Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Sabriel... Odotin teoksesta enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Ajattelin, että se olisi kirja minun mieleeni. Jostain kumman syystä sain otettua kirjan juonesta kiinni vasta vähän yli puolen välin, eikä siinä vaiheessa lukemiseen enää keskity kunnolla. Loput kirjasta oli kuin olikin mieleeni, vaikean alun jälkeen. Yksi asia mihin kiinnitin heti huomiota oli Sabrielin sinnikkyys. Kiinnyin häneen todella paljon, minkä vuoksi harmittaa, että en päässyt juoneen mukaan alussa. Myös Mogget oli ihana hahmo ja suurin osa muistakin. Kirja oli kuvattu todella hyvin sain selvän kuvan Vanhasta valtakunnasta. Myös teoksen idea oli kiva ja hyvin toteutettu. En tiedä luenko jatko-osia. Se saa jäädä nähtäväksi. Suosittelen kirjaa, vaikka alussa en päässytkään juoneen mukaan!
Rakastuin kirjaan, kirjoitus oli hyvää ja juoni piti otteessaan. Kaiken kaikkiaan yllätyin sillä kirja ylitti odotukseni moninkertaisesti. Suosittelen! Kirjasta löytyi paljon enemmän herkempääkin tekstiä kuin taisteluja.
Alex Scarrowin "Tuomiopäivän koodi" (Buster Nordic, 2014) on kolmas osa Time Riders -sarjaan. Liam, Sal ja Maddy jatkavat aikamatkailuaan ja päätyvät tällä kertaa Englantiin 1100-luvulle, jossa nuoret kohtaavat erään huppupäisen metsärosvon, sekaantuvat Rikhard Leijonamielen ja Juhana Maattoman väliseen valtataisteluun ja selvittelevät Graalin maljan arvoitusta. Seikkailua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Väkivaltaa on mukana aika paljon, mutta toisaalta on syytä muistaa, että tässä historiallisessa kontekstissa se on perusteltua. Niin se vaan taitaa olla, tytöt ja pojat, että Time Riders on yksi parhaista ellei sitten ihan se paras tällä hetkellä ilmestyvä nuortenkirjasarja. Täytyy vain toivoa, että Buster Nordic jatkaa edelleen sen julkaisemista!
Mahtava kirja. Alku oli surullinen, JA MIKÄ LOPETUS.
Nyt se on ohi. Kymmenen hienoa kirjaa takana, eikä mitään uutta enää edessä. Tämä oli viimeiseksi kirjaksi lyhyt ja vähän lässähtänyt, mutta kuitenkin ihan ok päätös sarjalle. Kirjoitusvirheitä oli jokseenkin paljon, esim. Annabeth kirjoitettiin parikin kertaa Annebeth. Lopputaistelu kävi ihan liian helposti ja loppu oli muutenkin ehkä liian nopea. Ihan hyvä kirja jokatapauksessa. Ja hieno kokonaisuus. Kun tätä luin, toivon että kirja ei loppuisi niin nopeasti. Olisi pitänyt olla vähintään 500 sivua lisää että ei vain olisi lopppunut kesken. Tämä oli kuitenkin todella mukaansatempaava, joten eihän mitään taukoja voinut pitää. Lopussa tuli haikea olo, olisin toivonut edes epilogia tai jotain joka olisi paljastanut hieman tulevaisuuden näkymiä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan jos on lukenut muutkin Rickin puolijumalakirjat.
Valtaistuinpeli on kerrassaan mainio kirja! Paras tähän asti lukemistani kirjoista, ja valtaistuinpelin jatko-osa sitäkin parempi. Kirja tekee sarjan avauksen rauhallisesti, jotta lukija ehtisi tottua kirjan maailmaan ja oppisi että kuka kukin on. Valtaistuinpelissä kuvailu on ensiluokkaista, hahmojen luonteita kuvataan hyvin ja ulkonäkökuvaukset ovat todella taidokkaita. Kirjassa on paljon politikointia, salajuonia ja jopa piirteitä dekkareista. Siksi pidän siitä. Kirja ei sen kummemmin tarjoa arvoituksia lukijalle, sillä useimmat seikat paljastuvat melko nopeasti, mutta tarinankerronta on sellaista että Valtaistuinpeliin jää koukkuun jo ensimmäisten sivujen aikana. Ainoa hiukan mietityttävä puoli kirjassa on eroottiset osat. George-setä on kyllä kuvaillut kirjansa tapahtumiakin yhtä hyvin kuin kirjan paikkoja, ja myös hahmojen tunteetkin on kuvattu hyvin. Mutta kirjassa on kohtia, joissa hahmot mm. rakastelevat ja silloin herra Martin ei säästele sanojaan. Ei se toki ole iso miinus, luohan se toki väriä ja tunnetta tarinan muuten niin synkkään etenemiseen, mutta välillä tuntuu siltä että luenko Valtaistuinpeliä vaiko Viittäkymmentä harmaan sävyä. Suosittelen silti lämpimästi lukemaan kirjan ja koko sarjan. Mutta muista varata mukava nojatuoli itsellesi, sillä tätä kilogramman painoista opusta ei pitkään jaksa ilmassa pitää.
Tämä kirja oli aivan täydellinen. Ei muuta lisättävää. Jokainen lukekoon itse. :)
Minulla oli pitkään ollut jostain syystä sellainen käsitys, että tämä kirja tuskin on kovin hyvä, mutta se olikin hyvä ja mukansatempaava kirja. Kirjan kansi kuvan kuvitus oli onnistunut täydellisesti, värit sopivat hyvin yhteen ja se hyvin kirjan tarinaan. Evie oli ihan mukava hahmo, mutta sisälsi vähän liikaa kaikkea pinkkiä. Raquel ja Reth puolestaan olivat ärsyttäviä. Vivieniä kävi sääliksi, ja sen kohtalo oli aika surullinen. Lish oli aivan ihana hahmo ja oli surullista, että se kuoli. Myös Lend oli mukava hahmo. Tykkäsin aika paljonkin kirjasta ja aion kyllä lukea jatko-osatkin.
Loistava fantasiakirja ja kasvukertomus. Päähenkilön matkaa seurasi koko kirjan ajan sydän syrjällään ja toivoi hänelle pelkkää hyvää. Kirjan alkuosa oli hieman pitkäveteinen, mutta kunhan siitä pääsee yli imaisee juoni täysillä mukaansa. Suomennoksessa oli valitettavasti jälleen suuri määrä kirjoitus- ja lyöntivirheitä, mikä häiritsi ainakin omaa lukunautintoani.
"Shokki : toinen karmea Creepy-kokoelma" (Egmont, 2010) sisältää amerikkalaisen Creepy-lehden numerot 6-10, joissa ilmestyneet tarinat julkaistiin aikanaan suomeksi legendaarisessa Shokki-lehdessä vuosina 1972-1975. Lyhyet ja karmean humoristiset sarjakuvat sisältävät kauhutarinoita, joissa vilisevät vampyyrit, ihmissudet, ruumiinsyöjät ja muut perinteiset hirviöt. Slemmy-hahmon esittelemien kauhutarinoiden perusvire on vanhoille kansansaduille uskollinen: pahantekijä saa aina palkkansa. Valtaosan tarinoista on käsikirjoittanut Archie Goodwin, mutta ehkäpä kokoelman onnistunein tarina "Aivan kuin Siniparta!" on kuitenkin Bill Pearsonin ja Joe Orlandon käsialaa. Siinä vastavihitty morsian huomaa, että hänen kylmäkiskoisen miehensä käytöksessä on epäilyttävän paljon yhteneväisyyksia Ritari Siniparran kanssa... Mukaan on mahdutettu myös muutamia sarjakuvaversiointi klassikkokertomuksista (R.L. Stevensonin "Ruumiinryöstäjät" ja Edgar Allan Poen "Amontilladotynnyri"). Al Williamsonin tapaisten tekijämiesten kuvitus on kautta linjan komeaa, eikä unohtaa sovi myöskään legendaarisen Frank Frazettan kansikuvataidetta. Suomenkieliseen laitokseen on lisätty myös P.A. Mannisen laatima indeksi sekä vanhoja Shokki-lehden lukijakirjeitä, joten kyseessä on kaiken kaikkiaan mainio ja nostalginen paketti kaikille kauhusarjakuvan ystäville!
Shokki-kirjasarjan kolmas osa jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla kalmanhajuisella tiellä, eli tarjoaa parin sadan sivun verran kauhusarjakuvaa käsittääkseni 1960-luvun loppupuolelta. Sarjat ovat lyhyitä, usein mustan huumorin sävyttämiä tarinoita, joiden juontajana toimii legendaarinen Slemmy-hahmo. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusi tarinoiden lisäksi mukana on myös pari miekka ja magia -henkistä fantasiapläjäystä sekä pitempi ja tyhmemmänpuoleinen jatkotarina robottietsivästä. Yleensä Archie Goodwinin laatimat käsikirjoitukset eivät ole parhaimmillaankaan kuin pikkunäppäriä (kiinnostavana yksityiskohtana voi mainita, että mukana on pari sarjakuvasovitusta Bram Stokerin ja Edgar Allan Poen kaltaisilta kirjailijoilta), mutta taide on läpikotaisin tyylikästä - ja miksipä ei olisi kun tekijäkaartista löytyy Neal Adamsia, Steve Ditkoa, Gene Colania, Joe Orlandoa ja muita vastaavia nimiä. Viihdyttävää lukemista nostalgiannälkäiselle tämä tarjoaa etenkin pienemmissä palasissa; yhdeltä istumalta kokonainen albumi saattaa olla vähän turhan puuduttava paketti.
"Vampyyrit : kansanperionteestä populaarikulttuuriin" on Tuomas Hovin ja Merja Leppälahden toimittama ja Turun yliopiston folkloristiikan laitoksen julkaisema artikkelikokoelma, joka sisältää kirjoituksia mm. fiktiivisen Draculan ja historiallisena henkilönä tunnetun Vlad Tepesin välisestä suhteesta, lasten- ja nuortenkirjallisuuden vampyyreista, True Blood -televisiosarjasta, vampyyrifaniudesta ja ties mistä muusta verenimijöihin liittyvästä. Artikkelien taso on vaihteleva, enkä erityisesti jaksanut kiinnostua esimerkiksi roolipelaamista käsittelevästä osiosta, mutta kyllä aiheesta kiinnostunut tästä kirjasta jotain irti saa.
Niccolo Ammanitin "Juhla alkakoon" (Otava, 2011) on sanalla sanoen mielenkiintoinen romaani. Kun yritin miettiä mihinkä tätä oikein vertaisi, niin Carl Hiaasenin tuotannossa saattaisi olla jotakin samaa, mutta tässä mennään kyllä vielä uskomattomampiin sfääreihin... Ei maksa vaivaa ryhtyä kertomaan juonesta kovin yksityiskohtaisesti, mutta luvassa on absurdeja juonenkäänteitä ja mustaa huumoria, joista vastaavat muun muassa kirjallisen äänensä kadottanut romaanikirjailija, joukko epäonnisia saatananpalvojia, vuosisadan bileet järjestävä miljardööri ja joukko villieläimiä. Vastaus saadaan myös siihen mieliä askarruttaneeseen kysymykseen, mitä tapahtuikaan Rooman olympiakisoissa loikanneille neuvostoliittolaisille urheilijoille, jotka katosivat kuin varjot yöhön ja joista ei kuulunut koskaan sen jälkeen. Sysimustan satiirin ylitseampuvissa juonenkäänteissä tulilinjalle joutuvat niin kirjallisuus- ja kulttuurielämä, turhuuttaan hohtava julkkiskulttuuri kuin Silvio Berlusconin kaltaiset hahmot. Nopealukuinen romaani oli ihan hupaisaa ja pari kertaa makeasti ääneen nauramaan saavaa ajanvietettä, jota ei voi suositella tosikoille tai kirjansa arkirealistisena nauttiville lukijoille. Hirvittävän syvälle Ammaniti ei satiirissaan kuitenkaan pääse, joten mitään hirveän syvällistä luettavaa ei kannata odottaa.
