Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Mahtava kirja. Alku oli surullinen, JA MIKÄ LOPETUS.

Nyt se on ohi. Kymmenen hienoa kirjaa takana, eikä mitään uutta enää edessä. Tämä oli viimeiseksi kirjaksi lyhyt ja vähän lässähtänyt, mutta kuitenkin ihan ok päätös sarjalle. Kirjoitusvirheitä oli jokseenkin paljon, esim. Annabeth kirjoitettiin parikin kertaa Annebeth. Lopputaistelu kävi ihan liian helposti ja loppu oli muutenkin ehkä liian nopea. Ihan hyvä kirja jokatapauksessa. Ja hieno kokonaisuus. Kun tätä luin, toivon että kirja ei loppuisi niin nopeasti. Olisi pitänyt olla vähintään 500 sivua lisää että ei vain olisi lopppunut kesken. Tämä oli kuitenkin todella mukaansatempaava, joten eihän mitään taukoja voinut pitää. Lopussa tuli haikea olo, olisin toivonut edes epilogia tai jotain joka olisi paljastanut hieman tulevaisuuden näkymiä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan jos on lukenut muutkin Rickin puolijumalakirjat.

Valtaistuinpeli on kerrassaan mainio kirja! Paras tähän asti lukemistani kirjoista, ja valtaistuinpelin jatko-osa sitäkin parempi. Kirja tekee sarjan avauksen rauhallisesti, jotta lukija ehtisi tottua kirjan maailmaan ja oppisi että kuka kukin on. Valtaistuinpelissä kuvailu on ensiluokkaista, hahmojen luonteita kuvataan hyvin ja ulkonäkökuvaukset ovat todella taidokkaita. Kirjassa on paljon politikointia, salajuonia ja jopa piirteitä dekkareista. Siksi pidän siitä. Kirja ei sen kummemmin tarjoa arvoituksia lukijalle, sillä useimmat seikat paljastuvat melko nopeasti, mutta tarinankerronta on sellaista että Valtaistuinpeliin jää koukkuun jo ensimmäisten sivujen aikana. Ainoa hiukan mietityttävä puoli kirjassa on eroottiset osat. George-setä on kyllä kuvaillut kirjansa tapahtumiakin yhtä hyvin kuin kirjan paikkoja, ja myös hahmojen tunteetkin on kuvattu hyvin. Mutta kirjassa on kohtia, joissa hahmot mm. rakastelevat ja silloin herra Martin ei säästele sanojaan. Ei se toki ole iso miinus, luohan se toki väriä ja tunnetta tarinan muuten niin synkkään etenemiseen, mutta välillä tuntuu siltä että luenko Valtaistuinpeliä vaiko Viittäkymmentä harmaan sävyä. Suosittelen silti lämpimästi lukemaan kirjan ja koko sarjan. Mutta muista varata mukava nojatuoli itsellesi, sillä tätä kilogramman painoista opusta ei pitkään jaksa ilmassa pitää.

Tämä kirja oli aivan täydellinen. Ei muuta lisättävää. Jokainen lukekoon itse. :)

Minulla oli pitkään ollut jostain syystä sellainen käsitys, että tämä kirja tuskin on kovin hyvä, mutta se olikin hyvä ja mukansatempaava kirja. Kirjan kansi kuvan kuvitus oli onnistunut täydellisesti, värit sopivat hyvin yhteen ja se hyvin kirjan tarinaan. Evie oli ihan mukava hahmo, mutta sisälsi vähän liikaa kaikkea pinkkiä. Raquel ja Reth puolestaan olivat ärsyttäviä. Vivieniä kävi sääliksi, ja sen kohtalo oli aika surullinen. Lish oli aivan ihana hahmo ja oli surullista, että se kuoli. Myös Lend oli mukava hahmo. Tykkäsin aika paljonkin kirjasta ja aion kyllä lukea jatko-osatkin.

Loistava fantasiakirja ja kasvukertomus. Päähenkilön matkaa seurasi koko kirjan ajan sydän syrjällään ja toivoi hänelle pelkkää hyvää. Kirjan alkuosa oli hieman pitkäveteinen, mutta kunhan siitä pääsee yli imaisee juoni täysillä mukaansa. Suomennoksessa oli valitettavasti jälleen suuri määrä kirjoitus- ja lyöntivirheitä, mikä häiritsi ainakin omaa lukunautintoani.

"Shokki : toinen karmea Creepy-kokoelma" (Egmont, 2010) sisältää amerikkalaisen Creepy-lehden numerot 6-10, joissa ilmestyneet tarinat julkaistiin aikanaan suomeksi legendaarisessa Shokki-lehdessä vuosina 1972-1975. Lyhyet ja karmean humoristiset sarjakuvat sisältävät kauhutarinoita, joissa vilisevät vampyyrit, ihmissudet, ruumiinsyöjät ja muut perinteiset hirviöt. Slemmy-hahmon esittelemien kauhutarinoiden perusvire on vanhoille kansansaduille uskollinen: pahantekijä saa aina palkkansa. Valtaosan tarinoista on käsikirjoittanut Archie Goodwin, mutta ehkäpä kokoelman onnistunein tarina "Aivan kuin Siniparta!" on kuitenkin Bill Pearsonin ja Joe Orlandon käsialaa. Siinä vastavihitty morsian huomaa, että hänen kylmäkiskoisen miehensä käytöksessä on epäilyttävän paljon yhteneväisyyksia Ritari Siniparran kanssa... Mukaan on mahdutettu myös muutamia sarjakuvaversiointi klassikkokertomuksista (R.L. Stevensonin "Ruumiinryöstäjät" ja Edgar Allan Poen "Amontilladotynnyri"). Al Williamsonin tapaisten tekijämiesten kuvitus on kautta linjan komeaa, eikä unohtaa sovi myöskään legendaarisen Frank Frazettan kansikuvataidetta. Suomenkieliseen laitokseen on lisätty myös P.A. Mannisen laatima indeksi sekä vanhoja Shokki-lehden lukijakirjeitä, joten kyseessä on kaiken kaikkiaan mainio ja nostalginen paketti kaikille kauhusarjakuvan ystäville!

Shokki-kirjasarjan kolmas osa jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla kalmanhajuisella tiellä, eli tarjoaa parin sadan sivun verran kauhusarjakuvaa käsittääkseni 1960-luvun loppupuolelta. Sarjat ovat lyhyitä, usein mustan huumorin sävyttämiä tarinoita, joiden juontajana toimii legendaarinen Slemmy-hahmo. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusi tarinoiden lisäksi mukana on myös pari miekka ja magia -henkistä fantasiapläjäystä sekä pitempi ja tyhmemmänpuoleinen jatkotarina robottietsivästä. Yleensä Archie Goodwinin laatimat käsikirjoitukset eivät ole parhaimmillaankaan kuin pikkunäppäriä (kiinnostavana yksityiskohtana voi mainita, että mukana on pari sarjakuvasovitusta Bram Stokerin ja Edgar Allan Poen kaltaisilta kirjailijoilta), mutta taide on läpikotaisin tyylikästä - ja miksipä ei olisi kun tekijäkaartista löytyy Neal Adamsia, Steve Ditkoa, Gene Colania, Joe Orlandoa ja muita vastaavia nimiä. Viihdyttävää lukemista nostalgiannälkäiselle tämä tarjoaa etenkin pienemmissä palasissa; yhdeltä istumalta kokonainen albumi saattaa olla vähän turhan puuduttava paketti.

"Vampyyrit : kansanperionteestä populaarikulttuuriin" on Tuomas Hovin ja Merja Leppälahden toimittama ja Turun yliopiston folkloristiikan laitoksen julkaisema artikkelikokoelma, joka sisältää kirjoituksia mm. fiktiivisen Draculan ja historiallisena henkilönä tunnetun Vlad Tepesin välisestä suhteesta, lasten- ja nuortenkirjallisuuden vampyyreista, True Blood -televisiosarjasta, vampyyrifaniudesta ja ties mistä muusta verenimijöihin liittyvästä. Artikkelien taso on vaihteleva, enkä erityisesti jaksanut kiinnostua esimerkiksi roolipelaamista käsittelevästä osiosta, mutta kyllä aiheesta kiinnostunut tästä kirjasta jotain irti saa.

Niccolo Ammanitin "Juhla alkakoon" (Otava, 2011) on sanalla sanoen mielenkiintoinen romaani. Kun yritin miettiä mihinkä tätä oikein vertaisi, niin Carl Hiaasenin tuotannossa saattaisi olla jotakin samaa, mutta tässä mennään kyllä vielä uskomattomampiin sfääreihin... Ei maksa vaivaa ryhtyä kertomaan juonesta kovin yksityiskohtaisesti, mutta luvassa on absurdeja juonenkäänteitä ja mustaa huumoria, joista vastaavat muun muassa kirjallisen äänensä kadottanut romaanikirjailija, joukko epäonnisia saatananpalvojia, vuosisadan bileet järjestävä miljardööri ja joukko villieläimiä. Vastaus saadaan myös siihen mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, mitä tapahtuikaan Rooman olympiakisoissa loikanneille neuvostoliittolaisille urheilijoille, jotka katosivat kuin varjot yöhön ja joista ei kuulunut koskaan sen jälkeen. Sysimustan satiirin ylitseampuvissa juonenkäänteissä tulilinjalle joutuvat niin kirjallisuus- ja kulttuurielämä, turhuuttaan hohtava julkkiskulttuuri kuin Silvio Berlusconin kaltaiset hahmot. Nopealukuinen romaani oli ihan hupaisaa ja pari kertaa makeasti ääneen nauramaan saavaa ajanvietettä, jota ei voi suositella tosikoille tai kirjansa arkirealistisena nauttiville lukijoille. Hirvittävän syvälle Ammaniti ei satiirissaan kuitenkaan pääse, joten mitään hirveän syvällistä luettavaa ei kannata odottaa.

(Luin englanninkielisen alkuteoksen.) Kaikin puolin kiinnostava ja hirveän hyvin kasassa pysyvä kauhuromaani. Barkerin tyyliin ideat ovat ihan käsittämättömiä, eikä tabuja ole. Tässä on niin eläviä kuolleita, pedofiliaa kuin huumeitakin, ja verta, paljon verta. Jollain kumman keinolla kirja kuitenkin välttää pahimmat ylilyönnit, eikä aiheuta pahoinvointia. Siinä, missä Veren kirjojen novellit olivat melko epätasaisia ja huonoimmillaan jaarittelevia, The Damnation Gamen hitaammatkin kohdat pysyivät tarpeeksi liikkeellä. Kyllä, viihdyin. Ihastelin sitä, kuinka monta ajatusta voi tunkea yhteen kirjaan ja vielä saada paketin pysymään seurattavana.

Kohtalaisen hyvä kirja. Kirja oli liki puoleenväliin asti aika tylsä, mutta kirja parani kyllä loppua kohden. Ei ihan sen tyylinen kirja, mitä yleensä luen, mutta tulipahan luettua kuitenkin. Koulukiusaamista ja suvaitseamattomuutta kirjassa esiintyi aika paljon.

Se oli sitten siinä. Viimeinen puolijumalista kertova kirja. The End. Vähän haikea fiilis jäi, vaikka kirja loppuu kaikkea muuta kuin surullisesti. Tämä sarja on mielestäni parantunut osa osalta -ja kyllähän tämä oli paras. Percy ja Annabeth jäivät kirjassa huomattavasti taka-alalle, johtuen varmaan heidän suuresta roolistaa edellisessä kirjassa. Jasonille, Piperille ja Leolle oli uhrattu monta lukua, ja Reyna ja Nicokin olivat saaneet osansa. Nämä kaksi hahmoa nousivatkin kirjassa hyvin suuresti esille ja saivat lisää syvyyttä. Tätä kirjaa oli kyllä ilo lukea. Sankarit joutuivat tuttuun tapaan ties kuinka moneen pulaan kohdatessaan tarujen henkiin heränneitä hirviöitä. Sankaruus, ystävyys ja uhrautuminen nousevat vahvasti esiin kirjan teemoina, vaikka Riordan käsittelee aiheina toki myös katkeruutta, pelkoa ja vallanhimoa. Eikä kirjasta tietenkään ole unohdettu Percyn ja Leon viljelemää huumoria, joka jaksaa huvittaa miltei aina. Voin sanoa (vaikka olenkin fanina ehkä hieman puolueellinen): mahtava kirja.

Kirja oli todella hyvä, jos kirjasarjan muutkin osat ovat tämän kaltaisia, niin koko sarja saa minulta arvosanaksi 5/5. Suosittelen lukemaan. :)

Ensin haluan sanoa, että kiitos tuhannesti Annukka Salama, että kirjoitit tämän sarjan! Kiitos! Olen syvästi rakastunut tähän sarjaa ja olen hyvin varma, että sinäkin rakastut jos luet tämän. Kannattaa ehdottomasti lukea! Aion itsekin lukea tämän sarjan varmasti vielä monesti uudelleen. Tässäkin osassa oli aivan mahtava kerronta ja tarina eteni mukavasti. Iivar oli ihana lisäys, tykästyin häneen heti. Oli myös mukava lukea kirjaa hiukan erinäkökulmasta. Lisäksi huomasin uusia puolia jo ennestään tutuista hahmoista mikä oli myös hyvin mukavaa. Harmittaa, että tämä sarja taisi nyt loppua tähän, mutta odotan jo innolla Salaman seuraavaa teosta, jos sellainen tulee. En saa tähän kerrottua kuinka hieno sarja Faunoidit on, niinpä sinun on ehdottomasti luettava tämä, että ymmärrät!

Argh! Rakastan tätä sarjaa! Yleensä ensimmäinen osa vetää minut mukaansa ja toinen osa on pettymys, enkä pääse siihen sisälle kunnolla. Tässä ei käynyt niin. Pääsin sisälle ensi lauseesta ja olin taas heidän mukanaan juoksemassa pakoon metsästäjiä. Eden ja Nemo olivat ihana lisäys kirjasarjaan. Heidän menoaan oli mukava seurata, sekä matka Amerikkaan toi kirjaan mielenkiintoa. Huumoria ei tästäkään teoksesta uupunut, mikä on ihanaa huomata! Oli mukavaa aina nauraa sillon tällöin ja iloita heidän kanssaan. Salama on taas onnistunut tekemään mahtavan kirjan johon rakastuin ja haluan ehdottomasti lukea Unnasta, Rufuksesta ja muista faunoideista lisää!

Kirjan aihe ja maailma vaikutti todella kiehtovalta ja siksi halusinkin tämän kirjan lukea. Ihan lukemisen arvoinen se olikin, vaikka en ole varma tulenko jatkamaan sarjaa. Tässä oli paljon samanlaisia piirteitä kuin Ally Condien Tarkoitettu -kirjassa kuten se että yhteiskunta valitsee ihmisille parin, poika on se joka tulee yhteiskunnan ulkopuolelta, yhteiskunta rupeaa paljastumaan kaikkea muuta kuin hyväksi ja monia muita pienempiä samanlaisia piirteitä.

Siis vihdoinkin tää on suomennettu! Oon kuullut tästä sarjasta ekan kerran jo vuosia sitten, ja on kerennyt jo omat enkunkieliset kopiotkin hyllyyni livahtaa. Tää sarja on siis aivan mahtava. Newt on ehdottomasti lempihahmoni. Elokuvassakin Newt on söpö, mutta kirjoissa ennen kaikkea fiksu & päättäväinen. Newt on -- jotenkin sanoinkuvaamaton. Mutta pointtini on, että koko Maze Runnerin maailman yksi palanenhan on slangi ja ain't -ilmaisut (takakansikin engl.: "If you ain't scared, you ain't human." ja suom. "Jos et pelkää, et ole ihminen."). Suomennoksessa on varmaan käytetty kirjakieltä. Tylsää! Enkä tiedä varmasti, mutta luulisin, että The Glade (labyrintin sisällä oleva yhteiskunta) on suomennettu leiri. Ja Gladers tietysti leiriläiset. Kansikuvankin valinta on epäonnistunut; voi tylsyys tuon suomenkielisen kannen kanssa! No, kai se pitää lukea nähdäkseen, kuinka se on suomennettu... Ja ai niin! Annoin 4.5 tähteä tarinan takia. Ja koska Newt.

Todella hyvä kirja, alku oli vähän tylsä, mutta parani jossain 50 sivun vaiheilla (hitaaseen lämpenemiseen vaikutti ehkä se, että edellisen osan lukemisesta oli puoli vuotta aikaa). Jäi harmittamaan kun kirja jäi kesken. Olis halunnut lukea jatkon heti, mutta kai tässä hetken aikaa tarvii odottaa ennen kuin seuraavaan osaan pääsee käsiksi. Suosittelen

Mahtava kirja, suosittelen kaikille! Sanoisin, että paras osa koko sarjassa.

Aivan ihana päätösosa! Kirja ei ole aivan yhtä hyvä, kuin ensimmäiset osat, mutta silti sen luki kovinkin mielellään. Ensin en pitänyt siitä, että kirja alkaa jonkun toisen (Emma Blackthorn) kuvakulmasta, mutta keskivaiheilla kirjaa se oli itse asiassa ihan mukavaa, että kirja alkoi niin.

Älyttömän hyvä kirja! Yksi lempi kirjoistani! Suosittelen kaikille!