan mahtava kirja! Eittämättä paras osa sarjasta, ainakin näillä näkymin. En oikein usko, onko perustelut tarpeen, koska pidin kirjassa kaikesta. Tosin tässäkin osassa Clare kuvailee joitain asioita hieman liiankin pikkutarkkaan tyyliin, mutta eipä tuo nyt lukemista haitannut. Jace säilytti asemansa parhaana hahmona ja Valentine tuli hyvänä kakkosena. Clarysta en mene sanomaan mitään syystä tai toisesta… Ehdottomasti suosittelen kirjaa, varsinkin sellaisille henkilöille, jotka pitävät humoristisesta fantasiasta, sekoitettuna monimutkaisiin parisuhteisiin!
Tässä kirjassa on mielenkiintoisismmat henkilöt pitkään aikaan.Punaisia rastoja,tatuointeja, pisamia, ja persoonalliset luonteet. En pysty sanomaan edes kuka on paras henkilö kun kaikki ovat niin tasavartaisia... Juoni ei nyt ollut niin vauhdikas, mutta ei se haitannut kun nauroin senkin edestä mahtaville vitseille ja päähenkilöiden nahistelulle. Kivaa tutustua taas yhteen erillaiseen fantasia tarinaan, mutta tällä kertaa Suomen kaupungin vilinässä, faunoidien seurassa. Eläimenvoimat ihmisessä--> kartakaikkisen kekseliästä! Harmi kun kirja oli niin lyhyt, jään vähän liiankin innokkaasti odottamaan seuraavaa osaa ;)
Ihan paras kirja ompi tää!!! Kannattaa lukea. Joissain kohti tylsä , mutta muuten ei minun mielestä...
Aivan ihana!!! Ihan paras kirja sarja. Voisin lukea sen uudelleen ja uudelleen.
Loistavia kirjoja! Nää vaan paranee loppua kohti. Ei näistä muuta voi sanoa!
Tää on vaan ihan loistava kirja,kanattaa lukea! Ja muut osat on vaan vielä parempia.Menettää paljon,jos ei tätä sarjaa. LUKEKAA!!
Kadotettu kuningas oli myönteinen yllätys, se toimi hyvin "aivot nollalle" -viihteenä. On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi lukenut Margaret Weisilta näin onnistuneen teoksen. Vuonna 2005 suomennettu Akhranin profeetta pääsi ehkä samoille tasoille, vaikka taisin pitää Kadotetusta kuninkaasta enemmän kuin yhdestäkään Profeetan ruusu -trilogian osasta. Tähtien sotaa kirjassa kopioitiin surutta, mutta myös George Lucas otti monet ideansa muualta. Suojelijoiden tähden avausosaa voi moittia hyvin avoimesta lopetuksesta. Pituuttakin saattoi olla liikaa, saman tarinan olisi pystynyt kertomaan vähän tiiviimmin. Kirjan perusteella Weis on kotonaan science fictionin parissa. Kadotettua kuningasta lukiessa huomasi, miten paljon kirjailija on taantunut vuosien kuluessa. 1990-luvulla hän pystyi vielä luomaan kiinnostavia hahmoja ja ihmissuhteita, ero uudempaan tuotantoon on merkittävä. Äskettäin petyin kovasti Lohikäärmelaivojen toiseen osaan ja päätin jättää sarjan kesken.
Nelimaa-sarjan yhtenäisen juonilinjauksen muodostavat ensimmäinen osa Kuolemattomien kaarti ja Uusi maailma. Toinen osa Aika on lahjoista suurin vaikuttaa enemmänkin irralliselta välinäytökseltä. Uudessa maailmassa käydään sotaa turilaita vastaan ihan urakalla, mutta silti Uusi Maailma on ehkä sarjan syvällisin osa. Kirjan kantavana teemana on nuoren tytön kasvutarina. Salaman teini-ikäinen tytär Cyan kapinoi ja kokeilee rajojaan ja uhmaa vanhempaansa. Toisaalta kirja kertoo myös vanhemmuuden vaikeudesta sekä elämän muutoksesta ja sen aiheuttamasta luopumisen vaikeudesta tai helpotuksesta. Cyanin lisäksi tarinan keskiössä on Salama (yksi luku keskellä kirjaa on poikkeuksellisesti nimettykin Salman luvuksi). Myös parantajanaisesta Raynestä sai hyvän kuvan ja hänen puhettaan elävöitti kivasti murteellinen käännös suomennoksessa. Minulla jäi tunne, että kirjasarja loppui ennen kuin ehti alkaakaan ja mielenkiintoisimmat vaiheet olisivat vasta edessäpäin. Sen verran nautittavaa lukeminen on tähän asti ollut, että jatkoakin mielellään lukisin. Toivottavasti Swainston vielä palaa Nelimaahan ainakin yhden kirjan verran ja kirjoittaisi sarjalle kunnollisen lopetuksen.
Tosi, tosi jännittävä, koukuttava, persoonallinen idea ja yllättäviä käänteitä. Yksi parhaista kirjoista, mitä olen lukenut. Siis nimeomaan tämä ensimmäinen kirja, ehdottomasti sarjan paras osa. Tykkäsin Vihan liekeistäkin, yllätti, miten lähes täysin sama idea oli saatu käytettyä niin fiksusti uudestaan ja silti toteutettua niin erilaisena. Matkijanärhi taas... noh. Se oli tiettyyn pisteeseen saakka hyvä, mutta viimeiset luvut ja se koko loppuratkaisu pettivät pahasti. Niin hyvä sarja ja niin laimea lopetus. Mutta ensimmäinen osa... teen kunniaa Suzanne Collinsille.
Lainasin kirjan lähinnä mielenkiintoisen nimen ja kannen vuoksi ja luin sen kahdessa yössä. Tosi koukuttava... koko yön luettuani nenä nousi kirjasta vasta aamuviideltä. Ja kyllä, jos sitä juonta nyt haluaa Twilightiin verrata niin kai siinä on vähän samoja piirteitä, mutta mielestäni Langennut enkeli oli paljon parempi kirja kuin Twilight. Nyt luen Riitasointua, sitäkin luen vasta toista päivää, mutta jahka tästä koneelta lähden niin tulee tuokin opus varmasti tänä yönä luettua loppun. Ja kolmas osa, Hiljaisuus, nököttää jo hyllyssä valmiina... :) Varmaankin paras kirja, jonka olen tänä vuonna löytänyt. Jos pitää vähääkään romanttisesta fantasiasta niin tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen!