Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olen ehdottomasti sitä mieltä että Edwardin olisi pitänyt pysyä poissa kokonaan, vaikka kirjan pointtihan on se että Bella menee hakemaan Edwardia Volterrasta, eihän kirjassa muuten olisi oikeastaan mitään juonta. Jacobin luokittelisin parhaaksi hahmoksi koko sarjassa, ja ihmissudetkin on kivoja. Mielestäni Edward on edelleen ihan hemmetin ylisuojeleva Bellaa kohtaa. Kirja on ehkä hukkasen parempi kuin ensimmäinen, mutta lopetan nyt tähän tämän kirjoittamisen..
Äääh..en tiedä mitä tästä sanoisin. Kirja on ihan ookoo, mutta Edwardin ylisuojeleminen ärsyttää suunnattomasti, eikä Bellakaan mikään huippuhahmo ole. Bella ylisuurentelee kömpelyyttään ja huonouttaan kirjan alussa AIVAN liikaa. Jacob on hahmoista ainoa josta todella pidin, ja Jasper.
Heti kun sain kirjan loppuun piti heti sännätä kirjastoon ja lainata seuraavat kaksi osaa. Hyvin koukuttava sarja! Kirjaa oli hyvin helppo lukea enkä meinannut laskea sitä käsistäni hetkeksikään. Luokittelisin lempihahmokseni Hagridin (tietysti!), Ronin ja Potterin. Kirja on mahtava, en voi muuta sanoa!
Me luettiin Coraline joskus seiskaluokalla. Muistaakseni se oli hyvä ja jollain tavalla myös pelottava. Ehkä se johtuu siitä, että olin niin nuori silloin..
En ollut tätä teosta ennen tutustunut Ellisin tuotantoon, ja jäinkin pohtimaan, mitä mahdollisia hienouksia ohitseni lipui huomaamatta sen vuoksi. Koska teos oli paljolti omaelämäkerrallinen mutta ei täysin, täytyi minun väkisinkin käydä hakemassa tietoa Ellisistä ennen kuin sain mielenrauhan. Teksti on (Ellisin tuotantoon aiemmin perehtymättömälle) säpsähdyttävän suorasukaista, mikä toisaalta on kiehtovaa. Syvien teemojen vuoksi käsittelyn kepeys - esimerkiksi hirviöihin tutustuminen lähemmin - oli toisinaan mielestäni tarpeetonta, mutta ehkäpä osittain niiden takia Ellis on valtavaan suosioonsa noussut. Lunar Park oli kuitenkin kiinnostavaa seurattavaa rappion estetiikassaan ja etenkin rikkaan omakotitalolähiön arki oli usein kylmäävästi kuvattu. Suosittelen teosta etenkin Ellisin muuta tuotantoa lukeneille sekä toisaalta kenelle tahansa, joka kiinnostuu sanan "pseudoelämäkerta" kohdalla.
Kirja oli melankolinen. Suretti lukea Tom Mäyräviirusta joka oli joskus ollut niin iloinen Fitz. Mutta siitä huolimatta, kirja oli hirmu mielenkiintoinen ja ahmaisin sen heti. Toivon vaan, että kirjasarja loppuisi onnellisesti, sillä haluisin päähenkilölle tapahtuvan edes jotain hyvää. Narri oli huvittava hahmo jonka seikkailuja luki lämmöllä.
Mielestäni erittäin osuva kirja, ja ihanan kauhea, jos jotain tällaista oikeasti tulevaisuudessa tapahtuisi. Tarinat kuitenkin jäivät harmittavan pintapuolisiksi, olisin kaivannut Holopaiselta lisää kuvailua maailmasta ja ihmisistä, lisää tarinaa, tämä oli nyt tällainen raapaisu pintaan. Antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta, joten suosittelen.
Ei pitäisi tarttua tällaisiin kirjoihin joihin ei ilmeisesti ole tulossa jatkoa. Sain tämän nopeasti luettavan teoksen hetkessä luettua ja haluaisin vain niin kovasti toisen osan käsiini, mutta se ei ole mahdollista. Noh, tämä kirja oli tosiaankin helppolukuinen ja täynnä huumoria. Eliana on sarkastinen tyttö, jonka kummallinen perhe ja muut ihmissuhteet sekoittavat pakkaa. Pidin kirjan kuvailusta ja sainkin jonkinlaisen kuvan paikasta jossa Eliana asuu. Myrskylä on pieni paikka jossa kaikki tuntevat toisensa. Tarina keskittyy siis suomeen vaikka minua aina epäilyttää suomeen liittyvät fantasiatarinat. Niistä jotenkin katoaa uskottavuus. Tässä ei kuitenkaan menty näiden yliluonnollisten asioiden kanssa liian pitkälle ja se sopi mielestäni hyvin kirjan teemaan ja juoneen. Edelleen kyllä harmittelen jatko-osan puuttumista, mutta oli tämä kyllä tällaisenaankin ihan hyvä lukukokemus, mitä nyt jäi vähän jännään kohtaan.
Tartuin tähän kirjaan oikeastaan vain siksi, että siinä on Cassandra Claren käsialaa, Holly Blackin tuotoksia en ole lukenut. Mietin alkuun, että meneeköhän tämä kirja liian lastenkirjan tasolle, mutta kyllä tästä sitten sai irti tällainen vanhempikin kirjafani. Kun aloitin lukemaan tätä niin teksti vaikutti aika jähmeältä ja melkein jopa tylsältä. Mietin hetken jaksanko lukea edes koko kirjaa, mutta tarinan edetessä yhä enemmän uusia mielenkiintoisia asioita tulee lukijan eteen. Callum vaikuttaa melko räväkältä tapaukselta joka yrittää näyttää kovapintaiselta, mutta kovan pinnan alla löytyy epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Ensimmäistä kertaa hän kuuluukin johonkin ryhmään ja saa ystäviä hankalasta alusta huolimatta. Magisteriumin maailma on erilainen ja jännittävä, se tuo tullessaan pahuutta ja hyvyyttä. Loppua kohden tunnelma vähän tiivistyy ja Callum saa tietää miksi hänen isänsä oli niin vastaan koko magian maailmaa. Sanoisinko, että tämä menee enemmän kuin mielenkiintoiseksi. Aion ehdottomasti lukea toisen osan ja kannattaa muidenkin katsastaa tämä jos yhtään kiinnostaa. Kevyttä lukemista jännittävän erilaisilla elementeillä.
Lastenkirjallisuuden parissa työskenteleville Martin Widmark lienee tullut ensisijaisesti tutuksi LasseMaijan etsivätoimistosta, mutta niiden lisäksi häneltä on suomennettu neljän osan verran Davidin ja Larissan seikkailuista kertovaa sarjaa hieman isommille lukijoille. Sarjan ensimmäinen osa "Sinisen peilin antikvariaatti" (Tammi, 2007) kertoo seitsemännen luokan aloittavasta Davidista, joka on hiljainen ja fiksu poika. Davidin vanhemmat ovat lähteneet työmatkalle Nigeriaan, ja niinpä poika asuu herra Melkiorin omistaman antikvariaatin yläkerrassa. Syrjäänvetäytyvä David ihastuu korviaan myöten kun luokalle saapuu uusi tyttö, venäläissyntyinen Larissa, joka osaa käyttää tietokonetta paremmin kuin kukaan toinen. Sitten Melkior katoaa, ja sen seurauksena kaksikko joutuu melkoiseen seikkailuun, jossa heidän on ratkottava koodattuja viestejä, hakkeroitava tietokoneiden turvajärjestelmiä ja yritettävä päästä aseistautuneiden vartijoiden mukaan höyrylaivalle. Spefi-aineksiakin on mukana. "Sinisen peilin antikvariaatti" on esiteini-ikäisille suunnattu seikkailuromaani, jossa on simppeli ja suoraviivainen juoni. Jännitystä on vain miedosti mukana, vaikka vähän pyssyjen kanssa heilutaankin. Plussaa täytyy antaa söpöstä ihastumiskuviosta.
Vuonna 1968 ilmestynyt Ted Hughesin "Rautamies" (Kustannus-Mäkelä, 1993) on klassikon aseman saavuttanut englantilainen lastenkirja, joka on tullut tutuksi myös The Whon Pete Townshendin rock-oopperana ja Oscareita sittemmin voittaneen Brad Birdin animaatioelokuvana. Meillä se ei ole ehkä saavuttanut samanlaista mainetta ja kuuluisuutta, mistä kertonee sekin, että kirjan ensimmäinen ja ainoa painos otettiin vuonna 1993. Tarina käynnistyy väkevästi. Valtavan kokoinen Rautamies nousee merestä ja ryhtyy syömään metallia. Olennon ruokahalu on sen verran massiivinen, että alas sen suusta menevät niin jyväjemmarien traktorit kuin muutkin maalaiskoneet. Harri-nimisen pojan avulla Rautajätti saadaan sitten aisoihin ja samalla sille keksitään mielekästä tekemistä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Maapallolle saapuu mantereen kokoinen Avaruuslepakko, joka liiskaa alleen Australian ja vaatii että ihmisten on tuotava hänelle mitä tahansa syötävää, kunhan se on vaan elollista. Sotahan siitä seuraa, mutta pyssyt ja pommit eivät tehoa lepakkoon. Niinpä avuksi kutsutaan Rautamies, joka haastaa ja lopulta voittaa Avaruuslepakon. Loppu onkin sitten sen verran kosminen että oksat pois ja jazztupakka palamaan. "Etkö ole kuullut äärettömyyden laulua?", kysyi avaruuslepakko. "Se on musiikkia, jota avaruus luo itselleen. Kaikki tähtien henget laulavat. Minäkin olen tähden henki." Ja niin saavutetaan maailmanrauha ja yleinen harmonia, mistä kaikkien on kiittäminen juuri tuota nimenomaista äärettömyyden laulua. Groovy, baby... Sääli vaan, että australialaiset musertuivat. Tarina etenee vauhdikkaasti, itse asiassa niin kovaa kyytiä ettei minkäänlaista jännitettä pääse oikein syntymään, ja kaiken lisäksi henkilöhahmot jäävät harmillisen pintapuolisiksi. Lopuksi kiinnostava kirjallinen pikkufakta: Ted Hughes oli naimisissa Sylvia Plathin kanssa.
Tarina toi heti kättelyssä asetelmansa puolesta mieleeni Stanislaw Lemin kirjan Eeden. Kummassakaan kirjassa henkilöitä ei mainita nimeltä vaan käytetään ammattia ilmaisemaan henkilöt sekä molemmissa tutkitaan outoa miljöötä. Muuta yhteistä näillä kahdella kirjalla ei olekaan. Siinä missä Eeden on raskaslukuinen ja tylsä, Hävitys on helppolukuinen ja kiinnostava. Tarina muistutti myös M. John Harrisonin Nova Swingiä mystisen paikan suhteen - Tapahtuma paikka vs. X-alue. Lemin hieno Solariskin välähti lukiessa mielessäni. Kuitenkin Hävitys on ihan omanlaisensa – kiehtovan outo tarina. Jännittävä ja pelottavakin.
Kerrassaan hienoa kerrontaa jälleen. Oikeastaan sarjan jokainen osa on ollut omanlaisensa tyylillisesti – niin se on tässäkin. Tarinaa kerrotaan paljon epäjärjestyksessä takaumien kautta. Kirja muodostuu todella hienosti rakennetuista sisäkkäisistä tarinalinjoista, missä näkökulma vaihtuu sujuvasti lennosta. Kuitenkin paletti pysyy hyvin kasassa eikä ole sekava. Verrattuna Tulikasteeseen huumori on vähäistä tai oikeastaan olematonta. Ansiot ovat muualla. Tarina etenee juonensa puolesta kivasti eteenpäin ja varsinkin kerrontatyyli teki vaikutuksen. Tarina jäi sellaiseen kohtaan, että toivoisin seuraavan osan olevan jo käsillä.
Jostain syystä – ehkä tyylin takia - tarinan lukeminen ei lähtenyt heti alussa kunnolla sujumaan. Kirjan edetessä ja tarinan muotoutuessa pääsin jyvälle ja viihdyinkin hyvin loppukirjan ajan vauhdikkaan kertomuksen parissa. Suoraviivaista ja hiukan episodimaista tarinankuljetusta. Sotakirja, jossa kaikki osapuolet eivät ole ihmisiä ja varsinaisesti ”hyviä” sankareita ei ole.
Piinatussa meininki alkaa jo vihdoin vakavoitua. Täytyy lukea seuraavakin osa!
Hahmot olivat todella hyviä ja moniulotteisia. Välillä kirjan luku tosin tuntui hieman vaivalloiselle. Lopetus olisi tosin saanut olla hiotumpi - tuntui ehkä jopa hieman sille, että kirjailijalla oli tullut kiire sitä kirjoittaessaan(?). Pienistä "virheistä" huolimatta kuitenkin toimiva kokonaisuus, jota oli ilo lukea.
Tämä oli vähän tylsempi kuin edelliset osat. Tuntui että liiaksi vain junnattiin vyöhykeen 13 bunkkereissa. Loppuratkaisukaan ei mikään hiuksianostattava ollut. Ei kirja kuitenkaan huonokaan ole.
Hyvä ja jännittävä jatko edelliselle osalle. Mukaan tuli uusia, mahtavia hahmoja. Kirjan loppu oli mielenkiintoinen.
Luin nälkäpelit jo jonkin aikaa sitten kaverin hypetyksen takia, ja päätin sitten itsekin lukea. Ensimmäinen kirja on loistava! Se on jännittävä, henkeäsalpaava ja jotenkin pelottavakin. Dystopiaa parhaimmillaan. Nälkäpelin maailma on julmuudestaankin huolimatta kekseliäs ja mielenkiintoinen. Seuraavat osat eivät yltäneet ekan tasolle.