Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Rakkaustarina oli itsessään oikein mainio, mutta kirjassa oli aivan liikaa historiaa ja siksi se olikin paikoittain liian raskasta luettavaa. Ilman näitä kirja olisi ollut neljän tähden arvoinen. :)

Yleensä en suomalaisten kirjailijoiden kirjoja lue, mutta tämän otin luettavakseni, koska henkilöiden nimet eivät olleet suomalaisia. Kirja oli ihan ookoo, tapahtumat pomppivat välillä liian häiritsevästi ja jotkin asiat jäivät vähän epäselväksi, mutta kyllähän tämän luki paremman puutteessa.

Ah lisää draamaa vampyyrien, ihmissusien ja muiden ylisten välillä. Veren sitomat jatkaa mihin viimeksi jäätiin ja jännitystä on luvassa. Kerrankin koko kirja ei keskittynyt Sookien rakkauselämään tai siinä märehtimiseen. Tosin jos minulta kysytään Sookien pitäisi valita Eric ja lakata miettimästä muita. Kirjan loppu oli ainakin minusta aivan mahtava ja jään innolla odottamaan seuraavaa osaa.

Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, joista yksi, Järjen ääni, on pilkottu useaan osaan toimien kehyskertomuksena. Järjen ääni aloittaa ja lopettaa kirjan sekä jokaisen novellin välissä on pätkä Järjen äänestä sitoen muut yksittäiset novellit yhdeksi kokonaisuudeksi. Mielestäni tämä kirjan rakenne toimii oikein hyvin. Novelleista löytyy seikkailua, hirviöitä ja kummajaisia, huumoria sekä myös syvällisempää sisältöä sitä hakeville. Minä tykkäsin eniten kauhuaineksiakin sisältävistä Noiturista ja Totuuden siemenestä sekä kokoelman päätöstarinasta Viimeisestä toivomuksesta, joka sisältää reipasta meininkiä ja nasevaa huumoria yllin kyllin.

Yksi turhauttavimmista lukemistani kirjoista, eikä huonossa mielessä. Aiheen puolesta kirjan olisi äärimmäisen helppo toistaa itseään, mutta onneksemme niin ei (allekirjoitaneen huomioiden mukaan) käynyt. Samantha Kingstonin Henkillökohtaiseen Helvettiin en ikinä enkä misään tapauksessa haluaisi. Ennemmin rehellisesti kuollut. Ja vaikka Sam on yksi niistä ärsyttävimmistä hahmoista, hänenkin kuolemansa sattuu syvällä ja väkevästi. En varsinaisesti voi sanoa pitäväni Oliverin tyylistä, mutta koukutus onnistui hyvin. Alku meni osin ohi, sillä tunnustan tuhonneeni mikropizzzaa samanaikaisesti. Pizza ehti kuitenkin jäähtyä pahoin ennen kuudettakymmenettä sivua. Voitte varmaan kuvitella tuskan määrää, kun piti keskeyttää ja lähteä tarjoilemaan kaverin rippijuhliin. Loppu oli hyvä, ja jätti pienen tarpeen kirkua. Ajatuksia tulvi, mutta vain päällimäisen kykenin kuulemaan: MITÄ TAPAHTUI 13. HELMIKUUTA???

Kirja oli taattua Reynolds laatua hyvine ja huonoine puolineen. Huonona puolena sanoisin liiallisen pituuden, kuten kaikki muutkin Reynoldsin kirjat ovat olleet liian pitkiä. Tässä tapauksessa se vain korostui entisestään sillä joskus jämähdettiin pitkäksi aikaa yhteen tapahtumaan ja varsinkin alussa jotain asiaa selostettiin juurta jaksaen niin, että kenellekään ei varmasti jää epäselvyyksiä. Samoin päähenkilöiden keskeistä kemiaa puitiin liikaa ja välillä tarinointi tuntui jankkaamiselta. Hyvät puolet kuitenkin veivät voiton, jotka ovat ihmeen tuntu ja mielikuvituksen rikkaus vieraine elämänmuotoineen (vesipatsaat ja myskikoirat) sekä tulevaisuuden (tai oikeastaan menneisyyden) teknologioineen.

Sanotakseni kirjasta sen verran, että olin todella tyytyväinen. Ensinnäkin siihen, että John ei saanut tietää miten OIKEASTI Darius liittyi häneen. Olin myös tavallaan iloinen miten Blayn ja Qhuinn'n suhde eteni, sillä tätä draamaa on mielenkiintoista lukea jatkossakin. Toiseksi olin hyvin ilahtunut siitä että Xhex kirjan edetessä muuttui sellaisella tavalla jota ei ollut ollenkaan tylsä lukea. Huonompi kirjailija ei olisi onnistunut säilyttämään hahmon kovapintaisuutta ja ehkä jopa karskia luonnetta näin hyvin. Ward oli toden totta onnistunut pitämään hahmon kanssa pintansa, ja kuitenkin antanut hänelle sopivan annoksen pehmeyttä ja lempeyttä pilaamatta hahmoa. Kolmanneksi ärsyynnyin; Juonipaljastuksien kertojat ja varsinkin niissä valehtelijat saavat suksia suolle! Pelkäsin kirjaa edetessäni kokoajan että kohta tulee kohtaus jossa Wrathille käy ikävästi, mutta kävi ilmi että niin ei koskaan tapahtunut. Olen syvästi murtunut siitä että sain pelätä turhaan. Neljänneksi ja viimeiseksi kerron, että Tohrin osuuksia oli todella sydäntäriipaisevaa lukea. Tämä tarkoittaa sitä että pillahdin itkuun, ja jälleen kerran kiitän kirjailijaa sarjan luomisesta ja ylipäätään loistavien kirjoitustaitojen esiintuomisesta.

Paljaan taivaan alla oli uusia ajatuksia herättävä kirja. Vaikka takakantta lukiessa tuntuu, että samasta aiheesta on jo liikaa kirjoja, pääsi kirja silti yllättämään positiivisesti. Tämä oli pitkästä aikaa kirja, jossa kahden eri näkökulman kerronta ei haitannut juonta. Aina ei heti edes huomannut, että kertoja on vaihtunut. : ) Kirjassa tapahtumat saadaan tuntumaan niin mahdollisilta, että lukia ei vain seuraa sivusta tapahtumia, vaan on niiden keskiössä. Jeps, odotan innolla jatko-osia. : )

Parhaimpia Salvatoren Forgotten Realms kirjoja, ellei jopa paras (tähän asti lukemistani). Mielenkiintoinen päähenkilöpari, kuten koko Palkkasoturit sarjassa muutenkin. Tätä kaksikkoa on todella mielenkiintoista seurata ja he ovat täynnä yllätyksiä.

Alku, noin ensimmäinen kolmannes oli jotenkin tylsä, ja normaalia hitaammin sen luinkin. Loppu kuitenkin oli parempi ja sen luin normaaliin vauhtiin. Hieman oli liikaa taistelua, pidän enemmän muusta toiminnasta.

Julie Kawagan Rautakuningas oli antoisa ja positiivisesti yllättävä lukunautinto. Kirjaan oli iloisesti sotkettu vuosien varrella "tutuksi" tulleita hahmoja, mutta se ei kuitenkaan mennyt överiksi. Tapahtumat etenivät mielenkiintoisesti ja sopivalla vauhdilla, vaikka jotkut tapahtumat pystyikin ennalta-arvaamaan. Innolla odotan että pääsen lukemaan seuraavan osan.

Epäilin aluksi mahtaisiko kirja olla hyvä mutta kyllä se oli. Harvemmin tulee tämäntapaisia kirjoja suomalaisilta kirjailijoilta. Päähenkilön nimi häiritsi vähän. Ajattelin, että kuka antaa lapselleen nimen Raisa? Mutta ihan sama. En malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan kynsiin.

No niin, jokainen tietää paikalleen jumittuneen levyn, joka toistaa samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen? Noh, tämä oli kirjaversio siitä samasta tapahtumasta. Kirjalla oli melkoisen masentava fiilis yllään koko ajan, alusta loppuun. Everin edellisessä kirjassa tekemänsä loitsu alkaa todenteolla vaivata ja houkutella vihollisen luokse. Sitten tietysti lasketaan vielä mukaan, että hän on Damenin kanssa ja Roman sattuu olemaan hänen ystävänsä, kuolemattomaksi (ja lisäksi entistä ärsyttävämmäksi) muuttuneen Havenin, poikaystävä. Minä niin odotin jo tuohon "koskemattomuus" - asiaan jonkinlaista muutosta, mutta ei. Ever kylläkin tässä kirjassa näkee jo taikaliemen, mutta... ei, ei sittenkään. Samaa paikallaan junnausta tämä kirja kuin edellinenkin, mutta jollain muotoa tämä kirja oli parempi kuin edellinen.

Pääteasema oli mukiinmenevä ja viihdyttävä lukupaketti. Parasta kirjassa oli maailman kuvaus koneolioineen - mielikuvitus on edelleen Reynoldsin vahvuuksia. Sen sijaan perusjuoni oli paikoin kuin amerikkalaisessa kliseisessä jännitysfilmissä, joka hieman latisti tunnelmaa. Särmää ja yllättävyyttä olisi saanut olla enemmän. Jälleen kerran kirja on liian pitkä ja tiivistämisen varaa olisi ollut varsinkin keskikohdan tietämissä. Moitteista huolimatta pidin kirjasta melko paljon.

Metro 2033 on kerrassaan viihdyttävä tieteisfantasia alusta loppuun. Vaikka kirja oli paksu, lukeminen ei tuntunut missään vaiheessa tylsältä. Ei häirinnyt myöskään se, että alussa joutui usein metrokarttaa vilkuilemaan, että tiesi missä mennään. Kirjassa kuvattiin hyvin metron elämää, jossa on yhtäläisyyksiä vaikkapa lähimenneisyyden Venäjän oloihin – kirja tuntuikin hyvin venäläiseltä (no tietenkin… Moskovassa ollaan). Kirja on oikeastaan matkakertomus – siirrytään paikasta toiseen ja matkalla kohdataan esteitä ja uhkia. Pidin kirjan kauhutunnelmasta, mitä esiintyi pimeissä tunneleissa matkaamisessa, eri ihmisryhmittymien kohtaamisissa ja ei vähäisimpänä ollenkaan maanpäällisten jaksojen hirviöiden muodossa.

Vaikka kirja on suomennettu jo vuonna 1979, luin sen vasta tänä vuonna. Suurin syy miksi en aiemmin kirjaan ole tarttunut, on se että kuvittelin sisällön olevan tylsää yhteiskunnallista paatosta. Onneksi olin väärässä, nimittäin tylsä se ei ollut missään vaiheessa vaan ihmeen mukaansatempaava aiheesta riippumatta. Yhdellä ahmaisulla kirja ei kuitenkaan tullut luettua, eikä mielestäni ole tarkoituskaan. Juoni, kerronta ja tarinan rakenne olivat erinomaisia. Kirjassa pohditaan juonen lomassa yhteiskunnallisia asioita ja Ursulalla onkin paljon sanottavaa mm. työn tekemisen motiiveista ja yksilön ahneudesta ”minäilystä”. Asioita ei alleviivata ja lukijaa ei aliarvioida (piirre josta pidän kaikissa Ursulan kirjoissa). Kirjassa sivutaan mm. samoja kannanottoja, mitä muissakin Ursulan kirjoissa käsitellään – tasa-arvo rotuun ja sukupuoleen katsomatta sekä ihmisen täytyy tuntea juurensa ja historiansa, ilman sitä ei voi rakentaa tulevaisuutta. Osattomien planeetta lukeutuu parhaimpiin lukemiini Le Guinin kirjoihin (ehkä se on jopa paras).

Mustan miehen lukeminen ei sujunut minulta ongelmitta. Rakenteellisesti se oli samankaltainen kuin Muuntohiili ja siinä se kompastuskivi kohdallani taisi ollakin. Tarinan useista juonenkäänteistä ei lukiessa tiennyt mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Juonenpätkiä jätetään roikkumaan ja vasta loppupuoliskossa langanpäät sidotaan yhteen. Viimeiset 150 sivua olikin kirjan parasta antia, kun tapahtumavyyhtiä alettiin selvittää (kuka on ketä, kuka teki mitä ja miksi). Yleisesti ottaen koin kirjan raskaaksi lukea, keskittyminen herpaantui juuri tämän kerrontatekniikan takia ja kirja oli ihan liian mittava. Hyviä hetkiäkin onneksi oli, kuten pienet humoristiset sutkaukset silloin tällöin piristivät niin totista machoilumeininkiä.

Pintakuvio oli alusta loppuun niin koukuttavaa lukemista, ettei olisi malttanut laskea kirjaa käsistään millään. Vaikka kirja oli paksu, tylsistymään en päässyt missään vaiheessa. Kerronta vuorotteli usean hahmon näkökulmasta. Juonenkulkua oli vaivatonta seurata, kaikki osiot olivat kiinnostavia ja mielikuvituksesta ei ollut puutetta. Kirjan juonen perusta on virtuaalimaailmojen Helvetit ja kiista niiden olemassaolon oikeudesta. Muitakin juonilinjoja on ja vain osa tapahtumista kuvataan yhdessä Helvetissä. Miljööt kuten Helvetti olivat maalailtu taitavasti ja Helvetin tapahtumat olivat sydäntä särkeviä. Kirja on varsinainen runsaudensarvi, kaikkea löytyy – avaruussotaa, virtuaalitodellisuutta, huumoria, juonittelua, hauskoja ja kummallisia persoonallisuuksia, jännää teknologiaa... Voisin kuvitella Banksillä olleen hauskaa kirjaa kirjoittaessa – minulla ainakin oli sitä lukiessa. Tarinan edetessä voi pohtia vaikkapa pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko oikein uhrata yksilö saavuttaakseen suuremman hyvän tai kuinka paljon uhrauksia on ylipäätään sopivaa tehdä hyvien tekojen varjolla. Kirja on hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu – suosittelen kokeilemaan, vaikka Kulttuuri-sarja ei olisi entuudestaan tuttu. Kulttuuri kirjat ovat kuitenkin yksittäisiä teoksia, vaikka tässä kirjassa viitataankin hyvin lyhyesti erääseen aikaisempaan kirjaan, mikä tuonee lisäarvoa sen lukeneille.

Aavekauppiaan tytär on virkistävä tuulahdus tuoreutta ja erilaisuutta suomennettuun fantasiaan. Se on tavallaan hybridi – scifiä, kauhua ja fantasiaa sisältävä dekkari. Kirja on hauska olematta komedia, tai edes vitsikäs. Kirjassa mysteereitä ratkoo pyöreäkasvoinen ja melko totinen rikosetsivä Chen. Pakon sanelemana työparinaan hänellä on komea, hurmuridemoni Zhu Itzh helvetistä. Lisäksi mukana keikkuu Chenin demonivaimo Inari mäyrä-teepannuineen. Juonenkulku on vauhdikasta, tarinassa on ripaus itämaista mystiikkaa - jumalattaria ja teetä… Mitä muuta? Aaveita, demoneja ja juonia punovia helvetin ministeriöitä.

Hämmästyttävän monimerkityksellinen kirja ja riippunee lukijasta mitä kaikkea tarinasta saa irti. Yksinkertaisimmillaan se on kannanotto yksilön pakottamisesta yhteiskunnassa tiettyyn muottiin. Muoto on kokoajan muutenkin läsnä kirjassa. Samalla kirja on päähenkilön, joka ei suostu puristautumaan haluttuun muottiin, kehityskertomus ja hänen matkastaan kohti Pimeästä maasta Valon kaupunkia. Päähenkilö hakee omaa paikkaansa ja identiteettiään elämässä. Olen tyytyväinen, että luin kirjan. 3+

Kyllä, pidin siitä, vaikka alku oli (kuten jo niin monesti on mainittukin) hieman pitkäveteinen. Ei kuitenkaan liian, jotta se olisi häirinnyt lukemista. Ja vauhtiin päästyä juoni alkoi olla entistä enemmän kiinnostava, eikä parin luvun jälkeen voinut enää lopettaa lukemista. Pidin päähenkilöstä ja hän oli juuri sellainen, jollaiseksi sen ikäisen nuoren tytön kuvitella saattaa. Jotkin kirjailijat tekevät hahmoistaan hieman liian lapsellisia heidän ikäänsä nähden, mutta tässä niin ei kuitenkaan käynyt. Joissain kohdissa juoni oli kyllä hieman… kyseenalainen ja jotkin asiat oli kerrottu hieman liian summittaisesti, eikä yksityiskohtia oltu kuvailtu kyllin tarkkaan. Näitä kohtia löytyi kuitenkin suhteellisen vähän, mikä ei sinänsä lukemista haitannut, vaikka ärsyttäviä ne olivat yhtä kaikki. Zoeyn ja Erikin suhdetta olisi voinut vielä enemmän ottaa esille, mutta epäilemättä siitä kerrotaan enemmän jatko-osissa. Toisaalta se on hyvä, toisaalta taas huono – nyt huomio ei niinkään kiinnittynyt Erikiin, vaikka osittain tässäkin rakkaus on merkittävässä roolissa. Vampyyrien nimet olivat hauskoja, joskin jotkin aavistuksen korneja, mutta tuo oli niin merkityksetön seikka, että oikeastaan kiinnitin siihen huomiota vasta luettuani kirja loppuun. Aikaa lukemiseen meni sellaiset pari viikkoa, minkä jo pitäisi kertoa mielipiteeni kirjasta. Ehdottomasti voin suositella lukemaan, ellei lukija ole turhan tarkka :) Jatko-osia ei vain voi olla lukematta!

olen lukenut tästä kirjasta aika paljon huonoa palautetta ja odotukset ei ollut korkeella, kun kirjan aloitin.. ensimmäsessä kirjassa tapahtui enemmän ja tämä kirja oli enimmäkseen etsimistä sekä pakenemista. ally condie kirjoittaa kauniisti, mutta tekstissä jäivät häiritsemään tällaiset pikkuasiat, kuten : "meidän runo", "minun koti" jotenkin tönkköä. en tiedä onko alkuperäisessä kirjassa, vai onko vain suomentajan vika. niinkuin jotkut jo kommentoivat, häiritsemään jäi tosiaankin tämä : cassia lähtee etsimään ky:tä, mutta miettii samalla myös xanderia, eikä pelkästään ystävän näkökulmasta. lisäksi hän ei ymmärtnyt kyn näkökumaa kapinasta vaan kuunteli vain myönteisiä mielipiteitä kapinan puolesta. seuraavan kirjan luen ja odotankin sitä jo. kunpa vain cassia saisi päätettyä kyn ja xanderin välillä.

Luettuani kirjan suosittelin heti ystävilleni, sillä kirja oli niin vangitseva, että luin sen kahdessa päivässä

Tämähän oli vallan hyvä kun vauhtiin pääsi lukemisen kanssa. Hahmot olivat mielenkiintoisia. Knox on jalat maassa oleva tyyppi, josta löytyy myös hiukan sähikäistä jos niikseen tulee. Nikita on räväkkä persoona, joka on kasvanut aivan eri maailmassa kuin Knox ja sanoo suoraan sanottavansa. Näiden kahden kanssakäyminen aiheutti enemmän kuin yhden naurunpyrskähdyksen. Juonesta tulee vallan mielenkiintoinen mitä pidemmälle kirjaa pääsee, mutta valitettavasti loppua kohden tapahtumat ottavat huiman kirin ja koko homma päättyy mielestäni vähän liian hätäisesti. Kirjassa on jännittävän juonen lisäksi mielenkiintoista scifiä ja räiskyviä lemmenkohtauksia. Joutunee lukemaan kirjailijan muitakin romanttisia tuotoksia.

Tämä taisi olla lempparini tähän messessä suomennetuista kirjoista. Xhexin ja Johnin rakkaus tarina oli mielestäni lumoava. Siinä syntyi pari jota ei kannata suututtaa. : ) Odotan innolla tietoa siitä miten Blayn ja Qhuinnin tarinoille käy.