Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Todella hyvä päätös sarjalle, voin sanoa. Pidin kirjasta erittäin paljon, sillä juoni pysyi kasassa eikä ollut täysin ennalta-arvattava. Ja jännitystä ja romantiikkaa riitti! Kaikkiin Claren päätöksiin en olluttäysin tyytyväinen, mutta mikään ei ole täydellistä... Emma oli uutena hahmona mielenkiintoinen, ja lukisin hänestä ja Julesista mielelläni lisää...nMikäli nytnvaan saisin heistä kertovan jatkosarjan käsiini. (Ja oppisin englantia niin hyvin että voisin sen lukea) Kaiken kaikkiaan Taivaallisen tulen kaupunki oli huomattavasti edellistä osaa parempi, ja sen seurassa saa viettää aikaa sekä itkien (ilosta JA surusta) että nauraen!
Tämä kirja oli ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Osa tapahtumista oli ennalta arvattavia, mutta tällaisia tapahtumia ei kuitenkaan ollut häiritsevän paljon. Kirjassa on mukana myös jonkin verran odottamattomia asioita. Hyvä kirja kaiken kaikkiaan.
Luin kirjan viime yönä yhdeltä istumalta. Melkein itkin, sillä, voi luoja, Rosvoruhtinas on kenties minulle rakkain kirja ikinä. Osaan ensimmäisen sivun ulkoa, samoin sitä seuraavat kolmesataaviisikymmentäkahdeksan. Ei todellakaan vaikuta negatiivisesti lukukokemukseen. Enkä tahdo yleistää, mutta tiedän monen teistä rakastavan Pottereita henkeen ja vereen. Tämä on sitä täsmälleen samaa rakkautta. Kun on kasvanut kiinni kirjaan, eikä koskaan ole valmis kasvamaan siitä ulos. Siihen on sotkeutunut hellyyttä ja nostalgiaa. Enkä minä aio päästää tästä irti. Funke on eräs absoluuttisista lempikirjailijoistani. Rosvoruhtinaan lisäksi Mustesydän-trilogia on loistava ja ovat Recklessitkin ihania. Se on aika yksinkertaista, miksi. Kirjoitustyyli. Satumainen ja runollinen, niin kauniisti soljuva teksti. Rosvoruhtinas on selkeästi lapsille & nuorille kirjoitettu, mikä lisää kirjan hurmaavuutta. Kadehdin hiukan. Tarinakin on täynnä taikaa ja salaperäisyyksiä. Venetsia on ihanteellinen miljöö ja paikkakuvaukset tekevät Rosvoruhtinaasta vieläkin herkullisemman. Juonikin löytyy sitä kaipaaville. Pikkuhukkana jännitin ihan kympillä loppukäänteitä, mutta se on kyllä hiukan karissut vuosien aikana. Hahmoista sitten. Scip taisi olla ensimmäinen kirjaihastukseni, ovat nuo pikkuvarkaat aina sulattaneet sydämen. Kaikki Tähtipiilon asukit, ja Victor, Ida, Renzo... Sydän sydän. Prosperin ja Bon veljeys on ihanaa luettavaa. Toinen tuplasydän. Pahiksetkin ovat hauskoja, paitsi dottor Massimo. Ikävä mies. Victorin kilpikonnat ovat kenties suloisimmat otukset ikinä. Joo, Rosvoruhtinas on mulle rakkaimpia kirjoja ikinä. Voisin itkeä, koska omistan tämän. Niin onnellinen.
Paras erikoisseikkailu! Ainoa ikävä puoli on isot hypyt ajassa, mutta ilman niitä kirja olisi ollut jo niin paksu, että lukeminen esim. autossa olisi käynyt hankalaksi. Tosi mielnkiintoisesti kerrottu tarina, joka ei tunnu tylsältä missään vaiheessa, vaikka soturikissat -sarja paljastaakin tämän kirjan tapahtumista jotakin. Esimerkiksi Siniturkin luopuminen pennuistaa mainitaan sarjassa.
Valtaistuinpeli on majesteettinen kirja. Se ei tarkoita kirjan olevan täydellinen, vaikka hyvä se onkin. Majesteettisuus syntyy puitteista, joissa tarina tapahtuu. Monet paikat on kuvattu loistavasti, ja niistä välittyy suuruuden ja kauneuden vaikutelma. Kotkanpesä ja Muuri ovat hyviä esimerkkejä majesteettisuudesta. Maailma ja sen historia ovat kiinnostavia. Daenerysin ja Branin luvuissa saadaan kiehtovia vihjeitä maailman taikuudesta. Parasta Valtaistuinpelissä on valtaistuinpeli eli politikointi. Siksi pidän Nedin osioista kirjassa ehkä kaikkein eniten. Henkilöt ovat poikkeuksellisen aidon oloisia. Juonittelevat hahmot ovat hyviä, ja siksi sivuhenkilöistä suosikkejani ovat Varys ja Pikkusormi. Kirjassa ei ole selviä heikkouksia. Se on hyvin kirjoitettu ja tapahtumia kuvataan useista näkökulmista. Tarina etenee tasaista vauhtia, eikä kerronta ole kovin tiivistä useiden näkökulmien vuoksi. Siksi kirjassa ei juuri ole valtavan dramaattisia hetkiä. Valtaistuinpeli on hyvä kirja, jota on mukava lukea mutta joka ei erityisemmin koukuta.
Taidan pelätä vettä hiukan. Äärimmäisen miellyttävästi ja sujuvasti kirjoitettu persoonallinen kirja. Yleensä kun luen, joudun kytketään aivot pois päältä, etten keskity tapahtumien seuraamisen sijaan sanavalintojen korjaamiseen. Nyt ei tarvinnut. Jääskeläinen kirjoittaa hyvin eri tavoin kuin minä, mutta tyyli on uskomattoman kaunis ja taidokas. Dialogi on realistista ja jo pelkistä repliikeistä tunnistaa hahmon suoraan. Ja itse henkilöt... Ei tule mieleen, milloin viimeksi olen törmännyt ainoaankaan näin todentuntuiseen hahmokaartiin. Vaikka hän-kertoja onkin Juditin kannalla kaikki 550 sivua (poislukien minäkertoja-palat, joista en aio spoilata mutta joista käy irti muidenkin hahmojen ajatuksia), jopa yksittäiset sivuhenkilöit välittyvät hämmentävän hyvin lukijalle. Mauri oli aivan ihana, ja Leomouru myös. Martta creepy pahemmin, mutta hyi olkoon, pystyi häneenkin samaistumaan. Ketään ei voinut inhota. Kuka tahansa heistä voisi kävellä kadulla vastaan. En nyt tiedä pelattavuudesta, mutta kyllä tämä vähintäänkin jännittävä oli. Kun nimi aukenee, ollaan aaaika creepyillä kohdilla menossa. Ja kuten mainittu, aquafobia iski. Yritän rauhoittua ja ajatella ettei vedenpaisumus oikein millään yltäisi tänne kolmanteen kerrokseen... Kai... Olin hiukan varauksellinen, kun tajusin kirjan jutustelevan pitkät pätkät fundamentalismiateismiagnotisijuttua, mutta Jääskeläinen onnistui vetämään sen hyvin. Kaikesta löytyy moitittavaa, ja totta kai kaikkea saa tai pitääkin kritisoida, mutta minulle ei yritetty myydä mitään eikä ketään alettu haukkua. Tämä on hieno kirja, hieno tuttavuus. Onnekseni lisää Jääskeläistä odottaa lukijaansa, vaikka kuulopuheiden perusteella paras tulikin jo lukaistua.
Oli ihan kiva kirja. Luin sen joskus kirjastossa eikä siinä kauaa kestänyt.
Ihana kirja! <3 Muutamien hahmojen kohtalo jäi vähän epäselväksi mutta silti IHANA! Todella hyvä lopetus todella hyvälle kirjasarjalle.
Arvasin kirjan lopun aika hyvissä ajoin ja silloin päätin, että jos tässä nyt käy niin kuin luulen käyvän niin en varmasti anna kirjalle sitten tähden tähteä.. Lopussa tosiaan itkin silmät päästäni enkä tule pääsemään siitä yli taas moneen viikkoon.. Mutta Tobiaksen (Vaikkakin hän on minulle aina Neljä) sanoissa loppua kohden oli jotain mikä upposi syvälle sisimpääni niin, että lopetus tuntui melkein..sopivalta. Kirjailija on siis osannut asiansa. En oikein tiedä mitä sanoisin kirjasta kokonaisuudessaan. Se oli kai ihan hyvä, mutta toisaalta ei ehkä ihan niin sisältörikas kuin edeltäjänsä. Ei tämäkään silti huono ollut ja mielelläni olisin pysynyt outolinnun matkassa vielä pidempäänkin!
Ihana kirja! Suosittelen kaikille!
Huono. minusta molemmat kirjat olivat huonoja. En vain päässyt mukaan kirjaan. Ei ole minun kirjoja kumpikaan.
Kirja vetäisi minut mukaansa heti ensi lauseesta lähtien. Aloitin lukemisen aamulla ja seuraavat tunnit kuluivat kirja kädessä. En pystynyt lopettamaan lukemista! Äskeinen ilmiö tapahtuu minulle hyvin usein, mutta tässä halusin sen erikseen mainita, sillä en odottanut kirjalta paljoakaan. Ajattelin sen olevan mukavaa lukemista, mutta se oli paljon enemmän. Teksi oli sulavaa ja mukaansa tempaava. En voinut koskaan tietää mitä seuraavalla sivulla lukee, mikä on minulle hyvin paljon. Pidin myös huumorista mitä oli piilotettu sivujen väliin. Henkilöt olivat omaperäisiä ja kiinnyin heihin heti. Halusin vain ahmia Unnan tarinaa enemmän ja enemmän. Yllättävää oli, että siskoni innostui lukemaan kirjan ja luki sen yhdeltä istumalta. Ja hän piti kirjasta! Se on paljon... Salama onnistui nostamaan suomalaisen fantasiakirjallisuuden pisteistä silmissäni huikeasti! Ihan mahtava kirja, ei tässä muuta voi sanoa!
Kansi oli hieno ja puoleensavetävä. Mutta minusta kirja oli huono en päässyt kirjan juoneen mukaan eikä se temmannut minua mukaani. Huono.
Kirja oli surkea. Rakastin trilogian kahta ensimmäistä osaa, mutta tämä viimeinen kirja oli kyllä huonoin opus jonka olen aikoihin lukenut. Ensimmäiset kirjat veivät mukanaan eikä niitä malttanut laskea käsistään, mutta tämän kirjan kanssa sai taistella, että jaksoi lukea edes yhden luvun loppuun. Kirjassa ei vain suoraan sanoen tapahtunut mitään. Ainoa hyvä puoli oli loppuratkaisu, joka yllätti ainakin minut. Suomennos oli myös aivan täynnä kirjoitusvirheitä ja sieltä täältä puuttui jopa sanoja, joka kirjan huonouden ohella ärsytti suunnattomasti.
Loistava kirja. Minusta oli parempi kuin ensinmäinen osa tämä oli todella mukaansa tempaava. Tykkään kirjan hiukan epäselvästä kuvista.
Hyvä kirja. Tempaisi alusta asti mukaansa. Suosittelen vähän pienemmätkin voivat lukea.
Todella hyvä kirja, mutta olisin odottanut enemmän kauhua. Nyt luen kolme korttia pakasta, ja sekin vaikuttaa ihan hyvältä
Tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään aikaan tulevaisuutta. Avaruussota on päättynyt 5 vuotta sitten ja nyt on aika jälkien korjaukselle. Ryhmä on lähetetty Jupiterin liepeille selvittämään kahden toisissaan kiinni olevan avaruusaluksen kohtaloa ja etsiä mahdollisia henkiin jääneitä sekä kuolleita kotiin haudattavaksi. Elämän kuvaus avaruusaluksessa on mielenkiintoista seurattavaa ja teknisesti uskottavaa. Jännittävät kohtaukset on hyvin luotu ja niihin pystyy hyvin eläytymään. Hieman saarnaavalta tuntuvaa yhteiskunnallista pohdintaa toteutetaan mm. spesismin ja ksenofobian käsittelyssä, joka on rinnastettavissa nykymaailman rasismiin. Kirja on kokonaisuudessaan oikein hyvä - paras lukemani Mäkelän kirja tähän asti.
Atkinsonin Elämä elämältä voitti taannoin Blogistanian parhaan käännöskirjan palkinnon. Tartuin siis kirjaan uteliaisuudella, kun se e-kirjastossa oli tarjolla. Mutta... plääh. Kirja kertoo vuonna 1910 syntyvän Ursulan tarinan Britanniasta (ja hieman Saksastakin) maailmansotien ajalta. Kirjan perusideana on se, että Ursula saa aina kuollessaan uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Hän siis syntyy lumipyryn keskelle kymmeniä kertoja ja elää milloin muutaman vuoden, milloin eläkeikään saakka. Jokainen elämä eroaa toisesta hieman, ja vähitellen Ursula oppii ymmärtämään, että osaa aavistaa tulevaa ja niin ollen välttää sudenkuopat. Idea on kiinnostava. Koska kyse on maailmansotien ajasta, kirja flirttailee myös vaihtoehtohistorialle. Atkinsonilla on kirjan edestakas poukkoileva rakenne hallussa: lukija ei koskaan tipu kyydistä. Kieli (ja myös Kaisa Katteluksen suomennos) on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Atkinson osaa rakentaa ajankuvan – toisinaan jopa liiallisin yksityiskohdin, ja raaka ja kaunistelematon kuvaus koskettaa toisinaan lukijaa. Missä siis vika? Tarina itsessään on herttaisen yhdentekevä. Kirjasta puuttuu täysin jännite. Tarina ei oikeastaan anna mitään syytä, miksi Ursulan elämää pitäisi seurata alusta loppuun, ja vielä useita kertoja. Vasta aivan kirjan loppupuolella Ursulalla on jokin muu tavoite kuin... olla ja elää. Suurimman osan ajasta hän ei edes tunnu oppivan valtavan paljoa edellisistä elämistään, vaan kaikki toistuu miltei samanlaisena kuin aiemmin. Samaa Lontoon pommitusta toistetaan kolme tai neljä kertaa peräjälkeen. Tulos? Ursula kuolee taas, tavalla tai toisella. Olin suoraan sanoen pettynyt. En edes siksi, että Elämä elämältä oli vaatimaton. Maailmassa riittää vaatimattomia kirjoja. Vaan siksi, että tässä olisi ollut aineksia niin paljon enempäänkin! Tässä oli ainekset täytekakkuun, josta rohkeammalla käsittelyllä olisi joka leikkauksella voinut saada kuorittua uusia vaihtoehtohistoriallisia kerroksia ja silkkaa spekulaatiota. Mutta tulos oli pannukakku ja vähän kermavaahtoa päälle. Kuin kirjailijalla olisi ollut huimia ideoita, mutta viime tingassa hän olisi päättänyt, että kirjoittaakin myös mainstream-lukijalle kelpaavan romaanin. Ihan kelvollinen jälkiruoka, muttei vastaa annettuja mahdollisuuksia. Kirjaa kannattelee sen hallittu ja poikkeuksellinen rakenne. Siinä kaikki. Jos tarina(t) olisi kirjoitettu kronologisesti, niin tuloksena olisi ollut valju sotien aikaan sijoittuva kasvukertomus ja sukutarina. Ei taaskaan jännitettä. Vain liuta kesäpäiviä sotien välissä, perhelounaita, riitoja ja pommituksia. Ohuita henkilöitä. Ursula itsessään oli enimmäkseen miellyttävä päähenkilö, mutta useimmat muut, jopa hänen sisaruksensa, jäivät pintaraapaisuiksi ja kovin yksiulotteisiksi. Jokaisella tuntui olevan yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka kautta häntä poikkeuksetta kuvattiin. Huomasin harppovani rivien yli. Varsinkin Hitlerin Saksaan sijoittuvat luvut olivat suorastaan pitkästyttäviä. Oikeastaan ainoa uteliaisuus kohdistui siihen, kuinka Ursula seuraavan kerran ottaisi ja herkeäisi hengittämästä.
