Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Ehdottomasti sarjan huonoin kirja. Ihmissusia ei tässä kirjassa ollut enää lähes ollenkaan ja Kreikka mytologia ja daimonit sun muut meni jo ihan yli. Minulle Susiraja-sarjan viehätys alkuun oli ihmissudet ja suomalaisuus, mutta tästä kirjasta ne puuttuivat lähes täysin. Raisasta tulee kirja kirjalta ärsyttävämpi. Nikoa ei näkynyt oikeastaan ollenkaan ja Raisakin tuntui unohtavan hänet välillä jo ihan kokonaan. Mikaelin palatessa kuvioihin kiinnostukseni lisääntyi, mutta eipä silläkään saralla ihmeempiä tapahtunut ennenkuin vasta ihan kirjan viimeisillä sivuilla. Tässä kirjassa esiteltiin koko ajan vaan uusia hahmoja samalla kun vanhat unohdettiin kokonaan. Ei tuntunut enää samalta sarjalta kuin kaksi edellistä kirjaa.
Tämä oli minusta ehdottomasti paras kolmesta viimeisimmästä, joskaan kahdelle ensimmäiselle ei pärjää. Hyvä päätösosa ja sopii kokonaisuuteen. Vaikka Jacesta en ole koskaan oikein pitänyt, hän ei ollut tässä kirjassa ehkä ihan niin ärsyttävä kuin aiemmissa. Simon on aina kuulunut lempihahmoihini, samoin kuin Luke ja Magnus. Sebastian ei ole lempipahikseni, mutta ihan hyvä aina hetkittäin. Jollain asteella toivon että näitä kirjoitettaisiin lisää, mutta en kuitenkaan. En halunnut sarjan ikinä loppuvan, koska tämä oli yksi parhaimmista sarjoista mitä olen koskaan lukenut.
En tiedä mikä meni pieleen. En missään hetkessä saanut otettua kiinni juonesta, hahmoista, tapahtuma paikasta jne. Enkä ymmärrä miksi! Kirjan idea oli nerokas, teksti oli helposti luettavaa ja sujuvaa, hahmot olivat kiinnostavia ja kutakuinkin omaperäisiä. Ehkä kirjaa oli hiukan pitkitetty, mutta mikään ei ollut turhaa, ei hahmot, eikä tapahtumatkaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja oli kaunis. Sitä ei ehkä lukiessa ymmärtänyt, mutta nyt tajuan, että siinä oli jotain puhdasta ja upeaa. En tiedä opinko arvostamaan sinistä taivasta ja aurinkoa, joka esiintyy meille joka päivä, mutta jokin muuttui minussa. Tässä kirjassa unelmoitiin paremmasta tulevaisuudesta, maailmasta jossa voi elää ja nauttia elämisestä, teos auttaa käsittämään, että aurinko ei ole itsestään selvyys. Kaikesta huolimatta en ole pettynyt kirjaan ja kaiken lisäksi sain tutustua varmaan yhteen upeimmista henkilöistä Vayuun. Hänestä haluaisin lukea joskus lisää. Suosittelen ehdottomasti!
Puoliksi villi etenee paljon sutjakkaammin eteenpäin kuin puoliksi paha, joten Sally Green selvästi on oppinut kirjoittaessaan. Juoni rakentuu näppärämmin ja toiminta ja hitaat kohdat vuorottelevat keskenään. Kirja koukuttaa aika pahasti, kun yksi kohtaus johtaa nopeasti toiseen. Myös epämääräisiä kirjoituskokeiluja on vähemmän kuin ekassa osassa: jos selviää ensimmäisestä luvusta, niin niitä ei tarvitse enää juurikaan katsella. Päähenkilön toteava tapa tarkastella maailmaa viehättää minua yhä suuresti. Tässä on hieno tarina vaikeuksista selviämisestä katkeroitumatta ja säilyttäen ihmettelevän ja tuoreen maailmankuvan. Myös hyvien ja pahojen vastakkainasettelu on toteutettu raikkaasti. Mustat ja valkoiset ovat täysin eri asia kuin hyvät ja pahat, ja lopulta hyvien ja pahojenkin hyvyyden määrä on aika kyseenalainen. Mitä monimutkaisemmat olosuhteet, sitä vaikeampaa hyvyyttä on enää määrittää. Sujuvasti kirja ei yritä määrittää oikein mitään, vaan antaa vain lukijalle tilaisuuksia oppia ja oivaltaa ihan itse asioita, jos lukija vain tahtoo noihin tilaisuuksiin tarttua.
Kirjan juoni vaikutti aluksi ihan mielenkiintoiselta, mutta lopahti aika nopeasti, kunnes se taas loppua kohti alkoi paranemaan. Kirjassa oli muutavia jännittäviä kohti ja varsinkin kirjan loppu sai näpit syyhyämään, toinen osa on pakko lukea. Uskoisin että juoni paranee huomattavasti seuraavassa osassa, nyt kun alkukankeudesta on päästy. Pidin koirien "slangisanoista", sekä koirien elehtimisistä, tosin jotkut koirien käyttämät nimitykset eivät ihan heti menneet perille ja toiset olivat jokseenkin huvittavia, kuten "pitkätassu".
Maailman suloisin alku! Kirja oli tietysti muutenkin hirmu hyvä ja suosittelen kaikille!
Pidin kirjasta, luin kaksi kertaa. En tosin pitänyt Trisin ja Tobiaksen pikkumaisesta suhteesta. Heidän välit ovat muuttuneet hirmuisen paljon! Ensimmäisessä kirjassa he olivat täydellinen, rakastava pari enkä voinut kuvitella muunlaista elämää heille, kunnes tuli kapinallinen... Oli kirjassa hyviäkin asioita! Tietenkin. Pidin Uriahista. Uriah on ollut ensimmäisestä osasta lähtien yksi lempihahmoistani! Peterkin yllätti minut suuresti! En näe Peteriä enää kauheana voiveitsellä sohijalla vaan näen hänessä paljon hyvääkin!
En pitänyt kirjan alusta lainkaan, mutta kirja parani loppua lähestyessä...onneksi Hunter oli raivostuttava, eikä yhtään vanhan Hunterin kaltainen. Turk sen sijaan oli ihana loppuu asti, Aria oli hieman ärsyttävä, vaikkakn Turkin seurassa ihmeen luonnollinen ja yllättävän mukavakin hahmo. Kirja ei kuitenkaan täyttänyt toiveitani ja odotuksiani
Yllätyin suuresti luettuani kirjan! Ajattelin kirjan olevan tv-sarjojen kaltainen, mutta olikin aivan eri luokkaa! Vaikka en pitänytkään Elenan kuningatar-luonteesta ja vampyyrien pienestä määrästä kannustan kaikkia kiinnostuneita aloittamaan!
Kylläpäs minulla kestikin tämän kirjan lukeminen. Ehkä koulu oli myös osasyynä, mutta toisaalta taas en saanut oikein otetta tähän kirjaan sitä aloitellessani. Kun luin sarjan ensimmäisen kirjan niin rakastuin tähän maailmaan ihan täysin ja tämä lukeutui parhaisiin sarjoihin joita olen lukenut. Edelleen kirjasarja on lähellä sydäntä ja jokainen sen ihana hahmo, mutta ei tullut tämän kirjan kohdalla ihan samanlaista fanityttömäistä innostusta kuin ensimmäisten osien kohdalla. Minua ehkä myös vähän tympäsi Sebastian-kuvio jolle ei tuntunut tulevan loppua ja lisäksi jotenkin Claryn ja Jacen välinen romanssi tuntui vähän kasaan kuivuneelta siinä missä joskus se sai minunkin sydämeni läpättämään. Ehkä liian pitkälle venytetty "eiii, ei saa koskea"- suhde vei veronsa. Pienistä pitkäveteisyyksistä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen kirja ja todella hyvä päätös hienolle sarjalle. Rakastan onnellisia loppuja ja tästä löytyi ainakin sitä. En kiellä tirauttaneeni muutamaa kyyneltä kirjan loppupuolella. Kyllä näitä hahmoja ikävä tulee, ei voi mitään. Onneks minulla on kaikki kuusi kirjaa hyllyssä odottelemassa uutta lukukertaa!
Vaihteen vuoksi fantasiaa ihanalla melankolisuudella, jossa mikään ei mene niinkuin kuvittelisi. Onnellinen sarja tämä ei ole, mutta ne pienet onnen hetket tuntuvatkin kirjassa sitä suuremmilta kaiken elämän raakuuden keskellä. Itse pidän kirjasta juuri siksi kun Fitz ei ole perinteinen sankari jolla kaikki onnistuu, vaan tavallinen ei niin fiksu tyyppi, joka omista haluistaan huolimatta joutuu kaaoksen partaalla olevan kuningaskunnan poltepisteeseen. Henkilöt ja paikat on kuvailtu niin tarkasti että niihin on helppo samaistua ja nähdä mielessään.
Antal Szerbin esikoisromaani "Pendragonin legenda" (Atena, 2008) on 1930-luvulla kirjoitettu romaani unkarilaisesta tutkijasta János Bátkysta, joka tulee sattumalta tempaistuksi mukaan keskelle vanhaan Pendragonin aatelissukuun kytkeytyvää tapahtumasarjaa. Goottilaissävytteisessä kauhuromaanissa päähenkilömme joutuu tekemisiin muun muassa tekemisiin okkultismin, muinaisten alkemistien, elämän ja kuoleman kysymyksiä ratkovien jaarlien, öisin ilmestyvien tummanpuhuvien ratsumiesten ja Ilmestyskirjaa siteeraavien walesilaisten profeettojen kanssa. Vaikka kirja voidaan periaatteessa luokitella kauhugenreen, ei se ole erityisen pelottava. Mukana on runsaasti huumoria. Szerbilla on sana todella hyvin hallussaan, ja kirjassa nauretaan erityisesti englantilaisuudelle ja sen erilaisille ilmenemismuodoille. Lopputulos on ihan viihdyttävä romaani, jonka olisi voinut ajatella syntyneen P.G. Wodehousen ja H.P. Lovecraftin yhteistyönä.
Englantilaisen Sadie-teinitytön ensimmäinen känni-ilta olisi voinut sujua paremmissakin merkeissä. Filmin katkettua hän löytää itsensä kahlittuna talosta, jonka lattiaan on maalattu omituisia symboleja. Kuinka hän on joutunut sinne? Miksi kidnappaajaksi tunnustautuva nainen on niin kovin ystävällinen? Ja miksi hän ei voi poistua symbolikehästä ilman että oksennus alkaa nousta hänen suuhunsa...? Samaan aikaan yliopiston professori Felix Guichard avustaa poliisia mystisen kuolemantapauksen parissa. Rautatieasemalta löytyneen tytön ruumiis on täynnä okkulttisia symboleja, jotka johtavat kahden englantilaisen salatieteilijän, John Deen ja Edward Kelleyn, jäljille 1500-luvun loppupuolen Itä-Eurooppaan. Rebecca Alexanderin "Elämän ja kuoleman salaisuudet" (Like, 2014) hyppäsi mukaan lukulistalleni vähän puolivahingossa kun satuin selailemaan kustantajan uutuusluetteloa. Englantilainen murhamysteeri, jossa käsitellään kreivitär Erzsébet Bathoryn surullisenkuuluisaa tarinaa? Tänne yksi kappale, kiitos! No, melko pian kävi ilmi, että eihän tällä ole oikeastaan paljoakaan tekemistä dekkarien tai edes jännityksen kanssa, vaaan romaani on viime kädessä melko puhdasoppista fantasiaa. Lukija heitetään keskelle maailmaa, jossa noituus, demonien manaaminen ja muu sen sellainen ovat keskuudessamme, vaikka eihän siitä puhuta muualla kuin inkvisition salaisissa papereissa. Kesti vähän aikaa ennen kuin sain käännettyä aivoni tälle taajuudelle - tai ainakin pitempään kuin päähenkilö-professorillamme, joka tuntui olevan sinut asian kanssa melkein heti - mutta sen jälkeen homma luistikin ihan mukavasti. Niin nykypäivään kuin 1500-luvulle sijoittuvat tarinalinjat olivat molemmat riittävän jännittäviä pitämään mielenkiintoa yllä, ja henkilötkin olivat ihan sympaattisia, vaikka kovin syvälle heidän nahkoihinsa ei mentykään. Mitään uutta ja ihmeellistä "Elämän ja kuoleman salaisuudet" ei kyllä tarjoa, olipahan nyt vaan nopealukuinen ja kaikessa hölmöydessäänkin ihan viihdyttävä välipala, jota voisi varmaan suositella jo yläkouluikäisille lukijoille. It's alright ma, it's only witchcraft!
Kerran alotettuani en saanut mitenkään laskettua kirjaa kädestäni ja yöt venyivät. Aluksi kappaleiden alun historia osuudet hieman tympi mutta pidemmälle lukiessa tajusin että ne rakentavat täydellisen kokonaisuuden ja paikkaavat aukot jota kirjaa lukiessa saattaisi jäädä. Ihailen työtä jonka kirjailija on nähnyt. Todella koukuttava kirja ja vaikka etenee suht hitaasti välillä, ei missään vaiheessa tule tylsää. Hieno alku loistavalle sarjalle! Parasta! Kaikkien fantasian ystävien pitäisi ehdottomasti lukea!
Tämän ja kaikki muut sarjan kirjat luettunani ei käteen jäänyt mitään muuta kuin kysymys miksi? Kirjailija pomppii asioiden yli ja toivoo että lukija ei huomaa. Sarjasta olisi voinut saada hyvänkin jos aukkoja ei jäisi niin paljon. Mitä loppujenlopuksi on seebius? Mistä se tulee ja miksi juuri Dante? Mitä Fewrynn pakoili Maraatin varjon alla ja mitä varten sieltä pois lähtiessä piti suojautua, mikä uhkasi? Toisen osan päätteeksi sanotaan "Ja niin taikuus palasi maailmaan" mikä taikuus? Kuka taikoo? Jos taikaa ei ollut viiteensataan vuoteen mistä Maraat ja Memhri on oppinut taikuutensa?... Hahmot jäivät pinnallisiksi, eikä oikein mitään uutta oltu keksitty, lisäksi ihmisten iät jäivät epäselviksi ja hämmentäviksi. Kuitenkin jaksoin kaikki kirjat lukea toiveissa että johonkin vastattaisiin, mutta R.A. Salvatoren ja Robin Hobbin jälkeen tuntuu purkkapallolta tämä. Ehkä suunnattu sitten paljon nuoremmille. Hyvin kirjottaa mutta kuitenkin aika nopeaan tempoon ja loput lässähtävät kokoon. Loppujen lopuksi takakannet kertoivat enemmän kun kirjat. Pienellä viilauksella ja ulottuvuudella mahdollisuuksia olisi moneen.
Kirja Gemma Doylesta oli ihana! Rakastuin heti epätäydelliseen Gemmaa, josta oikeasti huomasi, että hän ei ole täydellinen, että hänkin tekee virheitä. Myös Gemman ystävien luonteen piirteet eivät olleet täydellisiä, mikä oli oikeastaan aika virkistävää. Ainoastaan kirjaa oli hiukan vaikea lukea, koska koko ajan epäilin, että Gemman ystävät niin sanotusti pettävät hänet, minkä vuoksi luin kirjan hiukan varoen. Juoni kulki todella vauhdikkaasti, en itse ainakaan tylsistynyt missään vaiheessa, oli myös odottamattomia käännöksiä. Tapahtuma paikka oltiin hyvin kuvailtu, pidin ylipäätään Brayn kirjoituksesta, sitä oli helppo lukea, ei tarvinnut miettiä mitä siinä kohdassa tarkoitettiin. Valitettavasti jatko-osia ei taideta suomentaa ja haluaisin kovasti lukea kirjasarjan loppuun. En ole todellakaan hyvä lukemaan englanninkielisiä kirjoja, mutta katsotaan otanko haasteen vastaan. Suosittelen ehdottomasti!
Tämän kirjan lukeminen oli pitkä projekti. Ei sinänsä että se kirja itsessään olisi siihen vaikuttanut, vaan se että välissä tuli yllättäviä katkoja muista asioista johtuen... Mutta tämän kirjan pariin oli aina mukava palata! Vaikka oli 2kk väliä edelliseen lukukertaan, kaksi sivua kun on lukenut - niin koko alku kirja muistuu taas mieleen.. Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, ja muistettavia nimiä, tällaisissa laajoissa kirjoissa voisi olla sukutaulut :D Muutamissa näitä on näkynytkin. Kartat on ihania! Tarina on hyvin etenevää, ja suomennos on sujuva. Jotkut juonenkäänteet on turhauttavia, että ihmiset voikin olla noin tyhmiä :) Mutta, sellaisiahan me olemme :P Kaiken kaikkiaan hyvä ja mukaansa tempaava kirja! Suosittelen lukemaan!
Vuonna 1985 joukko eri puolille Yhdysvaltoja asettuneita ihmisiä saavat puhelinsoiton mainelaisen Derryn pikkukaupungin kirjastonhoitajalta. Vuosia sitten he ovat taistelleet ikiaikaista pahaa vastaan ja kukistaneet sen, mutta nyt se on tullut takaisin ja lapsia on alkanut jälleen kuolla. Niinpä yksitoistavuotiaina vannottu verivala velvoittaa heitä palaamaan takaisin lähtöruutuun. Stephen Kingin "Se" (Tammi, 1988) on kirjailijan tähänastisen uran massiivisin ja kunnianhimoisimmaksi sanottu teos. Yli tuhannen sivun mittainen romaani jaettiinkin meillä kahdeksi eriliseksi niteeksi, joista on tainnut tulla jo keräilykappaleita. Miten olisi uusi painos, Tammi? Romaanin ehdottomasti suurin vahvuus ovat sen henkilöhahmot. Seitsikon jäsenet ovat kaikki kiinnostavia persoonia, joiden toisiaan kohtaan tuntema ystävyys ja rakkaus muodostavat vastapainon verelle, kuolemalle ja ikiaikaiselle pahuudelle. Lapsuuden viimeistä kesää kuvataan myös onnistuneella tavalla, joka sai ainakin minussa aikaiseksi tietynlaista nostalgista värinää. Kingin perusteemat ovat tarinassa mukana. Lapsuuden traumat, kirjailijahahmo, yliluonnollinen pahuus joka murentaa pikkukaupungin hyveellisen ulkokuoren ja paljastaa sen aivan joksikin muuksi... Mitäpä näistä ei olisi esiintynyt jo romaanissa Salem's Lot? Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tarina pitää otteessaan todella hyvin. Kirjaa on vaikea laskea kädestään. Suvantokohtia ei pääse juuri syntymään, vaikka hieman tiiviimpänä kirja olisi saattanut olla vielä parempi. Kiitettävä on myös kahdessa eri aikatasossa kulkevan romaanin erinomaisesti toimivaa rakennetta. Loppuratkaisusta en pitänyt ihan niin paljon kuin olisin toivonut (jotenkin useimpien kauhuromaanien kanssa pääsee käymän näin), enkä osaa sanoa olisinko suoranaisesti pelännyt lukiessani (kts. edelliset sulkeet), mutta omassa sarjassaan kirja ylittää kirkkaasti karsintarajan. Suomennos ei ole onnistunein mahdollinen, vaan asioita on jätetty kääntämättä (Daffy Duck, marshmellow) tai ne ovat saaneet verrattain omaperäisen asun (hikipaita). Lisäksi osa lauseista muuttuu melko käsittämättömiksi, mikäli ei satu tuntemaan esimerkiksi tietyn rock'n'roll-kappaleen alkuperäistä sanoitusta.
Ah Siri Kolu! Me Rosvolat uppoo, niin teki tääkin. Jostain syystä mua ei häritse kerronnan puhekielisyys, se tekee henkilöistä vain tavallaan arkisia. Preesens sen sijaan vähän tympii, vaikka alla on kolme preesensillä kirjoitettua kirjaa. En tajua miksi dystopiat pitää krjoittaa preesensissä! Alussa kerronta tuntui muutenkin vähän liian sekavalta ja pompittiin paljon asiasta toiseen. Tuntui, ettei kerrottaisi tapahtumista, vaan ajatuksista. Kokoajan oli vain ajatuksia. Muutamassa ensimmäisessä luvussa se tosiaan oli lievästi häiritsevää, kun ei ollut mitään mihin tarttua ja mistä lähteä rakentamaan mielikuviaan. Pilvin luvuissa alko kuitenki tapahtua vähän enemmän ja siks pidin niistä enemmän kuin Petrin luvuista, jotka kuitenkin olivat ihan ok, mutta jäivät pääosin juuri ajatuksen tasolle. Tuomas toimintaraporttiensa P-sauruksinen ja prinsessoijen kanssa oli vähän väsyttävää luettavaa. Loppua kohden hänenkin lukunsa alkoivat olemaan ihan ok. Tää on siinä mielessä muista luekmistani tulevaisuuten sijoittuvista romaaneista poikkeava, et tapahtumat sijoittuu aivan lähitulevaisuuten. Tai ainakaan kovin kauas ne ei voi sijoittua, koska Kolu viljeli tekstiin arkisia tämän päivä yksityiskohtia. Luulenpa kuitenkin ettei kånkeneita käytetä enää niin yleisesti edes viiden vuoden päästä, valion maito ei sekäään tuu kestää ikuisesti ja facebook on jo nyt menettänyt suosiotaan nuorten keskuudessa. Mulle tuli hetkittäin jopa sellainen olo, että PI tapahtuu tässä ajassa. Influenssa aalto voisi alkaa nyt ja se voisi näyttää juuri sellaiselta kuin kirjassa. Koska jokapaikassa silti sanotaan, että tämä on dystopia, niin okei tämä on dystopia, en väitä vastaan. Ehkä PI:ssä onkin meneillään kånkeneiden ja facebookin uusi aalto, vähän ku kaikki nää kasarit ja 70-luvutki palaa ain. Pilvi oli hyvä tyyppi, rohkea ja vahva, mutta haavoittuva eli inhimillinen. Yleensä en pidä niistä vahvoista ja muita paremmista (Pilvillä kun oli suora selkäranka) päähenkilöhahmoista, mutta Kolu oli onnistunut kirjoittamaan Pilvistä juuri sellaisen hyvän tavis tyypin, joka vain sattuu olemaan suoraselkäisempi kuin muut pihmiset. Toivon, että voisin tuntea sellaisen ihmisen kuin Pilvi. Largo onkin sitten aivan oma lukunsa. Hän lukeutuu niihin salaperäisiin, hyvännäköisiin urheilullisiin jätkiin, jotka aina vain iskevät yhtä lujaa ja tehokkaasti - lukijaan nimittäin. Largoo oi largo! Hänestä olisi voinut puhua vielä enemmän... Petri on vielä Pilviäkin tavanomaisemman tuntuinen maantallaaja pinnallisine ajatuksineen. Vaikka en haluaisi, minä oikeasti olen kuin Petri; mukavuudenhaluinen, enkä mikään supersankari. Tuomas puolestaan ottaa hermoon jo niissä vähissä määrin, mitä hän ehtii kirjassa esiintyä. En tajua miten kukaan ikinä kestää tuollaista määräilevää altivistia, jolla on rotta ja P-saurus koodipuheita sen sellaisia. Toivottavasti Tuomaksen hahmo henkilönä myös vähän kirkastuisi seuraavass osassa. Samoin kuin Largon hahmo ja Mimosan suunnitelmat ja niin moni muu asia, etten jaksa edes muistaa. Sit tää kansi... Siis hirveenpää kantta en oo varmaan koskaan nähny! Oon kupannu tän kirjan lainaamista ja lukemista aika kauan ja ihan ton kannen takia, oksennus tulee. Ja pihmisistä (nimitys ihmisille, joilla on P-influenssa) tulee mieleen joku Saarioisen keksimä uusi nimi einespihveil X,D periaattes kyl ihan nerokas ihminen+PI keksintö.
Petyin, henkilöhahmot jotenkin kateissa. Trisin ja Fourin lukuja ei erota toisistaan muuta kuin se, että tilannetta katsotaan toisen silmin, liikaa puhetta geeneistä, liian vähän tapahtumia, TYLSÄ KIRJA! Loppu on kuohuttanut paljon, mutta itellä oli sellanen olo, et halleluujah vihdoin tapahtuu jotain!! Suosittelen lukemaan englanniksi, ainaki mulla tää vika pilas koko sarjan. Suomennos täynnä kirjoitusvirheitä, eikä preesens kerronta muutenkaan oikein kolahda suomen kielellä.
Uhrauksia, kiperiä tilanteita ja ihmissuhteita. Ajattelin, ettei Outolintu koukuta mua siks, koska tiesin jo elokuvan nähtyäni mitä siinä käy, mutt petyin jotenkin siihen ettei Kapinallisellakaan ollut erityisen vahvaa vaikutusta minuun. Pidin siitä, mut pystyin hyvin laskemaan sen käsistäni ja unohtamaan siksi aikaa, mitä olinkaan siitä lukemassa. Ei siis aivan niin säväyttävä kirja kuin toivoin. Jossain kehuttiin Kapinallisen juonta ja selitettiin kirjailijan paljastavan asioita juuri sopivassa tahdissa. Ömh, mitä asioita? Jännitystä yritettiin kylvää lähinnä Trisin hengen saattamisella vaaraan ja koska tiesin ettei hä voi kuolla (koska sarjasta on kolmas osa), halusin korkeintaan tietää miten hän pelastuu. Siitä ehkä kirjan ei niin koskettava vaikutus. Toki Kapinallisessa puhutaan paljon tiedoista, jotka Marcuksen mukaan olivat motivaatio Terävän hyökkäykselle Vaatimattomaan. Näistä tiedoista puhutaan vähän liikaakin ja paljastetaan liian vähän jos tarkoitus olisi saada lukija kiinnostumaan toden teolla, mitä oikein on tekeillä. Viimeisessä luvussa alkoikin sen suhteen olla vähän meininkiä ja aloin kunnolla kiinnostua. Henkilöt ovat jotenkin iin ärsyttävästi muuttuneet. Tai eivät ehkä henkilöt, vaan heidän suhteensa toisiinsa ei tosiaankaan miellyttäneet mua enää. Christina vihoittelee Trisille Willin takia, minkä jotenkuten ymmärrän, vaikka vähän mietityttää, miksei Christina tajua millaisessa tilanteessa Tris oli ja ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Uriah on ihana itsensä Uriah, mutta Four ja Tris suhtautuvat toisiinsa raivostuttavan pikkumaisesti. Jokainen heidän kohtaamisistaan tuntuu päättyvän tai alkavan tai olevan pelkkää riitaa ja huutamista. Kummallakin heistä on tarkka näkökulma asioihin, eikä heillä ole yhtään avarakatseisuutta tai ymmärrystä. Kerrassaan ärsyttävää, kun päähenkilöiden parisuhteet on pakko sotkea vielä senkin lisäksi, että molempien pää on melkein hirttosilmukassa. Myös näitä lukijoiden kiusaksi ärsyttäviä henkilöitä on viljelty harvinaisen paljon, Jeanineen nyt menee hermot tuon tuostakin, Marcus keikkuu siinä rajoilla, Evelyn on hiton raivostuttava ja asiaa pahentaa vielä se että Four antaa hänelle anteeksi, Caleb on sitä mitä on ja Johanna Ryeskin jotenkin vastenmielinen. Kumma kyllä Peter ei ärsytä mua, hän tuntui hetkittäin jopa inhimillisimmältä hahmolta, kun halusi suojella henkeään. Calebkaan ei suoraan sanoen katkaissut hermojani, ehkä siksi että hän esiintyi loppujenlopuksi mukana aika vähän. Lähinnä mieltäni jäi kaivertamaan hänen tarkoitusperiensä jääminen melko epämääräisiksi. Kolmannella kirjalla on paljon kysymyksiä, joihin vastata ja toivon etten joudu pettymään. Samoin kuin ensimmäisessä, en tässäkään voinut olla pohtimatta toimivatko sotatilanteen osapuolet juuri tilanteeseen nähden luonnolliseti. Samanlaisia suoranaisia epäkohtia en niinkään löytänyt, mutta juuri Terävän, Sopuisan, Rehdin ja Osattomien valinnat ja toiminta saivat minut skeptiseksi niiden aitouden suhteen. Miksi osattomat haluavat johtaa kaupunkia yksin, kun ovat juuri nähneet mitä sellainen on tehnyt Vaatimattomalle? Kuulostaa kuin minulla ei olisi kirjasta muutakuin negatiivista sanottavaa, mutta oikeasti se oli lukemisen arvoinen, siinä oli joutuisasti tapahtumasta tapahtumaan etenevä juoni, mikä oli tässä tapauksessa plussaa sekä joheva ja luonnollisenoloinen kerronta. Joissain kohdissa huomasin, miten kirjailijalla oli ollut tarkka visio tapahtumapaikkojen ulkonäöstä, kun niitä tupattiin kuvailemaan viimeistä piirtoa myöden, eikä aina niin selkeästikään. Silti pidin tästä, pidän edelleenkin tätä osasto -jako ideaa kiehtovana. Mainitsemani miinukset ovatkin niitä jotka söivät viimeiset tähdet ja pakko sanoa Outolintu oli kyllä Kapinallista aavistuksen parempi, vaikka niiden vertaaminen tuntuukin aika hankalalta, kun Outolinnun luin vasta leffan kattomisen jälkeen.
Todella hyvä kirja. Selkeyttää aiempia osia mukavasti. Joukkoon mahtuu yllättäviäkin asioita. Lopussa kuolleita on kyllä mielestäni vähän liikaa, mutta ei voi mitään. Ehdottomasti erinomainen trilogia. Suosittelen!