Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Taas todella hyvä kirja Terry Pratchettilta. Jotkut Terry Pratchettin aikuisten kirjoista ovat olleet minulle vaikeita ja hitaita lukea ja ymmärtää, mutta tämä meni parissa päivässä. Pidin Eskistä todella paljon ja Muori Säävirkustakin paljastui mukavasti uusia puolia. Pidin myös siitä, miten sekä velhot ja noidat oli saatu samaan kirjaan.

Carrie on ensimmäisiä kauhukirjoja jotka olen lukenut, ja minusta sijoittuu sinne parempaan päähän. Stephen King osaa laittaa kylmät väreet tanssimaan selkäpiissä ja kirja oli pakko lukea yhteen putkeen, mikä ei ollut tosissaankaan ongelma kirjan pituuden vuoksi. Takakansi antoi ehkä hiukan väärän kuvan kirjasta, mutta onneksi en lukenut kirjaa takakannen perusteella vaan kaverin suosituksesta. Vaikkei kirja mikään kauheista kauhein kirja ole, niin pelkoa se minussa herätti. Yksi syy siihen oli hahmojen eläväisyys ja todellisuus. Maailmassahan on monta koulukiusattua aivan kuin Carriekin, ja mitä tapahtuisikaan, jos heillä olisi samanlaisia voimia kuin Carriella... Carrien äiti oli minusta aivan hirveä, ja aina joissain vaiheissa vihasin ja pelkäsin häntä. Lisäksi kirjassa kauhun tunnetta lisäsi kielikuvat ja kerronta, ja tekstiä lukiessa tuntui kuin olisi itse paikalla. Jos ei tykkää sellaisesta kauhusta, joka vie yöunet totaalisesti, vaan haluaa vain hiukan säikäyttää itseään, niin suosittelisin Carrieta sellaisille.

Kirjasrajn toinenosa oli melko tylsähkö, mutta kuten ensimmäinenkin osa tämäkin kirja kosketti minua suuresti. Suosittelen!

Maailmansilmässä seikkailun luonne muuttuu jännittävästä ahdistavaksi. Päähenkilöt ovat joutuneet eroon toisistaan, eikä kestä kauaakaan, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kirjan (lasken tähän mukaan Vaarojen taipaleen) parasta antia on matka Caemlyniin pimeänkulkijoiden jahdattavana. Vainoharhaisuus ja pelko välittyvät täydellisesti. Loppua kohti tahti kiihtyy, ja rauhallisesti rakennetut tunnelmat vaihtuvat mahtavaan ja maagiseen kuvailuun Maailmansilmän luona. Sen ansiosta nopea kliimaksi ei tunnu niinkään äkilliseltä kuin vaikuttavalta. Maailmansilmän luonne jättää myös jonkin verran tilaa spekuloimiselle. Ajan pyörän ensimmäisen osan päämysteeri on hyvin pohjustettu ennen sen paljastamista lopussa. Lukiessani tarinaa toista kertaa pystyin tuntemaan Moirainen ja Lanin paineet onnistumisesta, kun tiesin, mitä he etsivät ja kuinka tärkeää se oli. Voisinkin lukea seuraavaksi Uuden kevään, jossa he ovat pääosassa.

Ajan Pyörä alkaa kuin pumpuliin käärittynä; hyvin vähän tapahtuu ensimmäisten 100-200 sivun aikana. Hitauden on tarkoitus saada lukija tutustumaan Kaksvirtaan ennen kuin tarina siirtyy kauas sieltä, jotta voimme ymmärtää henkilöiden kaipuun kotiin. Tunnelma on tuskan täyttämästä esinäytöksestä asti täydellisesti kohdallaan. Ensin kaikki tuntuu rauhalliselta unelta, jossa on pieni ahdistuksen pohjavire. Sitten unesta herätään äkillisesti ja lähdetään matkaan, mistä varsinaiset tapahtumat alkavat. Ahdistus ei ole enää pelkkä aavistus. Vaarojen taipaleessa kaikki tuntuu silti enemmänkin jännittävältä ja kiehtovalta, mikä tulee muuttumaan hyvin pian synkempään suuntaan. Kaupungit on kuvailtu hyvin, varsinkin Shadar Logoth on yksi kirjan kohokohdista. Kaikki päähenkilöt tuntuvat kovin viattomilta verrattuna myöhempiin osiin. Alussa painopiste on enemmän maailmassa ja tapahtumissa kuin henkilöissä, mutta tämäkin tulee muuttumaan. Ajan pyörä ei ehkä ala kovin omaperäisesti, mutta tunnelmansa ansiosta Vaarojen taival ei voi ansaita viittä tähteä vähempää. Se oli juuri niin hyvä kuin muistin.

Kuninkaiden koitos on yhtä hyvä kuin Valtaistuinpelikin. Politiikka on edelleen kiinnostavaa, ja Punalinnan tapahtumat mielenkiintoisinta luettavaa. Pidän siitä, miten tässä toistetaan sama kuvio kuin ensimmäisessä osassa: Koura juonittelujen keskellä. Tällä kertaa Koura onkin itse juonittelija eikä juonien kohde... Daenerysin luvut olivat myös kiinnostavia eksoottisen ympäristön ja maagisuuden ansiosta. Se auttaa myös, että nyt Daenerys on itsenäisempi kuin Valtaistuinpelissä. Westerosin puolellakin on hiukkasen enemmän magiaa, mistä ei ole haittaa lukijalle. Hahmot ovat edelleen hyviä (siis lukunautinnon kannalta) ja jostain syystä pidän Stannisista, vaikka kukaan kirjan hahmoista ei taida olla samaa mieltä kanssani. Valtaistuinpelin tapaan Kuninkaiden koitoksella ei ole mainittavia heikkouksia, siltä vain puuttuu se ylimääräinen silaus, joka voisi antaa sille viidennen tähden.

Lumikko ja yhdeksän muuta oli koukuttava kirja, mutta se ei tarkoita sen olevan hyvä. Mysteerin tuntua tarinassa oli, ja jotkin yksityiskohdat olivat aidosti pelottavia. Rottakeisari tuntui erityisen karmivalta ja epäilen, että se oli enemmänkin kuin lastenkirjan hahmo... Ehkä kirjan suurin heikkous oli henkilöt, joista oli vaikea välittää millään tavalla. Jos tarinassa olisi keskitytty enemmän Lumikkoon, se olisi voinut olla mielenkiintoisempi, sillä lastenkirjailijahan oli loppujen lopuksi suurin mysteeri. Peli oli ideana melko tylsä, vain helppo keino asioiden paljastamiseen. Olin odottanut jotain muuta takakannen perusteella. En myöskään pitänyt kirjoitustyylistä erityisemmin. Aivan lopun paljastus oli tavallaan ihan kelvollinen, mutta muuten "epilogi" oli mielestäni huono lopetus oudolle tarinalle. On jotenkin vastoin epilogin ideaa, että siinä on vielä noin paljon toimintaa. Lumikkoon ja yhdeksään muuhun jää paljon tulkittavaa, ja uusintaluku voisi paljastaa lisää, mutta en taida siihen vaivautua.

Kirja on erittäin hyvä. Juoni on hieman sekava, johtuen asioiden aikajärjestyksestä, mutta muuten kirja on erittäin kiinnostava. Suosittelen lukemaan! Ps. Televisiosarjakin on katsomisen väärti.

Uinuvien kirjojen labyrintti on kirja, joka ei meinaa alkaa millään. Ja sitten kun se alkaa, se loppuu saman tien. Kaiken kaikkiaan kirjaa ei voi suositella muille kuin aikaisemman osan, Uinuvien kirjojen kaupungin, faneille, jotka odottavat kolmatta osaa. Uinuvien kirjojen labyrintti ei toimi itsenäisenä kirjana; se näyttää ja maistuu liikaa väliosalta. Kirjassa edellisen osan sankari Mythenmetz palaa takaisin Kirjalistoon - ja oikein muuta ei sitten tapahdukaan. Kirjassa lähinnä kerrataan edellisen kirjan juonta. Kaikkein räikeimpänä osoituksena tästä on kohta, jossa Mythenmetz seuraa näytelmää, jossa kerrataan järjestyksessä edellisen kirjan tapahtumat. Kappaletta lukiessa tulee vain olo, miksi en saman tien lukisi vain Uinuvien kirjojen kaupunkia uudestaan. Uinuvien kirjojen labyrintti ei tavoita ensimmäisen osan tasoa jännittävyyden tai juonen kannalta, mutta on silti pakkoluettavaa kaikille aiemman osan ystäville, koska kolmas osa on tulossa.

olihan tää hyvä. täytyy kyllä myöntää että meni 2 päivää ennen kun pystyin siihen tarttumaan, koska ajattelin että mahtaakohan olla yhtä kun ei oo percyä ollenkaan. oli jokseenkin outo lukee, kun oli siinä kuitenkin annabeth ja rachel ja kaikki muut edellisestä sarjasta mutta ei percyä.. suosittelen kyllä kaikille ketkä tykkäsivät edellisestä sarjasta, mukaansa tempaava kirja, kivat henkilähahmot.

Aluksi täytyy myöntää, että viimeaikainen lukemistoni varjosti lukukokemustani. Käsiini viime aikoina sattuneet teokset ovat kaikki olleet dystooppista scifiä (mm. Tawficin Utopia ja Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita), vaikka lajityyppi ei ole minua koskaan kiehtonut. Kellopeliappelsiiniin tarttuminen osui kohtaan, jossa aloin olla jo kurkkuani myöten täynnä synkkiä ja väkivaltaisia tulevaisuudenkuvauksia, ja sen shokeeraavuus pelkistyi jälleen uudeksi mielikuvitukselliseksi kauhukuvaksi muiden joukossa. Nadsat-slangi, joka jollekin toiselle lukijalle olisi saattanut olla virkistävä ja kiinnostava lisä, oli minulle pelkkä lukemisen ja ymmärtämisen hidaste, joka lisäksi rikkoi immersion pakottaessaan jatkuvasti selaamaan kirjan lopussa olevaa sanastoa. Päähenkilön tarina ei temmannut mukaansa. Kaikkiaan teos oli melko vaivalloinen lukukokemus. Usein maailmankirjallisuuden klassikon luettuaan ymmärtää teoksen klassikkoaseman. Kellopeliappelsiinin kohdalla niin ei valitettavasti käynyt, vaikka tiedostankin teoksen ainutlaatuiset piirteet. Jätänkin siis teoksen kohdaltani odottamaan mahdollista toista lukukertaa jossakin tulevaisuudessa, jolloin se saattaa puhutella enemmän. Mahdollista on myös, että kirjan aihe ja käsittelytapa ovat niin kaukana omista kiinnostuksenkohteistani, että todellista ihastumista ei kohdallani koskaan tapahdu. Suosittelen teosta kuitenkin jokaiselle, jota dystooppinen scifi kiinnostaa hiukankin tai jotka vain haluavat sivistää itseään klassikoilla.

Ehdottomasti sarjan huonoin kirja. Ihmissusia ei tässä kirjassa ollut enää lähes ollenkaan ja Kreikka mytologia ja daimonit sun muut meni jo ihan yli. Minulle Susiraja-sarjan viehätys alkuun oli ihmissudet ja suomalaisuus, mutta tästä kirjasta ne puuttuivat lähes täysin. Raisasta tulee kirja kirjalta ärsyttävämpi. Nikoa ei näkynyt oikeastaan ollenkaan ja Raisakin tuntui unohtavan hänet välillä jo ihan kokonaan. Mikaelin palatessa kuvioihin kiinnostukseni lisääntyi, mutta eipä silläkään saralla ihmeempiä tapahtunut ennenkuin vasta ihan kirjan viimeisillä sivuilla. Tässä kirjassa esiteltiin koko ajan vaan uusia hahmoja samalla kun vanhat unohdettiin kokonaan. Ei tuntunut enää samalta sarjalta kuin kaksi edellistä kirjaa.

Tämä oli minusta ehdottomasti paras kolmesta viimeisimmästä, joskaan kahdelle ensimmäiselle ei pärjää. Hyvä päätösosa ja sopii kokonaisuuteen. Vaikka Jacesta en ole koskaan oikein pitänyt, hän ei ollut tässä kirjassa ehkä ihan niin ärsyttävä kuin aiemmissa. Simon on aina kuulunut lempihahmoihini, samoin kuin Luke ja Magnus. Sebastian ei ole lempipahikseni, mutta ihan hyvä aina hetkittäin. Jollain asteella toivon että näitä kirjoitettaisiin lisää, mutta en kuitenkaan. En halunnut sarjan ikinä loppuvan, koska tämä oli yksi parhaimmista sarjoista mitä olen koskaan lukenut.

En tiedä mikä meni pieleen. En missään hetkessä saanut otettua kiinni juonesta, hahmoista, tapahtuma paikasta jne. Enkä ymmärrä miksi! Kirjan idea oli nerokas, teksti oli helposti luettavaa ja sujuvaa, hahmot olivat kiinnostavia ja kutakuinkin omaperäisiä. Ehkä kirjaa oli hiukan pitkitetty, mutta mikään ei ollut turhaa, ei hahmot, eikä tapahtumatkaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna kirja oli kaunis. Sitä ei ehkä lukiessa ymmärtänyt, mutta nyt tajuan, että siinä oli jotain puhdasta ja upeaa. En tiedä opinko arvostamaan sinistä taivasta ja aurinkoa, joka esiintyy meille joka päivä, mutta jokin muuttui minussa. Tässä kirjassa unelmoitiin paremmasta tulevaisuudesta, maailmasta jossa voi elää ja nauttia elämisestä, teos auttaa käsittämään, että aurinko ei ole itsestään selvyys. Kaikesta huolimatta en ole pettynyt kirjaan ja kaiken lisäksi sain tutustua varmaan yhteen upeimmista henkilöistä Vayuun. Hänestä haluaisin lukea joskus lisää. Suosittelen ehdottomasti!

Puoliksi villi etenee paljon sutjakkaammin eteenpäin kuin puoliksi paha, joten Sally Green selvästi on oppinut kirjoittaessaan. Juoni rakentuu näppärämmin ja toiminta ja hitaat kohdat vuorottelevat keskenään. Kirja koukuttaa aika pahasti, kun yksi kohtaus johtaa nopeasti toiseen. Myös epämääräisiä kirjoituskokeiluja on vähemmän kuin ekassa osassa: jos selviää ensimmäisestä luvusta, niin niitä ei tarvitse enää juurikaan katsella. Päähenkilön toteava tapa tarkastella maailmaa viehättää minua yhä suuresti. Tässä on hieno tarina vaikeuksista selviämisestä katkeroitumatta ja säilyttäen ihmettelevän ja tuoreen maailmankuvan. Myös hyvien ja pahojen vastakkainasettelu on toteutettu raikkaasti. Mustat ja valkoiset ovat täysin eri asia kuin hyvät ja pahat, ja lopulta hyvien ja pahojenkin hyvyyden määrä on aika kyseenalainen. Mitä monimutkaisemmat olosuhteet, sitä vaikeampaa hyvyyttä on enää määrittää. Sujuvasti kirja ei yritä määrittää oikein mitään, vaan antaa vain lukijalle tilaisuuksia oppia ja oivaltaa ihan itse asioita, jos lukija vain tahtoo noihin tilaisuuksiin tarttua.

Kirjan juoni vaikutti aluksi ihan mielenkiintoiselta, mutta lopahti aika nopeasti, kunnes se taas loppua kohti alkoi paranemaan. Kirjassa oli muutavia jännittäviä kohti ja varsinkin kirjan loppu sai näpit syyhyämään, toinen osa on pakko lukea. Uskoisin että juoni paranee huomattavasti seuraavassa osassa, nyt kun alkukankeudesta on päästy. Pidin koirien "slangisanoista", sekä koirien elehtimisistä, tosin jotkut koirien käyttämät nimitykset eivät ihan heti menneet perille ja toiset olivat jokseenkin huvittavia, kuten "pitkätassu".

Maailman suloisin alku! Kirja oli tietysti muutenkin hirmu hyvä ja suosittelen kaikille!

Pidin kirjasta, luin kaksi kertaa. En tosin pitänyt Trisin ja Tobiaksen pikkumaisesta suhteesta. Heidän välit ovat muuttuneet hirmuisen paljon! Ensimmäisessä kirjassa he olivat täydellinen, rakastava pari enkä voinut kuvitella muunlaista elämää heille, kunnes tuli kapinallinen... Oli kirjassa hyviäkin asioita! Tietenkin. Pidin Uriahista. Uriah on ollut ensimmäisestä osasta lähtien yksi lempihahmoistani! Peterkin yllätti minut suuresti! En näe Peteriä enää kauheana voiveitsellä sohijalla vaan näen hänessä paljon hyvääkin!

En pitänyt kirjan alusta lainkaan, mutta kirja parani loppua lähestyessä...onneksi Hunter oli raivostuttava, eikä yhtään vanhan Hunterin kaltainen. Turk sen sijaan oli ihana loppuu asti, Aria oli hieman ärsyttävä, vaikkakn Turkin seurassa ihmeen luonnollinen ja yllättävän mukavakin hahmo. Kirja ei kuitenkaan täyttänyt toiveitani ja odotuksiani

Yllätyin suuresti luettuani kirjan! Ajattelin kirjan olevan tv-sarjojen kaltainen, mutta olikin aivan eri luokkaa! Vaikka en pitänytkään Elenan kuningatar-luonteesta ja vampyyrien pienestä määrästä kannustan kaikkia kiinnostuneita aloittamaan!

Kylläpäs minulla kestikin tämän kirjan lukeminen. Ehkä koulu oli myös osasyynä, mutta toisaalta taas en saanut oikein otetta tähän kirjaan sitä aloitellessani. Kun luin sarjan ensimmäisen kirjan niin rakastuin tähän maailmaan ihan täysin ja tämä lukeutui parhaisiin sarjoihin joita olen lukenut. Edelleen kirjasarja on lähellä sydäntä ja jokainen sen ihana hahmo, mutta ei tullut tämän kirjan kohdalla ihan samanlaista fanityttömäistä innostusta kuin ensimmäisten osien kohdalla. Minua ehkä myös vähän tympäsi Sebastian-kuvio jolle ei tuntunut tulevan loppua ja lisäksi jotenkin Claryn ja Jacen välinen romanssi tuntui vähän kasaan kuivuneelta siinä missä joskus se sai minunkin sydämeni läpättämään. Ehkä liian pitkälle venytetty "eiii, ei saa koskea"- suhde vei veronsa. Pienistä pitkäveteisyyksistä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen kirja ja todella hyvä päätös hienolle sarjalle. Rakastan onnellisia loppuja ja tästä löytyi ainakin sitä. En kiellä tirauttaneeni muutamaa kyyneltä kirjan loppupuolella. Kyllä näitä hahmoja ikävä tulee, ei voi mitään. Onneks minulla on kaikki kuusi kirjaa hyllyssä odottelemassa uutta lukukertaa!