Ihan mukava ja harmiton lukukokemus. Ensimmäinen positiivinen yllätys löytyi heti kannen avattuani, nimittäin kartta. Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, jos päähenkilö olisi ollut muutamankaan vuoden vanhempi. Itseäni häiritsee päähenkilön nuoruus siinä mielessä, että kirjailijan oma suhtautuminen tuon ikäiseen tyttölapseen on aavistuksen hakoteillä. Nonna on siis lapsi, mutta hän vaikuttaa tekevän päätöksiä kuten aikuiset, suhtautuvan asioihin kuten aikuiset ja näkevän maailman samoilla silmillä kuin aikuiset. Aivan kuin kirjailija välillä unohtaisi, että Nonna on pieni tyttönen kaukana kotoa tuhansille vaaroille alttiina. Nonnan äärettömät pelkotilat ja epävarmuuden hetket eivät välity tekstistä sillä tavalla kuin voisi kuvitella. Kirjaa lukiessa saa sen vaikutelman, että hän on kaiken aikaa varma siitä, että aina joku tulee ja pelastaa, jos hän joutuu vaikeuksiin.

Fantasiamaailma on hienosti koostettu, mikä on kerrassaan upea saavutus suomalaiselta kirjailijalta. En silti ihan ymmärrä sitä kiitosten määrää, jota se kerää lukijoiden arvosteluissa, sillä tällaisen kirjan ja kirjasarjan ollessa kysymyksessä täydellisen fantasiamaailman luominen on välttämättömyys, ja siinä vähintäänkin pitäisi pyrkiä perfektionismiin. Monet henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia. Esimerkiksi Sigwulf on aivan loistava salaperäinen hahmo, ja Gunhilde, Nonnan äiti, on ehdottomasti yksi maailman huonoimmista äideistä päästäessään lapsensa yksinään (no onhan se jääkarhu) ties minne.

Auer on ilahduttavasti luonut mielenkiintoa herättävän louhikansan ja löytänyt aivan uusia ulottuvuuksia jo niin loppuunlennetyistä lohikäärmeistä. Silti olen sitä mieltä, että vielä enempäänkin olisi voinut olla saumoja. Paljon plussaa annan monisyisyydestä juonenkehittelyssä. Valitettavasti omaa lukunautintoani häiritsi pahasti se, että kirjailija on tietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan kirjan lapsille ja nuoremmille lukijoille. Tekstistä välittyy selvästi välttelevyys ja silottelu. Auer ei ole halunnut tiivistää tunnelmaa pelottaviksi tai uhkaaviksi muodostuvissa tilanteissa. Itse en valitettavasti kuulu kohderyhmään.

Kolmikymppisyyden painaessa päälle en enää täysin kykene sivuuttamaan olankohautuksella sitä, että fantasiakirjallisuudesta suurin osa pörrää lasten ympärillä ja päähenkilön tulee aina olla mahdollisimman nuori. Minua häiritsi erityisesti se, että Nonna on niin epätyypillinen ja epäinhimillinen, utelias ja mitäänpelkäämätön, vaaroille altis lapsi, joka aina pelastuu kuin ihmeen kaupalla naarmuitta, eivätkä edes päähän kohdistuneet rajummatkaan tällit muistuta edellispäivän tapahtumista päänsäryllä tai jomotuksella. Kannessa hehkutetaan teosta sanoilla ’täysveristä, laadukasta kotimaista fantasiaa’ ja itse lisään siihen ’vielä kun saataisiin samaa aikuisillekin’. Tämän luettuani odotan paljon jatko-osilta erityisesti Nonnan hahmon kehittymisen suhteen. Suosittelen kirjaa kaikille, joita päähenkilön omituisuus ja nuori ikä eivät häiritse.

Mifongin perintö edustaa epätyypillistä suomalaista fantasiaa – ja hyvä niin. Kerrankin nuori kirjailija on päässyt näyttämään kyntensä ja tuomaan esiin suomalaisen mielikuvituksen, jonka voi todeta tämän kirjan perusteella olevan olemassa, vaikka itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt väitteen todenperäisyyttä. Mifongin perintö ei kaikkien maailman fantasiakirjojen keskuudessa ole mikään erityinen tapaus, mutta sen merkitystä suomalaisen fantasiakirjallisuuden esiin nostajana ei voi vähätellä. Tämänkaltaista fantasiakirjallisuutta Suomi tarvitsee enemmän, ja on upeaa nähdä, että joku on sen viimein tajunnut – kiitokset kustantamolle siitä. Mifongin perintö lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, joiden nimet olisivat kaivanneet valkopesua.

Kirjan henkilöistä mm. Dantesta mieleeni johtuu kirjailija Alighieri, ja Arran-nimestä tulee mieleen eräs skottilainen viskitislaamo, mutta näistä huolimatta kirjailijalle täytyy antaa runsaasti kiitosta siitä, että hän on luopunut nimissään täysin suomalaisuuden ikeestä ja unohtanut Kristianit ja Annat. Eräs asia kiinnitti välittömästi huomioni kannen avaamisen jälkeen. Kartta. Niin suuri maailma, niin paljon annettavaa, mutta itse en kyennyt kartasta löytämään Belonea, Valagasia, tai Romhairin kapeikkoa. Pieni asia, mutta itselleni tärkeä, sillä rakastan karttoja. Kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva. Nukuttuani yön yli ja annettuani ajatusteni selkeytyä aloin miettiä, miksi tässä asiassa on edelleen jääty 90-luvulle. Ehkä olisi aika tuoda kirjojen kannet ja kuvitukset 2010-luvulle ja keksiä jotain uutta. Tarinaan on melko helppo päästä sisälle. Aluksi henkilöihin on vaikea samaistua, mutta tilanne korjaantuu sivujen myötä – ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatko-osien myötä. Erittäin hyvä hahmo kirjassa on Verna. Hänestä olisi ehkä voinut saada enemmänkin irti, mutta ehkä hänestä teki mielenkiintoisen juuri se, miten ’vähän’ hänestä kerrottiin.

Mifongin perinnössä on hienosti leikitty sekaisilla ja vaikeilla ihmishahmoilla ja sukulaisuussuhteilla. Kieli on toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, mutta sillä ei herkutella, eikä se pääse oikeuksiinsa kuvailevissa tilanteissa, kun tapahtumat seuraavat toisiaan rajussa tahdissa ja selityksille jätetään vähän tilaa. Kirja on nopeatempoinen, eikä anna lukijalle aikaa hengähtää. Itse luin tämän yhteen pötköön sen jälkeen, kun sen käsiini sain. Erityisesti pidin siitä, että kirja oli jaettu osiin – hyvä! Se keventää paksua teosta ja antaa lukijalle ne muutamat lyhyet hengähdystauot, jotka kestävät sen aikaa, mikä nyt sivun kääntämiseen kuluu. Eniten minua haittasi juonen jaksoittainen ennalta arvattavuus ja tarinan painottuminen romantiikkaan. Ehkä rakkaustarinaa korostetaan liikaa, mutta ei se toki varsinaisesti pilaa tarinaa. Kielletty rakkaus on aiheena paljon käytetty ja siihen on vaikea tuoda mitään sellaista uutta, mikä saisi lukijan yllättymään. Rakkausaiheen käsittelyyn Mifongin perintö ei tuo mitään uutta. Siksi suosittelen tätä kirjaa niille, joita tarinaan upotettu juonta eteenpäin vievä rakkaus ei ainakaan kovin paljon häiritse. ’Pahisten’ tarkoitusperät, taustat ja vaikuttimet selitetään kirjallisuudessa yleensä melko perusteellisesti läpi, viimeistään ratkaisuvaiheessa.

Mifongin perintöä lukiessani hämmennyin siitä, kuinka irrallisiksi tietyt henkilöt jäivät, vaikka ihan selvästi heidän taustallaan vaikuttivat vankat ja vahvat syysuhteet ja perusteet. Ehkä näitä olisi voinut avata enemmän, jolloin myös ns. pääpahiksen todellinen uhkaavuus olisi välittynyt lukijalle paremmin. Tutkittuani kirjan kansitekstejä uudelleen päädyin lukemaan muiden lukijoiden kirjoittamia arvosteluja kirjasta. Totta on, että kirja on viihdyttävä. Se on helposti luettava ja mukaansatempaava. Kirjoitusvirheitä ei tainnut olla lainkaan, muutamia puuttuvia pilkkuja lukuunottamatta. Kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi. Keskityin ehkä juonikuvioiden pähkäilyyn niin paljon, että minulta jäi epähuomiossa huomaamatta ne kohdat, joissa olisi kuulunut nauraa. Mieleeni nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet. Mifongin perintö edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa!