Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran noin yhdeksänvuotiaana, ja mieleni perukoille jäi kaihertamaan, oliko tästä ilmestynyt jatko-osia. Vuosi kului, toinenkin ja kolmas ja nyt vihdoin 12-vuotiaana muistin tämän kirjan. No pitihän se kirjastosta lainata, ja myös ne seuraavat osat piti lainata. XD Kirja koukutti jälleen, ja luin tämän sarjan noin kahdessa päivässä. :) En muuta tehnytkään kuin luin koko ajan. Kävelevät koneet on sarjan paras kirja.
Hirmuisesti tykkäsin! Hotkin illassa kirjan läpi, ei vaan voinut laskea käsistä! Pidin Z:n tarinasta ja kirjan erilaisuudesta kahteen ekaan verrattuna, ne tyhmät lesserien kertomukset ois kyl voineet silti jäädä pois. Hieman pettynyt olen siihen kuinka nopeasti Z muuttui, kaikki oli oleva paremmin ja liipalaapa.
Hyvä kirja, ei siitä pääse yli eikä ympäri! Mutta kyllä vähän inhotti kun taas tuli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia!
Siuntio Silosäkeen tarinat on ihana kirja. Ehdottomasti kolmen ja puolen tähden kirja, jos voisi puolikkaita antaa. Kirjaa lukiessa ei voinut vain olla hymyilemättä. Tunnelma, jonka Rowling loi oli satumaisen herttainen, taattua iltasatulukemista lapsille. Niinpä luettuani päätin, että tämän minä luen sitten mahdollisille lapsilleni tai jolle kulle läheiselle sukulaiselle joka on pieni,ollessani aikuinen. Juonet tarinoissa olivat yksinkertaisia ja hiukan ennalta arvattavia (pienempiä lukioita ajatellen varmaankin tahallaan tehty), mutta se ei haitannut lukukokemustani, ainakaan paljoa. Ainoa miinus oli minussa ei kirjassa: olen nimittäin ehkä hiukan liian vanha tähän (vaikka olenkin erittäin lapsenmielinen). Nimittäin olisi ollut niin ihanaa, jos olisi ollut iltasatuja janoava lapsi tuolloin kirjan ilmestymisvuonna, 2009! Uskon, että olisin pitänyt kirjasta kovasti, varmasti olisi irronnut viisi tähteä (vaikka tuskin minä täällä olisin silloin ollut jakelemassa niitä). Tiivistettynä: Siuntio Silosäkeen tarinat on erittäin hyvä kirja, siitä pystyy nauttimaan lähes kuka tahansa.
Gaiman on niitä kirjailijoita, jotka uhmaavat luokitteluja. Tämä "American Gods":ina paremmin tunnettu pitkä tarina on oikeastaan looginen niille, jotka tuntevat miehen loistavat Sandman -sarjakuvat. Jumalia touhuamassa asioitaan ihmisten maailmassa. Muille tarina on todennäköinen leuan loksauttaja... Nimittäin, Gaiman ei pidä mitään pyhänä ja itsestäänselvänä. Kaikkea voi tapahtua - ja kaikkea tapahtuu. Hetken päästä lukija ei ihmettele enää mitään muuta kuin sitä, miten koko helkkarin uskomaton tapahtumasoppa tulee päättymään! En ehkä suosittelisi tätä aivan kaikille - en ainakaan ihmisille, jotka eivät arvosta absurdeja yllätyksiä, vaan odottavat tuttua ja turvallista. Sitä tämä ei ole. Mutta tämä on aivan täynnä nautittavia viittauksia kulttuuriin, historiaan, uskontoihin, kaikkeen. Vastaan kävelevä kissa voi aivan hyvin olla egyptiläinen jumalatar. Tai sitten vain kissa. Ja joskus molempia. Gaimanin lukeminen vaatii jotain samansuuntaista kuin Monty Pythonin huumorin ymmärtäminen: ehkä hivenen vinksahtanutta mieltä. Mutta jos se löytyy, parempaa ja koukuttavampaa kirjaa saa totisesti hakea! ;)
Tämä Martinin sarja on kiehtova monessa mielessä. Se on toisaalta selkeä (eikä huono) yritys tehdä "Tolkienit", mutta täysin eri näkökulmasta. Martinin televisiotausta näkyy tarinassa suorastaan harvinaislaatuisena kaupallisuutena. Hän tietää mikä saa ihmiset katsomaan suosittuja tv-sarjoja: juonittelut, raaka väkivalta ja yksityiskohtainen seksi. Tämä kuvio toistuu tarinan huikean laajassa, perusfantasiasta elementtinsä ottavassa maailmassa niin ennustettavasti, ettei lopputulos kilpaile samassa sarjassa Tolkienin töiden kanssa. Kun toistoakin riittää, ja tarina hahmoineen on lopulta varsin ohut, sille tekisi mieli antaa kolme tähteä. Annan kuitenkin neljä, sillä Martin todella osaa viihdyttämisen taidon. Jos Taru Sormusten Herrasta olisi The Beatlesin "Sgt. Pepper", tämä olisi ehkä Lady GaGaa. Kummatkin tavoillaan hyviä, eikä lukija luultavasti pety. Ainakaan, jos on valmis hyväksymään "Rooma" -sarjamaisen, rajusti liioitellun seksin ja väkivallan vähän joka käänteessä. Useimmat ovat, mitä lukija- ja katsojaluvuista voi päätellä.
Mannerheimin seikkailuja suorastaan harmitti lukea, sillä suurin osa kokonaisuuden muodostavista yksittäisistä Mannerheim-novelleista oli hengettömiä, huonoja suorastaan. Harmitti siksi, että tsaarin upseeri, valkoinen kenraali ja Suomen marsalkka olisi tarjonnut mahdollisuuksia vaikka millaiseen kirjalliseen ilotulitukseen tai tarinointiin. Olisiko lopputulos ollut parempi, jos yksi kirjailija(ei kirjoittaja) olisi ottanut aiheen käsittelyynsä? mene ja tiedä. Osa tarinoista tuntui väkisin väännetyiltä,eikä kaikissa tuntunut olevan minkäänlaista ideaa. Kolme nousi riman alta keskitasolle: Vesa Sisättön Keskiyön vieras Matovuorella ja Samuli Anttilan Viimeinen haastattelu sekä Anne Leinosen Sotamarsalkan syntymäpäivä. Keskiyön vieras kertoi, kuinka sähkövalo tuli erääseen perukan kylään tai kuinka Mannerheim otti nokkapokkaa marsilaisten kanssa. Miten asian vain haluaa nähdä. Se toi mieleen ihastuttavasti 1950-lukulaisen kioskikirjallisuuden. Viimeisessä haastattelussa toimittaja taas pääsee vanhan Mannerheimin salaisuuden jäljille. Sotamarsalkan syntymäpäivä oli tarinoista ainoa, jonka punontaa oikeasti saattoi jännittää. Siinä Hitlerillä on tärkeä osuus. Tuomas Salorannan Musta jumala toi mieleen Lovecraftin, mutta ei kuitenkaan yltänyt lähellekään mestarin tasoa. Tarina kuitenkin nivoi mielikuvituksen sitein yhteen Tunguskan räjähdykden ja Josif Dzugasvilin... Viinmeksi mainittuun henkilöön palataan vielä myöhemmissä tarinoissa. Oikeastikin hän oli tärkeä henkilö Mannerheimin elämässä. Markus Harjun Kuninkaiden sauva oli myös ihastuttavalla tavallav anhanikainen muumiotarina. Sekin sisälsi yhteyksiä todellisiiin tapahtumiin, toki vain nimeksi. Oikealla tavalla toteutettuna, yhtenäisellä juonella varustettuna, tästä olisi voinut tulla herkullinen "vaihtoehtohistoria". Sitä teoksessa oli haettukin. Mukana oli lukuisia historiallisia henkilöitä, kuten kultakauden taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Kirjasessa oli tavoiteltu myös vanhahtavaa tyyliä, siinä myös onnistuttiin.
Ihana kirja arian ja perryn viha rakkaus suhde oli kerrassaan herkullista luettavaa! Myös sivuhahmot olivat mielenkiintoisia ja eläviä.
Kirja oli huomattavasti lyhyempi kuin mitä yleensä tulee luettua. Pidin kirjoitustyylistä, Beckett on kirjoittanut hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi. Kirja saa ajattelemaan asioita joita en olisi muuten välttämättä ikinä ajatellut. Siitä tekee erilaisen myös se, että kirja kertoo pelkästään anaxin kuuluatelusta, mutta silti siinä on kerrottu kaikki tarpeellinen Suosittelen kaikkia lukemaan, sillä teos avartaa todella ajattelua ... Jaa a avartaa ajattelua tarkottaakohan se edes mitään?
Luin kirjaa sivulle 338 asti ajatuksen kanssa (vaikka ne yrittivätkin harhailla aika ajoin), sen jälkeen en enään pystynyt. Joten siis arvosteluni perustuu saamani kuvaan jonka 338 sivun aikana ehdin muodostamaan. Ihan ensiksi on sanottava, että petyin pahasti. En vain Meyerin tekemän huonon juonikuvion takia (Edwardin lähdön),vaan lähes kaikkeen mitä kirjassa oli. En pitänyt sen kirjoitustyylistä, juonenkulusta,henkilöistä, jne.. Juoni kulki kuoleman hitaasti, kirjoitustyyli ei saanut sitä henkiin, kun henkilöt tökkivät sitä aseillaan. Henkilöistä ehkä ainoat, jotka olivat siedettäviä olivat Esme ja Carlisle, jotka saivat erittäin vähän 338 sivun ajan tilaa, ja Jacob aijoittain. Elokuvia katsoessa Jacob oli vain pinnallinen ja ärsyttävä marisija, mutta tässä oppi pitämään hänestä enemmän ja ymmärtämään, että hän on hiukan muutakin kuin muskelikasa. Tässä Jacobin hahmo on paljon miellyttävämpi kuin elokuvissa. Kuitenkin se, että Jacobin hahmo ylitti odotukset (jotka eivät olleet kovin korkealla), se ei kuitenkaan pelastanut koko kirjaa. Odotin Uudenkuun olevan hyvä,ehkä parempi kuin Houkutus, noin 3 tähteä. Ja kun kuulin ystäviltäni, että tämä ei ole yhtä hyvä kuin Houkutus, pidin kuitenkin ennakkokuvitelmistani kiinni, ja avasin tämän kirjan ilman ennakkoluuloja (paitsi Jacobia kohtaan). Joten olin erittäin pettynyt, kun ymmärsin, ettei tämä tästä taida parantua. Tätä kirjaa lukiessa mieleeni tuli monta kysymystä ja toteamusta mieleen: Kuka tällaisia kirjoja julkaisee kovakantisina, tämähän on Harlequin-tasoa?! Miksi maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka pitävät tästä? Ja mitä he näkevät tässä? jne... Kuten jo alussa sanoin, tämä mielipide perustuu 338:aan sivuun. Aijon kyllä kahlata läpi loput kirjasta, hyppäen kylläkin tylsien lukujen yli. Mutta jos tästä kirjasta jotain myönteistä pitää löytää ja sanoa, niin kaipa se on hyvä todeta, että massan mukana kulkevat teinitytöt edes lukevat jotakin, vaikka se olisikin jotakin tällaista mitäänsanomatonta hömppää (Huom. näin itse teinityttönä,- muttei kuitenkaan massaan kuuluvana -, haluan sanoa).
Luin kirjan joskus aikoinaan luettuani suurimman osan muista Tolkienin kirjoista. Sisältö ei enää tuntunut yhtä nerokkaalta ja hyvältä kuin muu Tolkienin tuotanto. Jouduin lukemaan kirjan puoliväkisin loppuun ja lukeminen kesti tosi kauan, kun teksti oli niin tylsää. Odotin tältä sitä samaa tasoa kuin varsinaiselta Tarulta, mutta jouduin pettymään.
Kirjan suomennos on kestänyt hyvin aikaa. Se muistuttaa monessa suhteessa Veronica Rossin Paljaan taivaan alla sekä Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa teoksia. Toisin kuin Rossilla, on Hughesin kirjan päähenkilö poika ja tapahtumat sijoittuvat maan pinnalle eroten siten Revisin kirjasta, mutta monet teemat ja juonenkäänteet ovat tuttuja. Toisin sanoen, jos pidit näistä teoksista, on "vanhalla" kirjalla jotain annettavaa sinullekin. Kirja on myös lyhyt ja nopealukuinen - jos kiinnostuit, on teosta etsittävä kirjastosta. Itse satuin onnekkaasti löytämäään tämän käytettynä, mutta en usko näitä kovin paljon olevan enää liikkeellä.
Olipas kummallinen kirja. Tässä oli ihan pari luettavaakin pätkää, mutta suurin osa teksteistä oli kummallisia, jopa sekavia ja ne herättivät enemmänkin kuvotusta kuin mitään muita tunteita. Lisäksi tämä luvattu rakkaus-teema jäi minusta ainakin sujuvasti sivuun ja olisi paremminkin voinut puhua kiintymisestä tai vastaavasta. Idea oli sinänsä aika mahtava, mutta jotenkin näiden kirjoittajien tyyli ei oikein iskenyt tähän lukijaan millään muotoa. Kirja oli melko lyhyt, että sen lueskeli muutamaan tuntiin mikä oli vain hyvä, koska minusta ei ainakaan tämän fania tullut. Aiheita on todellakin laidasta laitaan, aina keijuista noitiin ja vampyyreista epämääräisiin lonkeroeläimiin. Jotain erilaista tämä on, joten normiin fantasiahömppään kyllästyneet saavat tästä taatusti täysin erilaisen lukukokemuksen, en sitten vaan tiedä että hyvässä vaiko pahassa mielessä.
Mahtava kirja!! Minua häiritsi hirveästi Autumm nimen suomentaminen.Olisin halunnut tarinan jatkuvan pidempään. Wellsiee tulee hirveä ikävä ja pikku lapsosta, vaikkei niistä kerrottu paljoakaan. Pari kyyneltä pääsi kyllä vierimään poskea pítkin huomaamatta, mutta kokonaisuus oli mahtava ja kirjan opetus oli hyvä!
Myyttihovi on yksi parhaista kirjasarjoista joita olen koskaan lukenut! Ensimmäinen osa oli tylsä kun vertaa muihin sarjan kirjoihin, joten onneksi päätin silti jatkaa lukemista sen osan jälkeen. Jäi haikea olo, kun suljin Demonivankilan avaimet kirjan kannen, sillä Mull oli kertonut ettei sarja enää jatku eikä mitään lisäosia tai muuta samanlaista ole tulossa. Parhaita hahmoja Myyttihovissa olivat tietysti Kendra ja Seth, sekä Hugo :D Kiinnostamaan jäi myös Sananjalka. Olisin halunnut tietää mitä hänen ja Kendran suhteelle tapahtuu. Ehkäpä kirjailija voisi tästä vielä kehittää jonkinlaisen kevyen jatko-osan...;D Jään innolla odottamaan Mullin muiden kirjojen suomentamista.
Solaris on varsin raskaslukuinen ja tunnelmaltaan ahdistava. Jokin sen synkkyydessä kuitenkin vetosi minuun niin, että siitä tuli yksi niistä harvoista kirjoista, jotka olen lukenut useaan kertaan. Steven Soderberghin elokuva ei välitä katsojalle samaa tunnelmaa.
Mä rakastuin tähän kirjaan. Kirja on AIVAN MAHTAVA! Aluksi, meinasin lopettaa koko kirjan Bethin emsimmäisten kohtausten tämän college pojan kanssa. Mutta jatkoin kuitenkin, kun jatkoin rohkeasti kokutuin koko kirjaan. Ahmin sen päivässä. Onneksi sain pukilta toisenkin osan. Noh, muiden mielipiteistä välittämättä, minä rakastuin Wrathiin. Zsadistin huumori ja kokemukset olivat mahtava mauste kirjaan. Olen aivan 100 % varma, että tästä jos jostain kannattaisi tehdä ELOKUVA! Okei, joo mulla on aika omalaatuinen oma historia - OKEI MÄ SELITÄN OMASTAKIN ELÄMÄSTÄ. Mutta siis harrastan näyttelemistä, ja olen kiinnostunut todellapaljon elokuvien tekemisestä.. Mutta siis kirja kannattaa lukea vaikka tulisikin pienimuotoisia vaikeksia alussa.. Mustan Tikarin Veljeskunta <33
Artemis Fowleista kertoo paljon se, että minua alkoi naurattaa jo ensimmäisellä sivulla. Colfer on tehnyt nuoresta rikollisestaan hurmaavan hahmon, veitsenterävällä älyllä varustetun, pikkuvanhan ja ahneen teinipojan, josta paljastuu kuitenkin koko ajan uusia puolia. Myös muut hahmot hurmaavat. Itsevarma ja rohkea komisario Holly Short pystyy yllättämään jopa lapsineron itsensä. Helposti kimmanstuva komentaja Root ja HALin tekniikasta vastaava itserakas kentauri Foaly sekoittavat pakkaa mukavasti, unohtamatta tietenkään Artemiksen uskollista henkivartijaa Butleria ja kieroa kääpiövarasta, Mulch Diggumsia. Juonikuviot tempaavatkin mukaansa myös tässä toisessa osassa. Artemis Fowlin äly johdattaa joukkion mahdottomilta tuntuvien tehtävien läpi, mutta yllätyksiltäkään ei vältytä. Itse rakastan Artemiksen riskialttiista mutta nerokkaista suunnitelmista lukemista, eikä Tehtävä pohjoisessa muodostunut siis pettymykseksi. Toisessa osassa on myös mielenkiintoista seurata Artemiksen kehitystä. Ennen niin oman älynsä ja ylivertaisuudensa lumoissa olleesta pojasta alkaa paljastua uusia puolia, ehkä peli ei sittenkään ole vielä menetetty. Kipitän varmasti tuota pikaa kirjastoon noutamaan sarjan kolmannen osan: Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi.
Tarina on koskettava ja pohjana toimii rajojarikkova rakkaus. Kerronta on runollista, herkkää ja romanttista. Se pureutuu syvälle lukijan sydämeen. Jos kirja ei jotakin lukijaa säväytä, johtuu tämä varmastikin kirjan herkästä olemuksesta. Myöskin lisää syvyyttä, sekä toimintaa olisin itse kirjaan kaivannut. Paikoitellen teksti kävi tylsäksi.
Kirjalla olisi potentiaalia todella hyväksi nuorten kirjaksi, mutta jotkin asiat vain häiritsevät suunnattoman paljon: Vasta kirjan puolivälissä selviää jotain Everin pikkusiskon ulkonäöstä. Eikä kyse ole vain Everin siskosta, vaan kirjan tunnemaailmaan on hyvin vaikea päästä käsiksi kun hahmoja ei ole kuvailtu riittävän tarkasti. Tunneilmauksetkin ovat kuin muualta kopioituja, hädintuskin mitään välittyy lukijalle. Everin ikäkin selviää vasta kirjan puolenvälin tienoolla. Hän ei olekkaan käsittämäni 14-vuotias teini, vaan 16-vuotias nuori neito. Käsityksen nuoremmasta henkilöstä antaa surkeasti toteutettu teinimäinen "mä" ja "sä" kielimuoto, joka häiritsee koko kirjan ajan. Tästä tosin syytän kirjailijan sijaan suomentajaa, sillä puolet ajasta hahmot puhuvat minä muodossa ja puolet lauseista tulevat toisella muodolla. Ajatukset ovat onneksi "minä" muodossa. Kirjasta löytyy myös jokunen kirjoitusvirhe. Pidän myös epätodennäköisenä, etteikö kirjailija olisi lukenut ainakin Harry Pottereita, Twilightia ja Hush hush -sarjaa. Moni kohta juonessa on ennalta arvattava ja tylsä, koska tilanteet ja henkilöt ovat jo tuttuja aiemmin mainitsemistani kirjasarjoista. "Rakkaus vahvistaa, rakkaus parantaa" hömppä ei uppoa, vaan kuulostaa täydeltä kliseeltä, kuten kirjan loppu muutenkin. Seuraavat kaksi kirjaa on jo ostettuna, joten enköhän jää tutkimaan ovatko suomentaja ja kirjailija parantaneet työtään...
Tykkäsin! Ahmin kirjan muutamassa tunnissa läpi :D Tottakai juoni oli arvattavissa ja täyttä erotiikkaa mutta silti hyvä kirja! Varmaan elämäni parhaat naurut sain löytäessäni tämän kirjan kirjaston kauhu-osastolta! ;D
Tämä kirja oli positiivinen yllätys, koska olin varautunut lukemaan aivan erilaista lukioikäisistä kertovaa rakkaushömppää. 17-vuotiaaksi tytöksi, orvoksi ja itseäänviilteleväksi teiniksi päähenkilö osoittaa hämmästyttävää selväjärkisyyttä. Kirja lähtee nopeasti käyntiin ja teksti on helppolukuista ja ilmavaa. Tyyli jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, eikä kaikkea selitetä liian tarkasti heti ja hetkessä. Hukkavaara on erikoinen kylä, jonka asukkaat ovat vielä erikoisempia, ja kirjaa lukiessa välillä unohtaa kokonaan, mihin tapahtumat sijoittuvatkaan. Päähenkilön tapaturmaisesti kuolleen äidin epämääräinen tausta herättää etäisesti jonkinlaista orastavaa kiinnostusta, kun lukija ei voi aivan alusta asti olla varma, onko asiaan liittyvillä viittauksilla oikeasti juuri mitään tekemistä kirjan juonen ja lopputuloksen kannalta. Useimmat hahmot ovat hyviä, mutta jotkut vaikuttavat väkisin väännetyiltä, kuten Daniel. Kirjailijan vahvuus on kerronnan vaivattomuudessa. Dialogikin on melko sujuvaa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Välillä ilmenee vaikeuksia seurata, kenelle mikäkin repliikki kuuluu, ja mistä olikaan puhe. Kirjan keskivaiheilla huomasin vähän tylsistyväni. Rakkaustarina ei ollutkaan niin ainutlaatuinen ja ihmeellinen, eikä se kunnolla tempaissut minua mukaansa. Loppua kohti vauhti onneksi kiihtyy, tapahtumat vyöryvät eteenpäin, mutta eivät liian nopeasti. Kirjasta on vaikea löytää mitään hirvittävän huonoa sanottavaa. Kieli on pääosin hyvää ja sujuvaa. Lukukokemus oli ihan mieluinen, vaikka en ihan kohderyhmään kuulukaan. Eniten kirjassa ärsytti se, että siihen oli ympätty liikaa mystisiä elementtejä ja yliluonnollisia tekijöitä. Mielestäni sudet olisivat riittäneet vallan hyvin. Kirja olisi voinut olla jopa loistava, jos sudet olisivat pysyneet ainoana kantavana voimana ilman muita yleisesti kirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa käytettyjä ’juttuja’. Vähän pelottaa odottaa seuraavaa osaa ja sitä, kallistuuko tarina lopulta liikaa pois alkuperäisestä suunnastaan. Toivoisin että ei. Vaikka en ole ikinä susifani ollutkaan, kirjailija onnistui jossakin määrin saamaan minut muuttamaan mielipidettäni löytämällä uuden tavan käyttää susiteemaa.
Harmikseni täytyy sanoa, että kirja ei aivan lunastanut korkealla olevia odotuksiani. Mielestäni siitä jäi puuttumaan jotakin, tai sitten se oli minulle vain liian melankolinen. Kirja alkoi hyvin ja sen perusteella olisin tosiaan odotaanut jotain suurempaa. Jossakin puolenvälin tienoilla homma kuitenkin jauhoi paikallaan aika ansiokkaasti. Loppua kohti meni paremmaksi, mutta jännityksen ja rakaisun jälkeen seurasi mielestäni liikaa selittelyä. Fitzistä en hirveästi tykännyt, eivätkä muutkaan henkilöt oikein saavuttaneet paikkaa sydämmessäni. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja!