Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Vuonna 1968 ilmestynyt Ted Hughesin "Rautamies" (Kustannus-Mäkelä, 1993) on klassikon aseman saavuttanut englantilainen lastenkirja, joka on tullut tutuksi myös The Whon Pete Townshendin rock-oopperana ja Oscareita sittemmin voittaneen Brad Birdin animaatioelokuvana. Meillä se ei ole ehkä saavuttanut samanlaista mainetta ja kuuluisuutta, mistä kertonee sekin, että kirjan ensimmäinen ja ainoa painos otettiin vuonna 1993. Tarina käynnistyy väkevästi. Valtavan kokoinen Rautamies nousee merestä ja ryhtyy syömään metallia. Olennon ruokahalu on sen verran massiivinen, että alas sen suusta menevät niin jyväjemmarien traktorit kuin muutkin maalaiskoneet. Harri-nimisen pojan avulla Rautajätti saadaan sitten aisoihin ja samalla sille keksitään mielekästä tekemistä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Maapallolle saapuu mantereen kokoinen Avaruuslepakko, joka liiskaa alleen Australian ja vaatii että ihmisten on tuotava hänelle mitä tahansa syötävää, kunhan se on vaan elollista. Sotahan siitä seuraa, mutta pyssyt ja pommit eivät tehoa lepakkoon. Niinpä avuksi kutsutaan Rautamies, joka haastaa ja lopulta voittaa Avaruuslepakon. Loppu onkin sitten sen verran kosminen että oksat pois ja jazztupakka palamaan. "Etkö ole kuullut äärettömyyden laulua?", kysyi avaruuslepakko. "Se on musiikkia, jota avaruus luo itselleen. Kaikki tähtien henget laulavat. Minäkin olen tähden henki." Ja niin saavutetaan maailmanrauha ja yleinen harmonia, mistä kaikkien on kiittäminen juuri tuota nimenomaista äärettömyyden laulua. Groovy, baby... Sääli vaan, että australialaiset musertuivat. Tarina etenee vauhdikkaasti, itse asiassa niin kovaa kyytiä ettei minkäänlaista jännitettä pääse oikein syntymään, ja kaiken lisäksi henkilöhahmot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Lopuksi kiinnostava kirjallinen pikkufakta: Ted Hughes oli naimisissa Sylvia Plathin kanssa.
Tarina toi heti kättelyssä asetelmansa puolesta mieleeni Stanislaw Lemin kirjan Eeden. Kummassakaan kirjassa henkilöitä ei mainita nimeltä vaan käytetään ammattia ilmaisemaan henkilöt sekä molemmissa tutkitaan outoa miljöötä. Muuta yhteistä näillä kahdella kirjalla ei olekaan. Siinä missä Eeden on raskaslukuinen ja tylsä, Hävitys on helppolukuinen ja kiinnostava. Tarina muistutti myös M. John Harrisonin Nova Swingiä mystisen paikan suhteen - Tapahtuma paikka vs. X-alue. Lemin hieno Solariskin välähti lukiessa mielessäni. Kuitenkin Hävitys on ihan omanlaisensa – kiehtovan outo tarina. Jännittävä ja pelottavakin.
Kerrassaan hienoa kerrontaa jälleen. Oikeastaan sarjan jokainen osa on ollut omanlaisensa tyylillisesti – niin se on tässäkin. Tarinaa kerrotaan paljon epäjärjestyksessä takaumien kautta. Kirja muodostuu todella hienosti rakennetuista sisäkkäisistä tarinalinjoista, missä näkökulma vaihtuu sujuvasti lennosta. Kuitenkin paletti pysyy hyvin kasassa eikä ole sekava. Verrattuna Tulikasteeseen huumori on vähäistä tai oikeastaan olematonta. Ansiot ovat muualla. Tarina etenee juonensa puolesta kivasti eteenpäin ja varsinkin kerrontatyyli teki vaikutuksen. Tarina jäi sellaiseen kohtaan, että toivoisin seuraavan osan olevan jo käsillä.
Jostain syystä – ehkä tyylin takia - tarinan lukeminen ei lähtenyt heti alussa kunnolla sujumaan. Kirjan edetessä ja tarinan muotoutuessa pääsin jyvälle ja viihdyinkin hyvin loppukirjan ajan vauhdikkaan kertomuksen parissa. Suoraviivaista ja hiukan episodimaista tarinankuljetusta. Sotakirja, jossa kaikki osapuolet eivät ole ihmisiä ja varsinaisesti ”hyviä” sankareita ei ole.
Piinatussa meininki alkaa jo vihdoin vakavoitua. Täytyy lukea seuraavakin osa!
Hahmot olivat todella hyviä ja moniulotteisia. Välillä kirjan luku tosin tuntui hieman vaivalloiselle. Lopetus olisi tosin saanut olla hiotumpi - tuntui ehkä jopa hieman sille, että kirjailijalla oli tullut kiire sitä kirjoittaessaan(?). Pienistä "virheistä" huolimatta kuitenkin toimiva kokonaisuus, jota oli ilo lukea.
Tämä oli vähän tylsempi kuin edelliset osat. Tuntui että liiaksi vain junnattiin vyöhykeen 13 bunkkereissa. Loppuratkaisukaan ei mikään hiuksianostattava ollut. Ei kirja kuitenkaan huonokaan ole.
Hyvä ja jännittävä jatko edelliselle osalle. Mukaan tuli uusia, mahtavia hahmoja. Kirjan loppu oli mielenkiintoinen.
Luin nälkäpelit jo jonkin aikaa sitten kaverin hypetyksen takia, ja päätin sitten itsekin lukea. Ensimmäinen kirja on loistava! Se on jännittävä, henkeäsalpaava ja jotenkin pelottavakin. Dystopiaa parhaimmillaan. Nälkäpelin maailma on julmuudestaankin huolimatta kekseliäs ja mielenkiintoinen. Seuraavat osat eivät yltäneet ekan tasolle.
Tämä oli todella hyvä kirja! Percy Jackson sarja oli kyllä myös minunkin mielestäni parempi kuin Olympoksen sankarit. Loppu oli etenkin mahtava. Nyt on jotenkin haikea olo, kun Percy ja kumppanit eivät ainakaan minun tiettäkseni palaa takaisin. Kaikki kymmenen kirjaa on nyt luettu(Percy Jackson sarja ja Olympoksen sankarit) ja tuossa kirjahyllyssähän ne kaikki ovat vierekkäin. Jään kaipaamaan Leon vitsejä ja kaikkea muutakin koko sarjasta ja hahmoista! Jos et ole lukenut yhtäkään Percy Jackson tai Olympoksen sankarit kirjaa, niin minä ainakin suosittelen sinua lukemaan. Itse jäin heti koukkuun ensimmäisen kirjan jälkeen.
Onnistuin itse pilaamaan lukukokemustani, kun automaattisesti vertasin sitä TV-sarjaan. Monessa kohdassa tuli mieleen, että eihän se siinä sarjassa näin mennyt. Onneksi en ollut ehtinyt katsoa loppua, näin kirja sai arvoisensa lopetuksen. Pidän kirjasta enemmän kuin sarjasta, se tosin johtunee siitä, että kirjaan on paljon helpompi syventyä ja voi itse pysähtyä sisäistämään lukemaansa. Tekstin raakuus tuli hieman yllätyksenä, mutta omalla tavallaan se oli upeaa ja pidin siitä todella paljon. Kingin tapa kuvata ihmisen mieltä ja ajatuksia sekä luonteva siirtyminen asiasta toiseen oli uskomatonta. Se sai koukuttumaan ja sitä halusi aina vain lisää.
Vähän tylsempi, kuin ensimmäinen osa, mutta pidin henkilöistä. Nopealukuinen, vähän ennalta-arvattava ja jotenkin paikoillaan jankkaava, en myöskään pysynyt täysin perässä, kuka kukin oikein oli. Kirjassa oli kuitenkin pari kohtaa, jotka jäivät kaihertamaan hyvässä mielessä, joten aion etsiä seuraavankin osan käsiini ja lukea sen. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta olen innokas ja kannatan lukemaan, jos kiinnostaa.
Ensin vertasin Harperia Sookieen, mutta kun olin lukenut hetken, tajusin että se oli tyhmää. Harperin ja Sookien tarinat ovat aivan erilaisia, vaikka joissakin kohdissa tulisi toinen mieleen. Pidin kirjasta, vaikka ensin tuli sellainen tunne, että kannattiko sittenkään lukea. Kannatti. Harperin erikoiskyky on aika mahtava, vaikka hieman karmiva. Kirjassa oli sekä mukavia että vähän ärsyttäviä henkilöitä, mutta se on vain hyvä. Jos mukana olisi ollut hieman enemmän romantiikkaa, olisin varmaan antanut viisi tähteä. Suosittelen!
Tämä oli ehdottomasti kirjasarjan paras osa. Koko kirjasarja on kauniisti kirjoitettu ja erilainen. Henkilöhahmot olivat todella jännittäviä, varsinkin narri. Olin aika paljon ymmälläni tätä lukiessani, en saanut ihan joka kohdasta kiinni. Lopustakaan en niin hirveästi pitänyt, vaikka olisi se nyt huononpikin voinut olla. Kutakuinkin loistava kirja.
Helppolukuinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä. Olisi ehkä ollut jännäkin, jos en olisi katsonut TV-sarjaa. Harmittaa, että tuli katsottu telsusta ennen kuin luin kirjan, olisin varmasti nauttinut kirjasta paljon enemmän! Jännitys latistui, kun tiesi mitä tulee.
Periaatteessa hyvä, mutta jotenkin läpi kirjan säilyi ulkopuolisuuden tunne, kirja pysyi etäällä, se ei ns tullut iholle. Johtuiko se siitä, että kaikkea kirjassa oli mahdoton ymmärtää, vai siitä, ettei päähenkilöstä kerrottu paljoakaan, ikäänkuin ei tiennyt kenen kanssa keskusteli. Vai oliko se kirjoitustapa, jossa dialogikaan ei tuntunut luontevalta ja elävältä. Ja jos syy on viimeinen, johtuiko se suomentajasta. Toisella tavalla kirjoitettuna olisin antanut täydet viisi tähteä.
Carrie on ensimmäinen kauhukirja, jonka luin. Pelkoa tai minkäänlaista ahdistusta en tuntenut ollenkaan, mutta ehkä se ei ole Carriessa tarkoituskaan. Carrien kiihkouskovainen äiti on mielestäni kaikkein kammottavin hahmo kirjassa. Kerronta oli toteutettu erikoisesti Carrien lisäksi monen muunkin ihmisen näkökulmasta, kuten Sue Snellin muistelmien ja tutkintalautakuntakirjojen kautta. Ne ei sinänsä häirinnyt lukemista, mutta välillä toivoin että tarina olisi jatkunut ihan normaalisti nykyajassa. Oli kuitenkin kiva kokea tarinaa muidenkin näkökulmasta. Kirja oli uskottava ja todentuntuinen.
Olin hieman pettynyt aikoinaan sarjan päätökseen. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta muistan, että se oli pääsääntöisesti vähän tylsä. Silti harkitsen sarjan uudelleenlukua, sillä veikkaan, että ymmärtäisin sitä nyt paremmin kuin nuorempana.
Koin jonkinlaisen energialatauksen lukiessani kirjaa, sillä päähenkilö oli ainakin omasta mielestäni eloisa. Koko ajan ei tapahtunut, mutta se ei tehnyt kirjasta tylsää. Kuvaileva teksti toi elävyyden ja pystyin kuvittelemaan kaiken silmieni takana, aina paikasta henkilöiden ilmeisiin ja reaktioihin.Odotan kovasti jatkoa, jotta saisin tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Pidin paljon ja suosittelen lukemaan.
Siitä on vissiin pari vuotta kun viimeksi luin tätä sarjaa .. Tässä osassa portinvartijat ovat löytäneet toisensa, enää tarvitaan viimeinen portinvartija messiin mukaan. Mattin tarvitsee siis matkustaa Hong Kongiin asti, missä pahuus on jo ottamassa yliotteen. Supehyvä sarja, jota ei viitsitty sitten suomentaa loppuun! Järkyttävän törkeää jättää viimeinen, ratkaiseva kirja suomentamatta! Suorastaan kiehun kiukusta. Ei auttanut muu kuin ostaa netistä englanninkielinen versio. Mulla meni koko viime kesä sitä 800-sivuista murikkaa lukiessa, mutta oli se sen arvoista että saa sarjan päätökseen. Tietääkseni Alex Rider -sarjaakaan ei suomennettu loppuun. R-A-S-I-T-T-A-V-A-A
Tässä kirjassa seurataan kaksospoikien vaarallista vastarintaa Nightrise-yhtiötä vastaan. Tykkäsin kaksosista paljon. Joissain kohtiin kirja oli pitkäveteisempi kuin edelliset, mutta toimii edelleen.