Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Vaihteen vuoksi fantasiaa ihanalla melankolisuudella, jossa mikään ei mene niinkuin kuvittelisi. Onnellinen sarja tämä ei ole, mutta ne pienet onnen hetket tuntuvatkin kirjassa sitä suuremmilta kaiken elämän raakuuden keskellä. Itse pidän kirjasta juuri siksi kun Fitz ei ole perinteinen sankari jolla kaikki onnistuu, vaan tavallinen ei niin fiksu tyyppi, joka omista haluistaan huolimatta joutuu kaaoksen partaalla olevan kuningaskunnan poltepisteeseen. Henkilöt ja paikat on kuvailtu niin tarkasti että niihin on helppo samaistua ja nähdä mielessään.
Antal Szerbin esikoisromaani "Pendragonin legenda" (Atena, 2008) on 1930-luvulla kirjoitettu romaani unkarilaisesta tutkijasta János Bátkysta, joka tulee sattumalta tempaistuksi mukaan keskelle vanhaan Pendragonin aatelissukuun kytkeytyvää tapahtumasarjaa. Goottilaissävytteisessä kauhuromaanissa päähenkilömme joutuu tekemisiin muun muassa tekemisiin okkultismin, muinaisten alkemistien, elämän ja kuoleman kysymyksiä ratkovien jaarlien, öisin ilmestyvien tummanpuhuvien ratsumiesten ja Ilmestyskirjaa siteeraavien walesilaisten profeettojen kanssa. Vaikka kirja voidaan periaatteessa luokitella kauhugenreen, ei se ole erityisen pelottava. Mukana on runsaasti huumoria. Szerbilla on sana todella hyvin hallussaan, ja kirjassa nauretaan erityisesti englantilaisuudelle ja sen erilaisille ilmenemismuodoille. Lopputulos on ihan viihdyttävä romaani, jonka olisi voinut ajatella syntyneen P.G. Wodehousen ja H.P. Lovecraftin yhteistyönä.
Englantilaisen Sadie-teinitytön ensimmäinen känni-ilta olisi voinut sujua paremmissakin merkeissä. Filmin katkettua hän löytää itsensä kahlittuna talosta, jonka lattiaan on maalattu omituisia symboleja. Kuinka hän on joutunut sinne? Miksi kidnappaajaksi tunnustautuva nainen on niin kovin ystävällinen? Ja miksi hän ei voi poistua symbolikehästä ilman että oksennus alkaa nousta hänen suuhunsa...? Samaan aikaan yliopiston professori Felix Guichard avustaa poliisia mystisen kuolemantapauksen parissa. Rautatieasemalta löytyneen tytön ruumiis on täynnä okkulttisia symboleja, jotka johtavat kahden englantilaisen salatieteilijän, John Deen ja Edward Kelleyn, jäljille 1500-luvun loppupuolen Itä-Eurooppaan. Rebecca Alexanderin "Elämän ja kuoleman salaisuudet" (Like, 2014) hyppäsi mukaan lukulistalleni vähän puolivahingossa kun satuin selailemaan kustantajan uutuusluetteloa. Englantilainen murhamysteeri, jossa käsitellään kreivitär Erzsébet Bathoryn surullisenkuuluisaa tarinaa? Tänne yksi kappale, kiitos! No, melko pian kävi ilmi, että eihän tällä ole oikeastaan paljoakaan tekemistä dekkarien tai edes jännityksen kanssa, vaaan romaani on viime kädessä melko puhdasoppista fantasiaa. Lukija heitetään keskelle maailmaa, jossa noituus, demonien manaaminen ja muu sen sellainen ovat keskuudessamme, vaikka eihän siitä puhuta muualla kuin inkvisition salaisissa papereissa. Kesti vähän aikaa ennen kuin sain käännettyä aivoni tälle taajuudelle - tai ainakin pitempään kuin päähenkilö-professorillamme, joka tuntui olevan sinut asian kanssa melkein heti - mutta sen jälkeen homma luistikin ihan mukavasti. Niin nykypäivään kuin 1500-luvulle sijoittuvat tarinalinjat olivat molemmat riittävän jännittäviä pitämään mielenkiintoa yllä, ja henkilötkin olivat ihan sympaattisia, vaikka kovin syvälle heidän nahkoihinsa ei mentykään. Mitään uutta ja ihmeellistä "Elämän ja kuoleman salaisuudet" ei kyllä tarjoa, olipahan nyt vaan nopealukuinen ja kaikessa hölmöydessäänkin ihan viihdyttävä välipala, jota voisi varmaan suositella jo yläkouluikäisille lukijoille. It's alright ma, it's only witchcraft!
Kerran alotettuani en saanut mitenkään laskettua kirjaa kädestäni ja yöt venyivät. Aluksi kappaleiden alun historia osuudet hieman tympi mutta pidemmälle lukiessa tajusin että ne rakentavat täydellisen kokonaisuuden ja paikkaavat aukot jota kirjaa lukiessa saattaisi jäädä. Ihailen työtä jonka kirjailija on nähnyt. Todella koukuttava kirja ja vaikka etenee suht hitaasti välillä, ei missään vaiheessa tule tylsää. Hieno alku loistavalle sarjalle! Parasta! Kaikkien fantasian ystävien pitäisi ehdottomasti lukea!
Tämän ja kaikki muut sarjan kirjat luettunani ei käteen jäänyt mitään muuta kuin kysymys miksi? Kirjailija pomppii asioiden yli ja toivoo että lukija ei huomaa. Sarjasta olisi voinut saada hyvänkin jos aukkoja ei jäisi niin paljon. Mitä loppujenlopuksi on seebius? Mistä se tulee ja miksi juuri Dante? Mitä Fewrynn pakoili Maraatin varjon alla ja mitä varten sieltä pois lähtiessä piti suojautua, mikä uhkasi? Toisen osan päätteeksi sanotaan "Ja niin taikuus palasi maailmaan" mikä taikuus? Kuka taikoo? Jos taikaa ei ollut viiteensataan vuoteen mistä Maraat ja Memhri on oppinut taikuutensa?... Hahmot jäivät pinnallisiksi, eikä oikein mitään uutta oltu keksitty, lisäksi ihmisten iät jäivät epäselviksi ja hämmentäviksi. Kuitenkin jaksoin kaikki kirjat lukea toiveissa että johonkin vastattaisiin, mutta R.A. Salvatoren ja Robin Hobbin jälkeen tuntuu purkkapallolta tämä. Ehkä suunnattu sitten paljon nuoremmille. Hyvin kirjottaa mutta kuitenkin aika nopeaan tempoon ja loput lässähtävät kokoon. Loppujen lopuksi takakannet kertoivat enemmän kun kirjat. Pienellä viilauksella ja ulottuvuudella mahdollisuuksia olisi moneen.
Kirja Gemma Doylesta oli ihana! Rakastuin heti epätäydelliseen Gemmaa, josta oikeasti huomasi, että hän ei ole täydellinen, että hänkin tekee virheitä. Myös Gemman ystävien luonteen piirteet eivät olleet täydellisiä, mikä oli oikeastaan aika virkistävää. Ainoastaan kirjaa oli hiukan vaikea lukea, koska koko ajan epäilin, että Gemman ystävät niin sanotusti pettävät hänet, minkä vuoksi luin kirjan hiukan varoen. Juoni kulki todella vauhdikkaasti, en itse ainakaan tylsistynyt missään vaiheessa, oli myös odottamattomia käännöksiä. Tapahtuma paikka oltiin hyvin kuvailtu, pidin ylipäätään Brayn kirjoituksesta, sitä oli helppo lukea, ei tarvinnut miettiä mitä siinä kohdassa tarkoitettiin. Valitettavasti jatko-osia ei taideta suomentaa ja haluaisin kovasti lukea kirjasarjan loppuun. En ole todellakaan hyvä lukemaan englanninkielisiä kirjoja, mutta katsotaan otanko haasteen vastaan. Suosittelen ehdottomasti!
Tämän kirjan lukeminen oli pitkä projekti. Ei sinänsä että se kirja itsessään olisi siihen vaikuttanut, vaan se että välissä tuli yllättäviä katkoja muista asioista johtuen... Mutta tämän kirjan pariin oli aina mukava palata! Vaikka oli 2kk väliä edelliseen lukukertaan, kaksi sivua kun on lukenut - niin koko alku kirja muistuu taas mieleen.. Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, ja muistettavia nimiä, tällaisissa laajoissa kirjoissa voisi olla sukutaulut :D Muutamissa näitä on näkynytkin. Kartat on ihania! Tarina on hyvin etenevää, ja suomennos on sujuva. Jotkut juonenkäänteet on turhauttavia, että ihmiset voikin olla noin tyhmiä :) Mutta, sellaisiahan me olemme :P Kaiken kaikkiaan hyvä ja mukaansa tempaava kirja! Suosittelen lukemaan!
Vuonna 1985 joukko eri puolille Yhdysvaltoja asettuneita ihmisiä saavat puhelinsoiton mainelaisen Derryn pikkukaupungin kirjastonhoitajalta. Vuosia sitten he ovat taistelleet ikiaikaista pahaa vastaan ja kukistaneet sen, mutta nyt se on tullut takaisin ja lapsia on alkanut jälleen kuolla. Niinpä yksitoistavuotiaina vannottu verivala velvoittaa heitä palaamaan takaisin lähtöruutuun. Stephen Kingin "Se" (Tammi, 1988) on kirjailijan tähänastisen uran massiivisin ja kunnianhimoisimmaksi sanottu teos. Yli tuhannen sivun mittainen romaani jaettiinkin meillä kahdeksi eriliseksi niteeksi, joista on tainnut tulla jo keräilykappaleita. Miten olisi uusi painos, Tammi? Romaanin ehdottomasti suurin vahvuus ovat sen henkilöhahmot. Seitsikon jäsenet ovat kaikki kiinnostavia persoonia, joiden toisiaan kohtaan tuntema ystävyys ja rakkaus muodostavat vastapainon verelle, kuolemalle ja ikiaikaiselle pahuudelle. Lapsuuden viimeistä kesää kuvataan myös onnistuneella tavalla, joka sai ainakin minussa aikaiseksi tietynlaista nostalgista värinää. Kingin perusteemat ovat tarinassa mukana. Lapsuuden traumat, kirjailijahahmo, yliluonnollinen pahuus joka murentaa pikkukaupungin hyveellisen ulkokuoren ja paljastaa sen aivan joksikin muuksi... Mitäpä näistä ei olisi esiintynyt jo romaanissa Salem's Lot? Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tarina pitää otteessaan todella hyvin. Kirjaa on vaikea laskea kädestään. Suvantokohtia ei pääse juuri syntymään, vaikka hieman tiiviimpänä kirja olisi saattanut olla vielä parempi. Kiitettävä on myös kahdessa eri aikatasossa kulkevan romaanin erinomaisesti toimivaa rakennetta. Loppuratkaisusta en pitänyt ihan niin paljon kuin olisin toivonut (jotenkin useimpien kauhuromaanien kanssa pääsee käymän näin), enkä osaa sanoa olisinko suoranaisesti pelännyt lukiessani (kts. edelliset sulkeet), mutta omassa sarjassaan kirja ylittää kirkkaasti karsintarajan. Suomennos ei ole onnistunein mahdollinen, vaan asioita on jätetty kääntämättä (Daffy Duck, marshmellow) tai ne ovat saaneet verrattain omaperäisen asun (hikipaita). Lisäksi osa lauseista muuttuu melko käsittämättömiksi, mikäli ei satu tuntemaan esimerkiksi tietyn rock'n'roll-kappaleen alkuperäistä sanoitusta.
Ah Siri Kolu! Me Rosvolat uppoo, niin teki tääkin. Jostain syystä mua ei häritse kerronnan puhekielisyys, se tekee henkilöistä vain tavallaan arkisia. Preesens sen sijaan vähän tympii, vaikka alla on kolme preesensillä kirjoitettua kirjaa. En tajua miksi dystopiat pitää krjoittaa preesensissä! Alussa kerronta tuntui muutenkin vähän liian sekavalta ja pompittiin paljon asiasta toiseen. Tuntui, ettei kerrottaisi tapahtumista, vaan ajatuksista. Kokoajan oli vain ajatuksia. Muutamassa ensimmäisessä luvussa se tosiaan oli lievästi häiritsevää, kun ei ollut mitään mihin tarttua ja mistä lähteä rakentamaan mielikuviaan. Pilvin luvuissa alko kuitenki tapahtua vähän enemmän ja siks pidin niistä enemmän kuin Petrin luvuista, jotka kuitenkin olivat ihan ok, mutta jäivät pääosin juuri ajatuksen tasolle. Tuomas toimintaraporttiensa P-sauruksinen ja prinsessoijen kanssa oli vähän väsyttävää luettavaa. Loppua kohden hänenkin lukunsa alkoivat olemaan ihan ok. Tää on siinä mielessä muista luekmistani tulevaisuuten sijoittuvista romaaneista poikkeava, et tapahtumat sijoittuu aivan lähitulevaisuuten. Tai ainakaan kovin kauas ne ei voi sijoittua, koska Kolu viljeli tekstiin arkisia tämän päivä yksityiskohtia. Luulenpa kuitenkin ettei kånkeneita käytetä enää niin yleisesti edes viiden vuoden päästä, valion maito ei sekäään tuu kestää ikuisesti ja facebook on jo nyt menettänyt suosiotaan nuorten keskuudessa. Mulle tuli hetkittäin jopa sellainen olo, että PI tapahtuu tässä ajassa. Influenssa aalto voisi alkaa nyt ja se voisi näyttää juuri sellaiselta kuin kirjassa. Koska jokapaikassa silti sanotaan, että tämä on dystopia, niin okei tämä on dystopia, en väitä vastaan. Ehkä PI:ssä onkin meneillään kånkeneiden ja facebookin uusi aalto, vähän ku kaikki nää kasarit ja 70-luvutki palaa ain. Pilvi oli hyvä tyyppi, rohkea ja vahva, mutta haavoittuva eli inhimillinen. Yleensä en pidä niistä vahvoista ja muita paremmista (Pilvillä kun oli suora selkäranka) päähenkilöhahmoista, mutta Kolu oli onnistunut kirjoittamaan Pilvistä juuri sellaisen hyvän tavis tyypin, joka vain sattuu olemaan suoraselkäisempi kuin muut pihmiset. Toivon, että voisin tuntea sellaisen ihmisen kuin Pilvi. Largo onkin sitten aivan oma lukunsa. Hän lukeutuu niihin salaperäisiin, hyvännäköisiin urheilullisiin jätkiin, jotka aina vain iskevät yhtä lujaa ja tehokkaasti - lukijaan nimittäin. Largoo oi largo! Hänestä olisi voinut puhua vielä enemmän... Petri on vielä Pilviäkin tavanomaisemman tuntuinen maantallaaja pinnallisine ajatuksineen. Vaikka en haluaisi, minä oikeasti olen kuin Petri; mukavuudenhaluinen, enkä mikään supersankari. Tuomas puolestaan ottaa hermoon jo niissä vähissä määrin, mitä hän ehtii kirjassa esiintyä. En tajua miten kukaan ikinä kestää tuollaista määräilevää altivistia, jolla on rotta ja P-saurus koodipuheita sen sellaisia. Toivottavasti Tuomaksen hahmo henkilönä myös vähän kirkastuisi seuraavass osassa. Samoin kuin Largon hahmo ja Mimosan suunnitelmat ja niin moni muu asia, etten jaksa edes muistaa. Sit tää kansi... Siis hirveenpää kantta en oo varmaan koskaan nähny! Oon kupannu tän kirjan lainaamista ja lukemista aika kauan ja ihan ton kannen takia, oksennus tulee. Ja pihmisistä (nimitys ihmisille, joilla on P-influenssa) tulee mieleen joku Saarioisen keksimä uusi nimi einespihveil X,D periaattes kyl ihan nerokas ihminen+PI keksintö.
Petyin, henkilöhahmot jotenkin kateissa. Trisin ja Fourin lukuja ei erota toisistaan muuta kuin se, että tilannetta katsotaan toisen silmin, liikaa puhetta geeneistä, liian vähän tapahtumia, TYLSÄ KIRJA! Loppu on kuohuttanut paljon, mutta itellä oli sellanen olo, et halleluujah vihdoin tapahtuu jotain!! Suosittelen lukemaan englanniksi, ainaki mulla tää vika pilas koko sarjan. Suomennos täynnä kirjoitusvirheitä, eikä preesens kerronta muutenkaan oikein kolahda suomen kielellä.
Uhrauksia, kiperiä tilanteita ja ihmissuhteita. Ajattelin, ettei Outolintu koukuta mua siks, koska tiesin jo elokuvan nähtyäni mitä siinä käy, mutt petyin jotenkin siihen ettei Kapinallisellakaan ollut erityisen vahvaa vaikutusta minuun. Pidin siitä, mut pystyin hyvin laskemaan sen käsistäni ja unohtamaan siksi aikaa, mitä olinkaan siitä lukemassa. Ei siis aivan niin säväyttävä kirja kuin toivoin. Jossain kehuttiin Kapinallisen juonta ja selitettiin kirjailijan paljastavan asioita juuri sopivassa tahdissa. Ömh, mitä asioita? Jännitystä yritettiin kylvää lähinnä Trisin hengen saattamisella vaaraan ja koska tiesin ettei hä voi kuolla (koska sarjasta on kolmas osa), halusin korkeintaan tietää miten hän pelastuu. Siitä ehkä kirjan ei niin koskettava vaikutus. Toki Kapinallisessa puhutaan paljon tiedoista, jotka Marcuksen mukaan olivat motivaatio Terävän hyökkäykselle Vaatimattomaan. Näistä tiedoista puhutaan vähän liikaakin ja paljastetaan liian vähän jos tarkoitus olisi saada lukija kiinnostumaan toden teolla, mitä oikein on tekeillä. Viimeisessä luvussa alkoikin sen suhteen olla vähän meininkiä ja aloin kunnolla kiinnostua. Henkilöt ovat jotenkin iin ärsyttävästi muuttuneet. Tai eivät ehkä henkilöt, vaan heidän suhteensa toisiinsa ei tosiaankaan miellyttäneet mua enää. Christina vihoittelee Trisille Willin takia, minkä jotenkuten ymmärrän, vaikka vähän mietityttää, miksei Christina tajua millaisessa tilanteessa Tris oli ja ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Uriah on ihana itsensä Uriah, mutta Four ja Tris suhtautuvat toisiinsa raivostuttavan pikkumaisesti. Jokainen heidän kohtaamisistaan tuntuu päättyvän tai alkavan tai olevan pelkkää riitaa ja huutamista. Kummallakin heistä on tarkka näkökulma asioihin, eikä heillä ole yhtään avarakatseisuutta tai ymmärrystä. Kerrassaan ärsyttävää, kun päähenkilöiden parisuhteet on pakko sotkea vielä senkin lisäksi, että molempien pää on melkein hirttosilmukassa. Myös näitä lukijoiden kiusaksi ärsyttäviä henkilöitä on viljelty harvinaisen paljon, Jeanineen nyt menee hermot tuon tuostakin, Marcus keikkuu siinä rajoilla, Evelyn on hiton raivostuttava ja asiaa pahentaa vielä se että Four antaa hänelle anteeksi, Caleb on sitä mitä on ja Johanna Ryeskin jotenkin vastenmielinen. Kumma kyllä Peter ei ärsytä mua, hän tuntui hetkittäin jopa inhimillisimmältä hahmolta, kun halusi suojella henkeään. Calebkaan ei suoraan sanoen katkaissut hermojani, ehkä siksi että hän esiintyi loppujenlopuksi mukana aika vähän. Lähinnä mieltäni jäi kaivertamaan hänen tarkoitusperiensä jääminen melko epämääräisiksi. Kolmannella kirjalla on paljon kysymyksiä, joihin vastata ja toivon etten joudu pettymään. Samoin kuin ensimmäisessä, en tässäkään voinut olla pohtimatta toimivatko sotatilanteen osapuolet juuri tilanteeseen nähden luonnolliseti. Samanlaisia suoranaisia epäkohtia en niinkään löytänyt, mutta juuri Terävän, Sopuisan, Rehdin ja Osattomien valinnat ja toiminta saivat minut skeptiseksi niiden aitouden suhteen. Miksi osattomat haluavat johtaa kaupunkia yksin, kun ovat juuri nähneet mitä sellainen on tehnyt Vaatimattomalle? Kuulostaa kuin minulla ei olisi kirjasta muutakuin negatiivista sanottavaa, mutta oikeasti se oli lukemisen arvoinen, siinä oli joutuisasti tapahtumasta tapahtumaan etenevä juoni, mikä oli tässä tapauksessa plussaa sekä joheva ja luonnollisenoloinen kerronta. Joissain kohdissa huomasin, miten kirjailijalla oli ollut tarkka visio tapahtumapaikkojen ulkonäöstä, kun niitä tupattiin kuvailemaan viimeistä piirtoa myöden, eikä aina niin selkeästikään. Silti pidin tästä, pidän edelleenkin tätä osasto -jako ideaa kiehtovana. Mainitsemani miinukset ovatkin niitä jotka söivät viimeiset tähdet ja pakko sanoa Outolintu oli kyllä Kapinallista aavistuksen parempi, vaikka niiden vertaaminen tuntuukin aika hankalalta, kun Outolinnun luin vasta leffan kattomisen jälkeen.
Todella hyvä kirja. Selkeyttää aiempia osia mukavasti. Joukkoon mahtuu yllättäviäkin asioita. Lopussa kuolleita on kyllä mielestäni vähän liikaa, mutta ei voi mitään. Ehdottomasti erinomainen trilogia. Suosittelen!
Näin Outolinnun elokuvan ennen ku luin kirjan, joten tiesin juonen ennalt. Siks tää ei koukuttanut aivan pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta hyvät kirjat on aina nopealukusia. Tulevaisuuteen sijoittuvat tarinat tosiaan aina säväyttää. Idea viidestä eri osastosta, jotka muodostettiin sodan jälkeen, kun ihmisten mielipiteet sodan aiheuttaneista luonteenpiirteistä erosivat toisistaan, on varsin kiehtova. Ite koen, että sopuisa sotii vähän tätä selkeää osasto -jakoa vastaan, sillä alunperinhän osastot muodostettiin sen takia, että rauha säilyisi. Eli yhtä hyvin kaikki olisivat voineet kuulua Sopuisaan. Kirjassa on joitakin muitakin kohtia, jolloin loogisuus oli vähän kateissa, mutta eikö se ole vähän aina? Siitä hitunen miinuspisteitä. Tris on todella ihana päähenkilö; hän ei ole sellainen ärsyttävän uhrautuva, aikaansaamaton, alistuva tai viisasteleva tyyppi. Sellaisten kanssa menee hermot enemmänkin päähenkilöön kuin hänen härnääjiinsä. Sen sijaan Tris on jämäkkä ja johdonmukainen ja uskalias ja epäitsekäs - kaikin puolin aito ja tasapainoinen hahmo. Four on myös aika mahtava, vaikka mua häiritsee toi nimen vaihtuminen pikkuhiljaa kesken kirjan Fourista - siis oikein suomeksi Neljästä- Tobiakseen. Hahmojen nimien yllättävää vaihtumista on vain aina aika vaikeaa sulatella, enkä ole niin rakastunut itse nimeen Tobias (hyi). Muutkin henkilöt ovat tavallaan aitoja ja heihin huomaa kiintyvänsä. Ainakin Uriah on ihana <3. Melkeinpä toivoin, että Tris olis rakastunut siihen. Jos miettii Outolinnun elokuvaa nyt kirjan luettuani, vaik muistankin sen enää hämärästi, oon aika tyytyväinen siihen miten hyvin siinä on pitäydytty kirjan tarinassa, juonessa ja sen kulussa. Kirjoihin perustuvia elokuvia pitäisi toki ajatella elokuvana ja kirjana erikseen, sillä silloin epäkohdat eivät ärsytä aivan niin paljoa. Outolinnun tapauksessa molemmat ihan mahtavia!!
Tasaisen hyvää teosta Clarelta, mutta ei minusta ollut edellisen kirjan veroinen. Loppu oli vähän noh, tylsä, koska sen pystyi arvaamaan ennalta. Muuten kyllä ihan hyvä. Odotan innolla seuraavaa osaa. Sebastian on minusta todella hyvä pahis, ja Jace-pahista oli hienosti kuvailtu. Alec ja Magnus ovat ihana pari, ja Simonin ja Isabellen mielenkiintoinen suhde antaa myös väriä tähän kirjaan. Eikun seuraavan kimppuun.
Lukukokemuksesta päällimmäiseksi mieleen jäi teoksen esittämän maailman pohjaton synkkyys ja armottomuus. Teoksen dystooppinen yhteiskunta toimii ihmisen raadollisimpia piirteitä mukaillen, mikä oli omiaan tuottamaan melko raskaan, joskin ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Kiinnostavan sävyn tapahtumiin, näkökulmiin ja juonenkäänteisiin toi myös kulttuuripiiri, jossa teos on tuotettu. Toisaalta juuri erilainen kertomisen kulttuuri vaikeutti osaltaan tarinan sisälle pääsyä, mikä ehkä kertoo enemmän itsestäni lukijana kuin teoksesta sinänsä. Suosittelen Utopiaa erityisesti lukijoille, joita kiinnostaa uudenlainen näkökulma, dystopiat ja ihmisluonnon synkkä puoli.
Ihastuin kirjaan heti ensimmäisestä luvusta lähtien ja kirjan mukava tempo jatkui aina tähän 10. osaan asti! 11. kirjaa odotellessa!
Ihan hyvä mutta ei ehkä yllä aikaisempien kolmen kirjan tasolle. Olen samaa mieltä kuin varmasti moni muukin, että sarja olisi voinut loppua Lasikaupunkiin. Juoni oli ihan jees, vaikka tapahtumia olikin vähemman kuin aikasemmissa osissa. Jace oli tässä kirjassa vielä ärsyttävämpi kuin aikaisemmin. Simonkaan ei ollut ihan niin hyvä mitä olisin odottanut. Hyvä kirja kuitenkin ja luen varmasti seuraavat kun saan ne käsiini.
Tämä oli jo parempi kuin aiemmat osat, mutta, öh, en siltikään ollut ihan mukana. Jacen ja Claryn sukupaljastukset kirjan loppupuolella sekoittelivat vähän ja Idrisissä juoksentelu oli välillä päätöntä. Lopputaistelu oli hyvä ja lopusta tuli muutenkin plussapisteitä. Valentine oli parempi edellisessä kirjassa, vaikka oli tässäkin ihan ok. Luke ja Simon ovat edelleen sijoilla 1. ja 2. minun listallani.
Muuten samaa tasoa kuin eka osa, mutta juoni kyllä vähän lässähti. Claryn, Jacen ja Simonin kolmiodraama on vähän tyhmä, eikä siinä ole oikein ideaa. Jace on edelleen ärsyttävä, muttei ehkä ihan niin paljon kuin ekassa osasssa.
Luin tämän ihan äskettäin joten suurin kohu oli jo ehtinyt laantua. Muistin sarjan olemassa olon kun koko sarjan viimeinen osa ilmestyi ja sitä alkoi näkyä kirjakaupoissa ja muualla. Päätinpä sitten alkaa lukemaan. Juoni ja koko maailma on jännä ja kokonaisuudessaan kiehtova. Varjometsästäjät, ihmissudet ja kaikki muut rodut jne. ovat hyvin kuvailtuja, vaikka samoista jutuista on miljoona muutakin kirjaa. Saan varmaan suuret vihaajajoukot niskaani, mutta en pidä Jacesta. Hän vain ärsyttää, vaikka laukookin välillä ihan hyviäkin kommentteja. Sen sijaan Simon, Luke ja Alec ovat hyviä hahmoja. Clary taas on aikalailla tavallinen päähenkilö. Joka tapauksessa hyvä kirja, suosittelen.
Luin tämän jo aikoja, aikoja sitten mutta unohdin merkata tänne ja kirjoittaa arvion. Tämä on todellakin niin kuin scifi-raamattu tai muu vastaava. Tässä ei kuitenkaan ollut samaa tunnetta kuin elokuvissa, joten hienoinen pettymys jäi vaivaamaan.
Luin tämän itseasiassa koulun takia, kun meillä oli nuorten/lasten kirjan lukuprojekti, jä näin tämän kirjakaupassa. Päätin ostaa, vaikka vaikuttikin vähän pienemmille suunnatulta kuin minä itse. Ihan hyvä, alussa parempi, lopussa huonompi, mutta mikään ei ole täydellistä. Kirjan maailma on mielenkiintoinen ja se käsittelee naisten asemaa naisten näkökulmasta, mikä on hyvä minun mielestäni. Kirja ei ollut mitenkään toiminnantäyteinen, mutta itseasiassa en sellaista odottanutkaan. Tämä voitti finlandia-palkinnon ihan syystä.
Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta ajattelin nyt lukea uudelleen. Tykkään. Tykkään paljon. Tässä on jotain niin epätodellista mutta silti uskomatonta todenmukaisuutta, että se saa kaikki lumoutumaan. Ihanan omaperäinen ja monipuolinen.
Tykkäsin paljon paljon enemmän kuin olisin edes uskaltanut toivoa. Erittäin taitava kirja. Olin katsonut tv-sarjaa jo jonkun aikaa ennen kuin uskalsin tarttua tähän kirjaan, eli tiesin jo jotenkuten mitä ekoissa kirjoissa tapahtuu ja luulin että kirja olisi jopa vähän tylsä. Yllätyin. Kirja oli kiinnostava ja siinä oli kohtauksia joita telkkarissa ei ole näytetty ollenkaan. Ihana raakuus, mielenkiintoisuus ja aivan parhaat juonenkäänteet tekivät tästä erittäin hyvän ja hyvin kiehtovan kokonaisuuden. Aion vielä joskus lukea seuraavatkin osat.
En tavallisesti lue kauhua kovinkaan paljon, mutta nähtyäni elokuvaversion heräsi kiinnostus myös alkuteosta kohtaan. Lukukokemus oli varsin miellyttävä, ja ahmaisin kirjan parissa päivässä. Lindqvist on taitava kuvaamaan arkipäiväisiä asioita tavalla, joka koskettaa - aina siihen asti, että useammin kuin kerran teoksen aikana toivoin, ettei fantasiaelementtejä olisi sisällytetty lainkaan. Kun kauhuteoksessa yliluonnollisuus on kaikista pitkäveteisin osuus, voi sisällön tasapainoisuutta epäillä. Kauhuelementit onnistuivat silti aidosti säväyttämään useassa kohdassa. Loppujen lopuksi hirviömäisimmät hahmot ja painajaismaisimmat kohtaukset asettuvat silti kamaluudessa samalle viivalle kuin lapsen viikonloppuvierailu alkoholistivanhemman luona. Suosittelen teosta kaikille, joita kauhu kiinnostaa hiukankin ja jotka eivät ole vielä väsähtäneet vampyyritarinoihin (tai ehkä heillekin, jotka ovat), sekä mestarillista arjen kuvausta arvostaville.