Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kirja poikkesi monella tapaa ensimmäisestä osasta. Olin yllättynyt ja iloinen kun paikkaa oli vaihdettu, eikä se haitannut yhtään juonen kulkua. Teos ei alkanut yhtä sujuvasti kuin edellinen teos, mutta kun ideasta sai kiinni teos oli aivan yhtä nopeasti luettu kuin edeltäjänsäkin. Oli kerrassaan ihanaa saada tutusta Lumikkiin paremmin ja uusin henkilöihin ja jostain kumman syystä tykästyin myös Zelenkaan. Kirja avasi enemmän Lumikin persoonaa ja muistoja, siinä ei enää vatvottu niin paljoa lapsuuden traumoja vaan enemminkin sydänsuruja, mukavaa vaihtelua. Simukan kirjoitustyyli on puhdasta ja erilaista kuin muiden viimeksi lukemieni kirjailijoiden. Siitä huokuu selvä intohimo kirjoittamiseen. Tämä oli nyt toinen kerta kun luin Valkea kuin lumi kirjan. Senkin, että toiseen kertaan luen kirjan pitäisi jotain kertoa, niille jotka eivät ole tätä sarjaa lukeneet. Kannattaa lukea! Suosittelen!
Kirja ei täyttänyt odotuksiani, sillä se oli mielestäni sekainen ja oli vaikea pysyä perässä. Kirjassa oli myös mielestäni liian vähän Evania ja Cassieta ja kohtauksissa joissa he olivat, Cassie yleensä luuli että Evan on kuollut. Mutta hyvät juonenkäänteet...
Olin todella yllättynyt, kun löysin tämän kirjan Risingilta. Teoksessa on joitain hämäriä juttuja, kuten kasvoton mies, jonka Oscar välillä näkee, mutta en silti osaa ajatella sitä maagisena realismina. Nojoo. Teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan kyse on enemmän sukukronikasta kuin vain Oscar Waon elämästä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena, sillä en voi sanoa tuntevani Dominikaanista tasavaltaa. Kirjan perusteella kyseessä on melkoinen macho-kulttuuri, johon nörtti ja tyttöystävätön Oscar ei sovi. Naiset ovat uhkeita ja miehet ajattelevat vain seksiä. Oscarin elämään suurin tragedia on, että hän on vielä collegesta päästyäänkin neitsyt. 23 vuotiaana! Dominikaanit aloittavat sukupuolielämänsä jo teini-ikäisinä. Minun oli hieman vaikea ymmärtää kirjan henkilöitä. Oscar on tyytymätön elämäänsä, mutta silti hän ei tee asialle mitään muutosta. Oscarin äiti on autoritäärinen ja julma, enkä ymmärrä hänen toimintaansa nuorenakaan henkilönä. Oscarin sisko Lola heilastelee rentun miehen kanssa, karkaa kotoa jne. Oscarin kaverilla Yuniorilla on samaan aikaan kierroksessa kolme tyttöystävää eikä hän osaa olla pettämättä. Ja wtf mitä ihmisten seksielämä kuuluu ulkopuolisille. Kirja on kirjoitettu värikkäästi ja paikoin aika ronskistikin. Paikoin viihdyin hyvin Oscarin elämäntarinan kanssa mutta en usko, että tulen lukemaan tätä toista kertaa.
Takakansi ei anna kirjalle oikeutta. Jouduin hetken totuttelemaan kirjailijan ehka jopa hiukan tekotaiteelliseen (raja sen ja täydellisyyden välillä on veteen piirretty) kirjoitustyyliin. Loppu oli kaunis ja pisti minutkin miettimään. Kaunis tarina kerrassaan.
Tämä oli ise asiassa esimmäinen kirja jonka luin heti lukemaan opittuani (5-6 v.). Äiti oli kyllä sitä ennen ehtinyt lukemaan kolme ensimmäistä kirjaa minulle yhteensä kahdeksan kertaa iltasaduiksi ja kaikki siihen mennessä ilmestyneet leffat katsottiin joka päivä, aina leffan loppuessa vielä kertaalleen (koska eihän sitä pikkuisena ehtinyt muuta tekemään kuin istumaan sohvala viittaan puettuna ja hutera salama otsalle taiteiltuna, tuijottaen intensiivisesti telkkaria). Tarinan pointti on kuitenkin se, että minä kuulun niihin ihmisiin, joidenka koko elämä perustuu Pottereiden ympärille. Rankan lapsuuden ainoa valonpilkahdus oli Harry, Ron ja Hermione, jotka eivät ikinä kiusanneet, lyöneet tai nimitelleet. Pelkästään se tekee varsinkin Viisasten kivestä kaikkien aikojen parhaimman kirjan. Juoni ja kirjailijan mahtavuus ovatkin sitten oma pitkä tarinansa.
Saanko olla rehellinen? Kirja oli minulle SUURI pettymys. En ole ennenkään tykännyt yhden ainoan Riordanin kirjan suomennoksesta (mieluummin niitä englanniksi lueskelen) mutta tämä osui jotenkin ihan sieluun saakka. En väitä, ettenkö olisi nauttinyt kirjasta, mutta se ei antanut niin paljoa itsestään kuin toivoin. Juoni jäi jokseenki latteaksi ja loppu ei ollut mitenkään virallinen huipentuma. Lyhyesti sanoen toivoin kirjalta todella paljon enemmän. Mutta ei tämä mitenkään horjuttanut vankkaa uskoani siihen, että Riordan on mestarikirjailija.
Ensimmäinen osa oli melkoisen sekava eikä siitä tahtonut oikein päästä jyvälle. Lisäksi se oli jopa tylsä. Toisessa osassa alkaa jo tapahtua. Tarinan kerronta on paljon selkeämpää ja reippaampaa ja tätähän luki jo melkein ilokseen ensimmäiseen osaan verrattuna. Kirjailija on siis kehittynyt tarinan kanssa huomattavasti. Pidin tämän kirjan juonikuvioista ja uusiin noitiin tutustumisesta. Val ja Nesbitt olivat oikein persoonallisia tapauksia. Annalise sen sijaan alkoi ärsyttää minua suunnattomasti tässä kirjassa. Olisin halunnut vedellä tyttöä pitkin korvia. Hienoa, että tässä osassa Marcuskin pääsi vähän esille. Olen aina ollut ehkä enemmän hyvisten puolella, mutta Marcuksessa oli kyllä sitä jotain mikä pisti fanittamaan häntä ihan täysillä. Nathanin kyky oli hieno ja erikoinen ja yllätti suuresti kirjan loppupuolella tapahtuva juttu jota en odottanut vielä tässä kirjassa tapahtuvaksi. Kaiken kaikkiaan piristävä lukukokemus vaikkei nyt suosikkikirjoihin lukeudukaan. Jos yhtään pidit ekasta osasta niin kannattaa katsastaa tämä.
Wow! Tämä todistaa, että jotkut kirjat on luettava kahteen kertaan ennen kuin muodostaa niistä mielipidettä. Ensimmäisellä lukukerralla kirja oli mielestäni tylsä ja takkuileva, nyt kun sen toiseen kertaan luin olen aivan eri mieltä! Kirja oli sujuva ja teksti oli rakennettu mielenkiintoisesti. Lumikki oli hyvin kiinnostava ja erilainen päähenkilö. Vaikka siitä kun luin sarjan ensimmäisen kerran on jo aikaa voin silti sanoa, että saan yhä voimaa Lumikista ja hänen ajatuksistaan. Simukka on luonut hahmon joka innoittaa minua aivan järjettömästi silloin tällöin! Ah! Juoni eteni nopeasti, mutta ei turhan nopeasti. Mielenkiinto lukemiseen säilyi koko ajan yllä. Suosittelen ehdottomasti!
Olen täysin maassa. Kirja oli aivan mahtava, kuten kaikki Riordanin kirjat, mutta en voi uskoa, ettemme enää kuule Percyn ja kumppaneiden seikkailuista. Aloitin ensiksi lukemaan Riordanin Punainen Pyramidi-sarjaa ja sitä kautta päädyin Percy Jackson-sarjaan. Kun se oli luettu, ilmestyi Eksynyt sankari. Kun Olympoksen sankarit sarja ilmestyi, olin taivaassa, Percy ja tutut kaverukset olivat saaneet uusia haasteita ja uusia ystäviä ja vihollisia. Rakastan tätä sarjaa aina!
Aloitin nyt sitten viimein lukemaan Harry Potter sarjaa ja ainakin ensimmäinen osa oli mielestäni todella hyvä. Henkilöt oli kuvattu hyvin ja tapahtumat mielenkiintoisesti. Mahtava kirja, mitä muuta voin sanoa?
Suosittelen ehdottamasti kaikille Twin Peaksiä ikävöiville, tässä tarinassa on sitä jotakin! =)
Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että rakenteeltaan ja aihepiiriltään teos oli virkistävän epätavallinen. Epätavallisuus ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti onnistunutta. Teoksen kolme osaa olivat erillisiä kertomuksia, jotka kaikki kytkeytyivät tavalla tai toisella Ambergrisiin - kaupunkiin, joka on teoksessa sekä nimi- että päähenkilö. Kaupungin henkeäsalpaavaa tunnelmaa tuotiin esille jatkuvasti, päästämättä paradoksaalisesti lukijaa kuitenkaan kokemaan sitä itse. Lukijan rooli oli kuin ulkopuolisen tarkkailijan, joka ikkunasta seuraa kaupungin elämää; missään vaiheessa teosta ei Ambergris ollut minulle läheskään yhtä elävä ja hengittävä kuin vaikkapa Kiekkomaailman Ankh-Morpork tai Locke Lamoran Camorr. Osasyy lienee epäonnistuneesti tehty karsinta: loppusanoissa kerrotaan teoksen käsikirjoitusta käsittävän todellisuudessa 3000 liuskaa, joita kirjailija on työstänyt yli vuosikymmenen, mutta joista on valikoitu parin sadan sivun edestä materiaalia tätä teosta varten. Ongelma onkin, että jokainen teoksen teksti olettaa, että kaikki 3000 sivua ovat luettuina. Nykyisellään Ambergris jää etäiseksi, kirjailijan yksityiseksi leikkikentäksi. Myös teksteissä itsessään oli erinäisiä ongelmia. Harmillisesti kiinnostavimmassa luvussa, jossa käsiteltiin Ambergrisin historiaa, oli tyyli hajota käsiin. Ensiksi jäljiteltiin tieteellistä diskurssia ja oltiin satirisoivinaan sitä, kunnes yhtäkkiä havaintojen tyyli alkoi olla iltapäivälehtitasoa. Sitten kerrottiinkin jo koskettavaa tarinaa historioitsijan rooli unohtaen, ennen kuin historioitsija repäistiin takaisin kertomaan vitsi räjähtävistä poneista. Kerronnalla ei selkeästi ollut mitään tavoitetta, vaan se oli silkkaa ajatuksenvirtaa, mikä ei mielestäni sopinut pedattuun kehykseen. Myös X:n tapaus kompastui itsetarkoitukselliseen metakeskusteluun, jonka loppukäänne oli toki yllättävä mutta sikäli kovin halpa, että sitä edeltävä keskustelu osoitti joka suhteessa aivan muualle ja asettui käänteen jälkeen erittäin hämmentävään valoon. Muutenkin keskustelua ajoi lähinnä tiedon tuominen lukijalle, ei niinkään kontekstin näkökulmasta tarkoituksenmukainen keskustelun kulku. Toisaalta ymmärrän myös maailmojen häilyvyyden elementin, jota näin yritettiin konkretisoida, mutta toteutus on nykyisellään vähintäänkin ontuva. Kahden ja puolen tähden arvioni koostuu seuraavista seikoista: ensimmäinen tähti perustuu fantasiakentän mittakaavalla tuoreeseen ideaan ja näkökulmaan, toinen tähti puolestaan historialuvun tapahtumien kiinnostavuuteen. Puolikas tähti kuvaa luettavuutta, joka oli pääosin siedettävä. Suosittelen teosta itseäni heittäytymiskykyisemmille lukijoille, joille satunnaiset tunnelmalliset kohdat, sujuvat juonet ja epämääräinen metasetvintä ovat tarpeeksi sisältöä ja joita eivät kerronnan rakenteen ja loogiikan puutteet häiritse.
Tykkäsin kovasti! Ensimmäiset ihmiset sarja Harrisonilta oli kyllä nopeampi tempoinen, ja siihen totuttuani (jokainen kirja käsitteli vähän eri ihmisiä) tämä ainainen samojen ihmisten pyörittely tuntuu vähän hassulta :D Mutta verrattuna yleisesti kirjasarjoihin, niin ihan normaaliahan se on. Kirja on viihdyttävä, jännittävä ja juonenkäänteet on hauskoja :) Suosittelen!
Paljaan taivaan alla oli koukuttava ja puhutteleva teos dystooppisesta tulevaisuudesta. Aivan loistava! sanon minä. Henkilöt olivat todella aitoja ja rakkaustarina Arian ja Peregrinen "Perryn" välille kehittyi hitaasti ja aidoisti, eikä vaan heti hypätty syvään päätyyn. Pidin erityisesti sivuhenkilöistä Roarista, Talonista, Cinderistä sekä jostain syystä itse aina tykästyn näihin vähäpätöisiin ja yleinsä erittäin ärsyttäviin sivuhenkilöihin, kuten Soren tällä kertaa. Jäin kaipaamaan häntä tarinaan, jota ei paljoa alun jälkeen kuulunutkaan. Alussa jopa pelkäsin että tämä kuoli, kunnes ehdin pidemmälle, jossa asia kerrottiin toisin. Onneksi. Suosittelen varsinkin nuorille lukijoille! :)
Taas todella hyvä kirja Terry Pratchettilta. Jotkut Terry Pratchettin aikuisten kirjoista ovat olleet minulle vaikeita ja hitaita lukea ja ymmärtää, mutta tämä meni parissa päivässä. Pidin Eskistä todella paljon ja Muori Säävirkustakin paljastui mukavasti uusia puolia. Pidin myös siitä, miten sekä velhot ja noidat oli saatu samaan kirjaan.
Carrie on ensimmäisiä kauhukirjoja jotka olen lukenut, ja minusta sijoittuu sinne parempaan päähän. Stephen King osaa laittaa kylmät väreet tanssimaan selkäpiissä ja kirja oli pakko lukea yhteen putkeen, mikä ei ollut tosissaankaan ongelma kirjan pituuden vuoksi. Takakansi antoi ehkä hiukan väärän kuvan kirjasta, mutta onneksi en lukenut kirjaa takakannen perusteella vaan kaverin suosituksesta. Vaikkei kirja mikään kauheista kauhein kirja ole, niin pelkoa se minussa herätti. Yksi syy siihen oli hahmojen eläväisyys ja todellisuus. Maailmassahan on monta koulukiusattua aivan kuin Carriekin, ja mitä tapahtuisikaan, jos heillä olisi samanlaisia voimia kuin Carriella... Carrien äiti oli minusta aivan hirveä, ja aina joissain vaiheissa vihasin ja pelkäsin häntä. Lisäksi kirjassa kauhun tunnetta lisäsi kielikuvat ja kerronta, ja tekstiä lukiessa tuntui kuin olisi itse paikalla. Jos ei tykkää sellaisesta kauhusta, joka vie yöunet totaalisesti, vaan haluaa vain hiukan säikäyttää itseään, niin suosittelisin Carrieta sellaisille.
Kirjasrajn toinenosa oli melko tylsähkö, mutta kuten ensimmäinenkin osa tämäkin kirja kosketti minua suuresti. Suosittelen!
Maailmansilmässä seikkailun luonne muuttuu jännittävästä ahdistavaksi. Päähenkilöt ovat joutuneet eroon toisistaan, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kirjan (lasken tähän mukaan Vaarojen taipaleen) parasta antia on matka Caemlyniin pimeänkulkijoiden jahdattavana. Vainoharhaisuus ja pelko välittyvät täydellisesti. Loppua kohti tahti kiihtyy, ja rauhallisesti rakennetut tunnelmat vaihtuvat mahtavaan ja maagiseen kuvailuun Maailmansilmän luona. Sen ansiosta nopea kliimaksi ei tunnu niinkään äkilliseltä kuin vaikuttavalta. Maailmansilmän luonne jättää myös jonkin verran tilaa spekuloimiselle. Ajan pyörän ensimmäisen osan päämysteeri on hyvin pohjustettu ennen sen paljastamista lopussa. Lukiessani tarinaa toista kertaa pystyin tuntemaan Moirainen ja Lanin paineet onnistumisesta, kun tiesin, mitä he etsivät ja kuinka tärkeää se oli. Voisinkin lukea seuraavaksi Uuden kevään, jossa he ovat pääosassa.
Ajan Pyörä alkaa kuin pumpuliin käärittynä; hyvin vähän tapahtuu ensimmäisten 100-200 sivun aikana. Hitauden on tarkoitus saada lukija tutustumaan Kaksvirtaan ennen kuin tarina siirtyy kauas sieltä, jotta voimme ymmärtää henkilöiden kaipuun kotiin. Tunnelma on tuskan täyttämästä esinäytöksestä asti täydellisesti kohdallaan. Ensin kaikki tuntuu rauhalliselta unelta, jossa on pieni ahdistuksen pohjavire. Sitten unesta herätään äkillisesti ja lähdetään matkaan, mistä varsinaiset tapahtumat alkavat. Ahdistus ei ole enää pelkkä aavistus. Vaarojen taipaleessa kaikki tuntuu silti enemmänkin jännittävältä ja kiehtovalta, mikä tulee muuttumaan hyvin pian synkempään suuntaan. Kaupungit on kuvailtu hyvin, varsinkin Shadar Logoth on yksi kirjan kohokohdista. Kaikki päähenkilöt tuntuvat kovin viattomilta verrattuna myöhempiin osiin. Alussa painopiste on enemmän maailmassa ja tapahtumissa kuin henkilöissä, mutta tämäkin tulee muuttumaan. Ajan pyörä ei ehkä ala kovin omaperäisesti, mutta tunnelmansa ansiosta Vaarojen taival ei voi ansaita viittä tähteä vähempää. Se oli juuri niin hyvä kuin muistin.
Kuninkaiden koitos on yhtä hyvä kuin Valtaistuinpelikin. Politiikka on edelleen kiinnostavaa, ja Punalinnan tapahtumat mielenkiintoisinta luettavaa. Pidän siitä, miten tässä toistetaan sama kuvio kuin ensimmäisessä osassa: Koura juonittelujen keskellä. Tällä kertaa Koura onkin itse juonittelija eikä juonien kohde... Daenerysin luvut olivat myös kiinnostavia eksoottisen ympäristön ja maagisuuden ansiosta. Se auttaa myös, että nyt Daenerys on itsenäisempi kuin Valtaistuinpelissä. Westerosin puolellakin on hiukkasen enemmän magiaa, mistä ei ole haittaa lukijalle. Hahmot ovat edelleen hyviä (siis lukunautinnon kannalta) ja jostain syystä pidän Stannisista, vaikka kukaan kirjan hahmoista ei taida olla samaa mieltä kanssani. Valtaistuinpelin tapaan Kuninkaiden koitoksella ei ole mainittavia heikkouksia, siltä vain puuttuu se ylimääräinen silaus, joka voisi antaa sille viidennen tähden.
Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.
Kirja on erittäin hyvä. Juoni on hieman sekava, johtuen asioiden aikajärjestyksestä, mutta muuten kirja on erittäin kiinnostava. Suosittelen lukemaan! Ps. Televisiosarjakin on katsomisen väärti.
Uinuvien kirjojen labyrintti on kirja, joka ei meinaa alkaa millään. Ja sitten kun se alkaa, se loppuu saman tien. Kaiken kaikkiaan kirjaa ei voi suositella muille kuin aikaisemman osan, Uinuvien kirjojen kaupungin, faneille, jotka odottavat kolmatta osaa. Uinuvien kirjojen labyrintti ei toimi itsenäisenä kirjana; se näyttää ja maistuu liikaa väliosalta. Kirjassa edellisen osan sankari Mythenmetz palaa takaisin Kirjalistoon - ja oikein muuta ei sitten tapahdukaan. Kirjassa lähinnä kerrataan edellisen kirjan juonta. Kaikkein räikeimpänä osoituksena tästä on kohta, jossa Mythenmetz seuraa näytelmää, jossa kerrataan järjestyksessä edellisen kirjan tapahtumat. Kappaletta lukiessa tulee vain olo, miksi en saman tien lukisi vain Uinuvien kirjojen kaupunkia uudestaan. Uinuvien kirjojen labyrintti ei tavoita ensimmäisen osan tasoa jännittävyyden tai juonen kannalta, mutta on silti pakkoluettavaa kaikille aiemman osan ystäville, koska kolmas osa on tulossa.
olihan tää hyvä. täytyy kyllä myöntää että meni 2 päivää ennen kun pystyin siihen tarttumaan, koska ajattelin että mahtaakohan olla yhtä kun ei oo percyä ollenkaan. oli jokseenkin outo lukee, kun oli siinä kuitenkin annabeth ja rachel ja kaikki muut edellisestä sarjasta mutta ei percyä.. suosittelen kyllä kaikille ketkä tykkäsivät edellisestä sarjasta, mukaansa tempaava kirja, kivat henkilähahmot.