Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ah, tätä olikin odotettu! Luin kirjan loppuun ollessani lomalla Kanarian saarilla. Hauskaa ja nopeasti luettavaa tekstiä tämä oli muiden Riordanin kirjojen tavoin. Ärsytti, kun kirjoitusvirheitä löytyi suomennoksessa todella paljon ja Annabethkin oli kirjoitettu muutamaan kertaan Annebeth, niinkuin joku taisikin jo mainita. Nicolle ja Reynalle oli annettu omat lukunsa ja opin pitämään näistä hahmoista paljon enemmän kuin ennen. Reyna ja Nico olis ollu söpö pari... :3 Mutta taas itse asiaan, eli kirjaan: Kirja oli aika nopea lukuinen ja täytti kyllä odotukset ja nyt haikein fiiliksin joudun jättämään puolijumalille hyvästit. Tuli siinä jotenkin hölmö olo, kun suljin kirjan kannet ja tajusin sen, etten pääse enää seuraamaan puolijumalten seikkailuja. Toivon todella, että tulisi vaikka joku extra kirja Gaian vastaisen sodan jälkeisistä ajoista tai jtn... Jään todella kaipaamaan Olympoksen sankareita. Hyvä sarjahan tää on kaikin puolin ollut, harmitti vaan kun tässä päätöksessä oli niin vähän sivuja yms.
Kasvoista kasvoihin on kaunokirjallisen sisältönsä puolesta mielestäni ehdottomasti paras Lewisin teoksista. Siinä missä Narnioissa ja Ransom-trilogiassa kristillinen tematiikka puskee vahvasti läpi, tässä kirjassa se on korkeintaan yksi pohjavireistä. Kasvoista kasvoihin avautuu paremmin, mikäli lukija tuntee Lewisin ajattelua rakkaudesta, mutta se on ansiokas jo pelkästään romaanina tai uudelleen tulkittuna myyttinä. Teoksessa Lewisin määrittelemät neljä rakkauden muotoa ovat tärkeässä roolissa ja näyttäytyvät sekä ideaalimuodoissaan että inhimillisinä ja vääristyneinä. Kasvoista kasvoihin on myös käännöksenä ansiokas: sen kieli on sujuvaa ja tunnelma säilyy samanlaisena kuin alkuperäisteoksessa. Se on ansiokas ja tärkeä lisä käännösklassikoihin. Jos pidit Narnioista, pidät luultavasti tästäkin. Mikäli petyit Narnioihin, mutta haluat antaa Lewisille uuden mahdollisuuden, kannattaa tarttua tähän kirjaan.
Kun aikanaan luin Kolkuttajia ensimmäistä kertaa, koukutuin alusta alkaen valtavasti ja innostus kesti suunnilleen kirjan puoliväliin asti. King rakensi jännitteitä hitaasti ja asiat ehtivät nyrjähtää vähän kerrassaan. Hahmoihin kiintyi ja heistä välitti tai inhosi. Sitä paitsi rakastan telepatiaa trooppina, ja koska kirjassa oli mutkan kautta myös sitä, olin myyty. Kolkuttajien kohtaloksi koitui kuitenkin kirjan pituus. Vähän puolivälin jälkeen tapahtumat alkoivat junnata ja laahata, jännite laimeni ja mielenkiintokin hiipui. Kirja ei missään vaiheessa muuttunut huonoksi, mutta se olisi voinut olla yksi parhaita Kingejä - nyt se on vain aavistuksen keskitasoa parempi. Uusintalukukerralla ensimmäisen kerran tunnelmat pitivät edelleen paikkansa, joskin tällä kertaa kirja jäi myös kesken. Koska loppuratkaisu oli tiedossa, ei sinne asti jaksanut lukea toistamiseen.
Ihana päätös sarjalle! Lumikki oli palannut kotiin, mistä olin hyvin mielissäni, sillä siitä muista sarja alkoi siihen myös sarja loppuu, on minusta hieno ajatus. Viimeisessä osassa pidin myös erityisesti siitä, että kaikki salaisuudet paljastuivat selkeästi, eikä mikään jäänyt mieleen kutittamaan. Tietysti kun nyt viimeistä osaa luettiin ongelmana oli se, että tuoreus on kadonnut, mutta niinhän usein kaikissa toisissa ja viimeisissä osissa on. En ymmärrä miten Simukka on saanut luotua sarjan missä en ole kertaakaan pystynyt arvaamaan kunnolla tapahtumia ennalta, sillä kun jonkun kohdan olen lukenut ja jäänyt miettimään tapahtuma tuntuu olevan täysin looginen ja ennalta-arvattavissa. Pidän paljon Simukan kirjoitustyylistä! Suosittelen sarjan lukemista, se on mielenkiintoinen ja ehkä myös hiukan salaperäinen. Itse olen tykännyt kovasti sarjasta!
Törmäsin kirjaan netissä ja takakannen tekstin perusteella se kuulosti niin tyhmältä, että kirja oli tietty pakko lisätä lukulistaani. Yllätyin, ja todellakin positiivisesti, kirja oli oikeasti todella hyvä. En malttanut lopettaa lukemista ollenkaan, vaan luin koko teoksen yhdessä hujauksessa läpi. Juoni piti hyvin otteessaan ja kerronta oli sujuvaa ja humoristista, jotkut kohtaukset ja letkautukset saivat todellakin hymyn nousemaan huulilleni. Odotin mielenkiinnolla, miten Kimin perheen käy, ja loppuratkaisua edeltävät hetket saivatkin tunteet nousemaan pintaan.
Hauska idea, mutta omaan makuuni tosiaan aivan liian lapsellinen. Teini-ikäinen saa tästä kirjasta varmasti paremmin viihdykettä kuin minä. Teiniangstia lukuunottamatta oli kyllä ihan lukemisen arvoinen kirja, ja seuraavaankin osaan varmasti tartun jossain vaiheessa. Kepeä lukuelämys :)
Tiedän, että annan kai liian usein kirjoille täydet viisi tähteä, mutta luen paljon niin hyviä kirjoja, että olisi väärin antaa niille vähemmän arvoa. Mutta asiaan. Mielestäni Haadeksen talo oli todella hyvä kirja, ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta mahtava yhtä kaikki. Odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa, koska pakoon jalusta tietää, miten Percyn ja Annanethin käy. Loppu oli vauhdikas, kuten yleensä Riordanin kirjoissa, mutta tapahtumia riitti hyvin koko kirjan mitalle.
Edgar Rice Burroughsin "Tarzan, viidakon herra" (Karisto, 1945) on niitä kirjoja, jotka olen lukenut viimeksi joskus neljännesvuosisata sitten, mutta lukiessani tajusin muistavani tapahtumat edelleen varsin hyvin. Ja miksipä en olisi muistanut, tässähän olivat mukana kaikki ne ainekset, jotka tekevät seikkailuromaanista seikkailuromaanin, ja jotka kutittivat mukavasti kymmenvuotiaan mielikuvitusta. Seikkailun keskiössä on nyt seitsemänsataa vuotta kadoksissa ollut kaupunki, jossa eletään edelleen keskiaikaa. Se tarkoittaa tietenkin turnajaisia, jaloja ritareita ja kauniita neitoja. Lisäksi pakettiin on sotkettu vielä kierojen arabialaisten orjakauppiaiden juonitteluja, sekä hyviä että pahoja valkoisia metsästäjiä ja roppakaupalla erilaisia villieläimiä. Burroughs on varsin taloudellinen kirjailija, sillä tämä kaikki mahdutetaan noin 250 sivuun. Ei kai tämä poliittisesti korrekteinta nuortenkirjallisuutta ole, eikä ollut silloin kuin kirjaan ensimmäisen kerran tartuin, mutta eipä tuosta tainnut kamalasti huonoja vaikutteita tarttua. Kai sitä pikemminkin toivoi, että voisi olla jonakin päivänä samanlainen kuin kirjan päähenkilöt: nähdä maailmaa, kokea hurjia seikkailuja, tehdä sankarillisia tekoja ja voittaa kauniin tytön sydän omakseen. No, sitten minusta tuli kirjastovirkailija. Close enough? Ja kaipa se sekin on osittain tämän kirjan ansiota!
Kirja poikkesi monella tapaa ensimmäisestä osasta. Olin yllättynyt ja iloinen kun paikkaa oli vaihdettu, eikä se haitannut yhtään juonen kulkua. Teos ei alkanut yhtä sujuvasti kuin edellinen teos, mutta kun ideasta sai kiinni teos oli aivan yhtä nopeasti luettu kuin edeltäjänsäkin. Oli kerrassaan ihanaa saada tutusta Lumikkiin paremmin ja uusin henkilöihin ja jostain kumman syystä tykästyin myös Zelenkaan. Kirja avasi enemmän Lumikin persoonaa ja muistoja, siinä ei enää vatvottu niin paljoa lapsuuden traumoja vaan enemminkin sydänsuruja, mukavaa vaihtelua. Simukan kirjoitustyyli on puhdasta ja erilaista kuin muiden viimeksi lukemieni kirjailijoiden. Siitä huokuu selvä intohimo kirjoittamiseen. Tämä oli nyt toinen kerta kun luin Valkea kuin lumi kirjan. Senkin, että toiseen kertaan luen kirjan pitäisi jotain kertoa, niille jotka eivät ole tätä sarjaa lukeneet. Kannattaa lukea! Suosittelen!
Kirja ei täyttänyt odotuksiani, sillä se oli mielestäni sekainen ja oli vaikea pysyä perässä. Kirjassa oli myös mielestäni liian vähän Evania ja Cassieta ja kohtauksissa joissa he olivat, Cassie yleensä luuli että Evan on kuollut. Mutta hyvät juonenkäänteet...
Olin todella yllättynyt, kun löysin tämän kirjan Risingilta. Teoksessa on joitain hämäriä juttuja, kuten kasvoton mies, jonka Oscar välillä näkee, mutta en silti osaa ajatella sitä maagisena realismina. Nojoo. Teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan kyse on enemmän sukukronikasta kuin vain Oscar Waon elämästä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, sillä en voi sanoa tuntevani Dominikaanista tasavaltaa. Kirjan perusteella kyseessä on melkoinen macho-kulttuuri, johon nörtti ja tyttöystävätön Oscar ei sovi. Naiset ovat uhkeita ja miehet ajattelevat vain seksiä. Oscarin elämään suurin tragedia on, että hän on vielä collegesta päästyäänkin neitsyt. 23 vuotiaana! Dominikaanit aloittavat sukupuolielämänsä jo teini-ikäisinä. Minun oli hieman vaikea ymmärtää kirjan henkilöitä. Oscar on tyytymätön elämäänsä, mutta silti hän ei tee asialle mitään muutosta. Oscarin äiti on autoritäärinen ja julma, enkä ymmärrä hänen toimintaansa nuorenakaan henkilönä. Oscarin sisko Lola heilastelee rentun miehen kanssa, karkaa kotoa jne. Oscarin kaverilla Yuniorilla on samaan aikaan kierroksessa kolme tyttöystävää eikä hän osaa olla pettämättä. Ja wtf mitä ihmisten seksielämä kuuluu ulkopuolisille. Kirja on kirjoitettu värikkäästi ja paikoin aika ronskistikin. Paikoin viihdyin hyvin Oscarin elämäntarinan kanssa mutta en usko, että tulen lukemaan tätä toista kertaa.
Takakansi ei anna kirjalle oikeutta. Jouduin hetken totuttelemaan kirjailijan ehka jopa hiukan tekotaiteelliseen (raja sen ja täydellisyyden välillä on veteen piirretty) kirjoitustyyliin. Loppu oli kaunis ja pisti minutkin miettimään. Kaunis tarina kerrassaan.
Tämä oli ise asiassa esimmäinen kirja jonka luin heti lukemaan opittuani (5-6 v.). Äiti oli kyllä sitä ennen ehtinyt lukemaan kolme ensimmäistä kirjaa minulle yhteensä kahdeksan kertaa iltasaduiksi ja kaikki siihen mennessä ilmestyneet leffat katsottiin joka päivä, aina leffan loppuessa vielä kertaalleen (koska eihän sitä pikkuisena ehtinyt muuta tekemään kuin istumaan sohvala viittaan puettuna ja hutera salama otsalle taiteiltuna, tuijottaen intensiivisesti telkkaria). Tarinan pointti on kuitenkin se, että minä kuulun niihin ihmisiin, joidenka koko elämä perustuu Pottereiden ympärille. Rankan lapsuuden ainoa valonpilkahdus oli Harry, Ron ja Hermione, jotka eivät ikinä kiusanneet, lyöneet tai nimitelleet. Pelkästään se tekee varsinkin Viisasten kivestä kaikkien aikojen parhaimman kirjan. Juoni ja kirjailijan mahtavuus ovatkin sitten oma pitkä tarinansa.
Saanko olla rehellinen? Kirja oli minulle SUURI pettymys. En ole ennenkään tykännyt yhden ainoan Riordanin kirjan suomennoksesta (mieluummin niitä englanniksi lueskelen) mutta tämä osui jotenkin ihan sieluun saakka. En väitä, ettenkö olisi nauttinyt kirjasta, mutta se ei antanut niin paljoa itsestään kuin toivoin. Juoni jäi jokseenki latteaksi ja loppu ei ollut mitenkään virallinen huipentuma. Lyhyesti sanoen toivoin kirjalta todella paljon enemmän. Mutta ei tämä mitenkään horjuttanut vankkaa uskoani siihen, että Riordan on mestarikirjailija.
Ensimmäinen osa oli melkoisen sekava eikä siitä tahtonut oikein päästä jyvälle. Lisäksi se oli jopa tylsä. Toisessa osassa alkaa jo tapahtua. Tarinan kerronta on paljon selkeämpää ja reippaampaa ja tätähän luki jo melkein ilokseen ensimmäiseen osaan verrattuna. Kirjailija on siis kehittynyt tarinan kanssa huomattavasti. Pidin tämän kirjan juonikuvioista ja uusiin noitiin tutustumisesta. Val ja Nesbitt olivat oikein persoonallisia tapauksia. Annalise sen sijaan alkoi ärsyttää minua suunnattomasti tässä kirjassa. Olisin halunnut vedellä tyttöä pitkin korvia. Hienoa, että tässä osassa Marcuskin pääsi vähän esille. Olen aina ollut ehkä enemmän hyvisten puolella, mutta Marcuksessa oli kyllä sitä jotain mikä pisti fanittamaan häntä ihan täysillä. Nathanin kyky oli hieno ja erikoinen ja yllätti suuresti kirjan loppupuolella tapahtuva juttu jota en odottanut vielä tässä kirjassa tapahtuvaksi. Kaiken kaikkiaan piristävä lukukokemus vaikkei nyt suosikkikirjoihin lukeudukaan. Jos yhtään pidit ekasta osasta niin kannattaa katsastaa tämä.
Wow! Tämä todistaa, että jotkut kirjat on luettava kahteen kertaan ennen kuin muodostaa niistä mielipidettä. Ensimmäisellä lukukerralla kirja oli mielestäni tylsä ja takkuileva, nyt kun sen toiseen kertaan luin olen aivan eri mieltä! Kirja oli sujuva ja teksti oli rakennettu mielenkiintoisesti. Lumikki oli hyvin kiinnostava ja erilainen päähenkilö. Vaikka siitä kun luin sarjan ensimmäisen kerran on jo aikaa voin silti sanoa, että saan yhä voimaa Lumikista ja hänen ajatuksistaan. Simukka on luonut hahmon joka innoittaa minua aivan järjettömästi silloin tällöin! Ah! Juoni eteni nopeasti, mutta ei turhan nopeasti. Mielenkiinto lukemiseen säilyi koko ajan yllä. Suosittelen ehdottomasti!
Olen täysin maassa. Kirja oli aivan mahtava, kuten kaikki Riordanin kirjat, mutta en voi uskoa, ettemme enää kuule Percyn ja kumppaneiden seikkailuista. Aloitin ensiksi lukemaan Riordanin Punainen Pyramidi-sarjaa ja sitä kautta päädyin Percy Jackson-sarjaan. Kun se oli luettu, ilmestyi Eksynyt sankari. Kun Olympoksen sankarit sarja ilmestyi, olin taivaassa, Percy ja tutut kaverukset olivat saaneet uusia haasteita ja uusia ystäviä ja vihollisia. Rakastan tätä sarjaa aina!
Aloitin nyt sitten viimein lukemaan Harry Potter sarjaa ja ainakin ensimmäinen osa oli mielestäni todella hyvä. Henkilöt oli kuvattu hyvin ja tapahtumat mielenkiintoisesti. Mahtava kirja, mitä muuta voin sanoa?
Suosittelen ehdottamasti kaikille Twin Peaksiä ikävöiville, tässä tarinassa on sitä jotakin! =)
Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että rakenteeltaan ja aihepiiriltään teos oli virkistävän epätavallinen. Epätavallisuus ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti onnistunutta. Teoksen kolme osaa olivat erillisiä kertomuksia, jotka kaikki kytkeytyivät tavalla tai toisella Ambergrisiin - kaupunkiin, joka on teoksessa sekä nimi- että päähenkilö. Kaupungin henkeäsalpaavaa tunnelmaa tuotiin esille jatkuvasti, päästämättä paradoksaalisesti lukijaa kuitenkaan kokemaan sitä itse. Lukijan rooli oli kuin ulkopuolisen tarkkailijan, joka ikkunasta seuraa kaupungin elämää; missään vaiheessa teosta ei Ambergris ollut minulle läheskään yhtä elävä ja hengittävä kuin vaikkapa Kiekkomaailman Ankh-Morpork tai Locke Lamoran Camorr. Osasyy lienee epäonnistuneesti tehty karsinta: loppusanoissa kerrotaan teoksen käsikirjoitusta käsittävän todellisuudessa 3000 liuskaa, joita kirjailija on työstänyt yli vuosikymmenen, mutta joista on valikoitu parin sadan sivun edestä materiaalia tätä teosta varten. Ongelma onkin, että jokainen teoksen teksti olettaa, että kaikki 3000 sivua ovat luettuina. Nykyisellään Ambergris jää etäiseksi, kirjailijan yksityiseksi leikkikentäksi. Myös teksteissä itsessään oli erinäisiä ongelmia. Harmillisesti kiinnostavimmassa luvussa, jossa käsiteltiin Ambergrisin historiaa, oli tyyli hajota käsiin. Ensiksi jäljiteltiin tieteellistä diskurssia ja oltiin satirisoivinaan sitä, kunnes yhtäkkiä havaintojen tyyli alkoi olla iltapäivälehtitasoa. Sitten kerrottiinkin jo koskettavaa tarinaa historioitsijan rooli unohtaen, ennen kuin historioitsija repäistiin takaisin kertomaan vitsi räjähtävistä poneista. Kerronnalla ei selkeästi ollut mitään tavoitetta, vaan se oli silkkaa ajatuksenvirtaa, mikä ei mielestäni sopinut pedattuun kehykseen. Myös X:n tapaus kompastui itsetarkoitukselliseen metakeskusteluun, jonka loppukäänne oli toki yllättävä mutta sikäli kovin halpa, että sitä edeltävä keskustelu osoitti joka suhteessa aivan muualle ja asettui käänteen jälkeen erittäin hämmentävään valoon. Muutenkin keskustelua ajoi lähinnä tiedon tuominen lukijalle, ei niinkään kontekstin näkökulmasta tarkoituksenmukainen keskustelun kulku. Toisaalta ymmärrän myös maailmojen häilyvyyden elementin, jota näin yritettiin konkretisoida, mutta toteutus on nykyisellään vähintäänkin ontuva. Kahden ja puolen tähden arvioni koostuu seuraavista seikoista: ensimmäinen tähti perustuu fantasiakentän mittakaavalla tuoreeseen ideaan ja näkökulmaan, toinen tähti puolestaan historialuvun tapahtumien kiinnostavuuteen. Puolikas tähti kuvaa luettavuutta, joka oli pääosin siedettävä. Suosittelen teosta itseäni heittäytymiskykyisemmille lukijoille, joille satunnaiset tunnelmalliset kohdat, sujuvat juonet ja epämääräinen metasetvintä ovat tarpeeksi sisältöä ja joita eivät kerronnan rakenteen ja loogiikan puutteet häiritse.
Tykkäsin kovasti! Ensimmäiset ihmiset sarja Harrisonilta oli kyllä nopeampi tempoinen, ja siihen totuttuani (jokainen kirja käsitteli vähän eri ihmisiä) tämä ainainen samojen ihmisten pyörittely tuntuu vähän hassulta :D Mutta verrattuna yleisesti kirjasarjoihin, niin ihan normaaliahan se on. Kirja on viihdyttävä, jännittävä ja juonenkäänteet on hauskoja :) Suosittelen!
Paljaan taivaan alla oli koukuttava ja puhutteleva teos dystooppisesta tulevaisuudesta. Aivan loistava! sanon minä. Henkilöt olivat todella aitoja ja rakkaustarina Arian ja Peregrinen "Perryn" välille kehittyi hitaasti ja aidoisti, eikä vaan heti hypätty syvään päätyyn. Pidin erityisesti sivuhenkilöistä Roarista, Talonista, Cinderistä sekä jostain syystä itse aina tykästyn näihin vähäpätöisiin ja yleinsä erittäin ärsyttäviin sivuhenkilöihin, kuten Soren tällä kertaa. Jäin kaipaamaan häntä tarinaan, jota ei paljoa alun jälkeen kuulunutkaan. Alussa jopa pelkäsin että tämä kuoli, kunnes ehdin pidemmälle, jossa asia kerrottiin toisin. Onneksi. Suosittelen varsinkin nuorille lukijoille! :)