Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Noin ensimmäiset sata sivua kirjasta ovat melko raskasta luettavaa, kun juoni keskittyy lähinnä Gwendoleniin ja tämän jekkuihin. Niin mielikuvituksekkaita kuin ne ovatkin, on niitä pidemmän päälle melko tylsä lukea. Vasta kun epämiellyttävä Gwendolen siirtyy tarinassa sivuosaan, kirja muuttuu paljon paremmaksi. Lopussa toimintaa on jopa niin paljon, että se uhkaa äityä sekavaksi. Kaiken kaikkiaan ihan keskinkertainen kirja vähän köyhästä juonesta ja ohuista hahmoista huolimatta.
Parempi, kuin muut osat! Tykkäsin siitä, kun Nora ja Patch uudestaan tutustuivat toisiinsa ja kun he sanoivat samoja asiota esim. se että Nora tuoksuu hyvältä. Se oli niin suloista kun he saivat uudestaan tutustua toisiinsa. Pidin myös lopusta ja kuinka Norasta tuli nefilijohtaja. Iiik! odotan innolla viimeistä osaa joka varmasti löytyy heti hyllystäni! Suosittelen sarjaa oikeasti kaikille!! :)
Ensinmäinen osa oli parempi, mutta tämäkin oli silti koukuttava. Jännitystä oli paljon ja välistä vähän sekava mutta tosi hyvä! Harmitti vain, kun Patch ja Nora erosivat, mutta se vaan lisäsi halua lukea loppuun ja selvittää palaavatko he yhteen.
Lainasin tämän kirjan mielenkiintoisen kannen ja nimen perusteella. Luen todella paljon kirjoja ja tämä on todella kärkipäästä. Olen lukenut tämän jo todella monta kertaa ja aina yllätyn, kuinka se tempaa mukaansa. Ehkä tykkään tästä juuri siksi, koska tykkään tuollaisista kirjoista, joissa on salaperäinen, tumma ja vaarallinen muukalainen ja tietenkin se rakkaustarina aina vetoaa. Suosittelen oikeasti kaikille, jotka tykkäävät romantiikasta ja jännityksestä!
Lovecraft kuuluu samaan kastiin lähes legendaarisiin mittoihin kohonneissa kirjailijoissa, kuten Edgar Allan Poekin. Siinä missä Poeta pidetään visionäärinä ja edelläkävijänä lukemattomissa eri genreissä, on Lovecraftin asema täysin kauhussa. Kokoelman ensimmäisessä osassa on nimikkokertomus Kuiskaus pimeässä ja seitsemän muuta eri pituista tekstiä. Harva teksteistä kuitenkaan voidaan pitää lyhyenä novellina, sillä useat teksteistä ovat monia kymmeniä sivuja pitkiä ja sisältävät paljon luettavaa. Novelleissa on yliluonnollista kauhua, jotain käsittämätöntä, minkä ympärille juoni ja itse kauhu rakentuvat. Tämä onkin yksi kokoelman suurista vahvuuksista, sillä useat novelleista kertovat Cthulhun myytistä ja sen laajasta tausta. On hauskaa lukea toisistaan irrallisia novelleja, joissa mainitaan samoja asioita ja yksittäiset, irtonaiset palaset alkavat muodostaa hitaasti yhden eheän kokonaisuuden. Cthulhun maailma on mielenkiintoinen ja täynnä kultteja, olioita ja toisia maailmoja, ja niistä kuulee mielellään lisää saadakseen tietää enemmän. Kaikki tarina eivät kuitenkaan liity Cthulhuun, vaan ovat täysin omia kauhutarinoitaan, kuten tarina miehestä, joka jäi hautaholviin loukkuun ja edustaa perinteisintä kauhua, jossa on yllättävä lopetus. Lovecraftin teksti on vaihtelevaa laadultaan. Hän kirjoittaa erittäin pitkiä lauseita, joka toisinaan tuntuu huomaamattomalta, mutta vähänkin väsyneenä muuttuu vaikeaselkoiseksi. Lovecraft maalaa laajoja kuvia niin maisemista kuin historiastakin, ja toisinaan tämä maalailu tuntuu jopa liialta ja juoni jää taka-alalle. Suurin virhe, minkä Lovecraft tekee, on että hän poistaa koko kauhun tunteen liioittelemalla tavalla, joka muuttuu varsin nopeasti jopa koomiseksi. Lähes jokainen yllättävä käänne saa päähenkilön ”lähes pyörtymään säikähdyksestä” tai sitten edessä olevat näkymä on jotain, mitä meidän maailmamme ei voi käsittää eikä asioita uskalla enää edes ajatella. Sama ongelma kohtaa niitä kohtia, kun pääsemme harvinaisen kerran näkemään itse hirviön. Lovecraft kuvailee näitä niin käsittämättömiksi ja vieraiksi, ettei niitä voi ottaa tosissaan tai edes kunnolla kuvitella, useat hirviöt kun ovat vartalot täynnä tuntosarvia, suita ja hampaita, karvaa ja silmiä. Nuo virheet ovat valitettavia, sillä Lovecraft muuten maalaa hyvinkin uskottavia maailmoja, joissa todellinen kauhu voisi muuten onnistua. Teksti etenee usein liian hitaasti, eikä mitään konkreettista tapahdu, mikä sai lukemisen tuntumaan hiukan työltä ja odotuksen tuntumaan ärsyttävältä. Oli Lovecraftin luomat maailmat ja historia miten kauniita ja yksityiskohtaisia tahansa, tarinan on liikuttava eteenpäin. Kokoelman onnistunein osuus on Cthulhu tarusto, ja siitä lukeminen eri yhteyksissä ja eri ihmisten kokemina on mielenkiintoista ja hauskaa, ottaa näin eri palasista selvää mistä on kyse. Lovecraftin teksteissä voi aistia siinä olevan potentiaalia kauhulle, mutta valitettavasti lopputulos ei ole onnistunut hitaan vauhdin ja lähes koomisen liioittelun takia. Mikään teksteistä ei kuitenkaan ole varsinaisesti huono, niitä on miellyttävä lukea, mutta kauhua niistä ei irti saa.
Tämä ilmeisesti luokitellaan scifiksi? Avaruusseikkailua tältä kirjalta ei kannata odottaa. Tämä on pikemminkin erittäin hienovarainen dystopia, joka kertoo kaiken erittäin hienovaraisesti, niin että lukijan täytyy todella selvittää rivien välistä mistä on kyse. Minulle sanottiin, että kirja kannattaa lukea tietämättä siitä juuri mitään, joten niin tein. En edes lukenut takakantta. Olin tyytyväinen siitä, sillä takakansi olisi saanut minut odottamaan aivan erilaisia asioita. Neljä tähteä siksi, koska vaikka kerronta oli sujuvaa ja kirjassa oli aineksia nousta lempikirjakseni, olisin kaivannut ehkä vähemmän hienovaraista kerrontaa ja hieman enemmän päähenkilön omia mielipiteitä.
Nuoret naiskirjailijat näyttävät ponnistavan pinnalle, myös tieteiskirjallisuuden ja fantasian puolella. Yksi heistä on Emmi Itäranta, jonka Teemestarin kirja ylittää genrekirjallisuuden rajat. Itärannan teos kertoo nuoren Norian kautta ihmisyyden selviytymisestä diktatuuriin vaipuneessa maailmassa, josta vesi on käynyt vähiin. Noria asuu jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa maassa, joka ennen oli Suomi. Monet asiat ovat toisin kuin tuntemassamme maailmassa. Suurta osaa siitä näyttää hallitsevan aasialaisvaikutteinen kulttuuri. Niinpä entisessä Suomessakin on Norian aikaan tullessa ehtinyt olla jo monta sukupolvea teemestareita, joiden sukua sankarittaremmekin on. Emmi Itärannan kieli on enemmän kuin sujuvaa; sen runollinen kauneus on harvinaista scifi-kirjallisuudessa. Tähän teokseen tarttumista voi suositella muillekin kuin tieteiskirjallisuuden ystäville.
Kirja oli raikas ja hyvin kevyt kaikessa surullisuudessaankin. Vianne on hyvin pirteä ja värikäs henkilö, joka kuitenkin sielussaan miettii kuolemaa, varsinkin oman äitinsä. Ehdottomasti 5 tähden arvoinen, tulen kyllä varmasti lukemaan Harrisin kirjoja tulevaisuudessakin.
Perillinen oli hyvä lopetus kirjasarjalle, joskin mielesäni siitä jäi puuttumaan se jokin mahtava juttu, mikä muissa kirjoissa on ollut. Eniten pidin koko kirjassa luvuista, jossa kuvattiin Nasuadan tarinaa. Tässä kirjassa hänen hahmonsa tosiaan pääsee loistamaan. Kirjassa oli kamalinta suomennos. Suosittelisin, mikäli vain mahdollista, että lukisitte kirjan englanniksi. Pilkutus oli kammottavaa ja jopa 10v pikkusiskoni tietää, että mutta ja että sanojen eteen tulee pilkku. Lisäksi kirjassa virheellisesti viitataan Eurooppaan Alagaësian sijasta... Mutta suomennoksen kamaluudesta ylipäästyä Perillinen oli oikein mukava lukukokemus, hyvä lopetus kirjasarjalle: Olen tosin yhä sitä mieltä, ettei kirja aivan huippuunsa yltänyt, mistä johtuu 4 tähden arviointi :>
Ihan mukava ja harmiton lukukokemus. Ensimmäinen positiivinen yllätys löytyi heti kannen avattuani, nimittäin kartta. Olisin antanut kirjalle viisi tähteä, jos päähenkilö olisi ollut muutamankaan vuoden vanhempi. Itseäni häiritsee päähenkilön nuoruus siinä mielessä, että kirjailijan oma suhtautuminen tuon ikäiseen tyttölapseen on aavistuksen hakoteillä. Nonna on siis lapsi, mutta hän vaikuttaa tekevän päätöksiä kuten aikuiset, suhtautuvan asioihin kuten aikuiset ja näkevän maailman samoilla silmillä kuin aikuiset. Aivan kuin kirjailija välillä unohtaisi, että Nonna on pieni tyttönen kaukana kotoa tuhansille vaaroille alttiina. Nonnan äärettömät pelkotilat ja epävarmuuden hetket eivät välity tekstistä sillä tavalla kuin voisi kuvitella. Kirjaa lukiessa saa sen vaikutelman, että hän on kaiken aikaa varma siitä, että aina joku tulee ja pelastaa, jos hän joutuu vaikeuksiin.
Kirja kertoo erikoisen tivoliperheen elämästä. Perhe ei ole mikä tahansa tavallinen perhe vaan se koostuu ns. normaaleista vanhemmista ja heidän epämuodostuneista tai erikoiskyvykkäistä lapsistaan. Inhottavaksi asian tekee se, että vanhemmat tieten tahtoen edesauttoivat sitä, että syntyvä lapsi olisi mahdollisimman erikoinen - luonnonoikku ja siten kelvollinen työvoimaksi ja kassamagneetiksi perheyritykseen. Vaikka vanhemmat olivat tässä suhteessa julmia ja itsekkäitä, he silti rakastivat lapsiaan. Tarinaa kerrotaan takaumien kautta Olympian näkökulmasta. Olly on ”vähäisin” lapsista - kalju kyttyräselkäinen albiinokääpiö. Vanhin lapsista on jalaton, eväkäs Arturo Akvaariopoika. Julma manipuloija Arturo on keskeisessä roolissa kirjan tarinassa. Muut lapset ovat lahjakkaat siamilaiskaksostytöt sekä ulkoisesti normaali Chick, jonka kyvyt ovat ilmiömäisiä. Rinnakkaistarinaa kerrotaan nykyajassa, jolloin Olly on jo keski-ikäinen nainen. Kirja oli Bram Stoker-palkinto ehdokkaana vuonna 1989, mutta se onko kirja varsinaisesti kauhua, on eri asia. Kirjaa on vaikea pistää mihinkään kategoriaan. Tarina teki joka tapauksessa vaikutuksen. Kertomus on kiinnostava ja hyvin kerrottu, mutta se on myös hämmentävä. Toisaalta perheen elämä tuntuu ihan normaalilta perheyhteisön elämältä, mikä sisältää rakkautta, huolenpitoa, sisarkateutta, kasvamista lapsesta aikuiseksi, vanhenemista jne. Mutta toisaalta perheen toimet eivät ole lainkaan normaaleja. Epämuodostumiaan lapset pitävät hyvänä asiana, he eivät voivottele kohtaloaan, eivätkä kaipaa eivätkä halua normaaliutta. Toisinaan tarina herättää sääliä, toisinaan inhoa. Tarina sisältää melko paljon vastenmielisiä kohtauksia, mutta niitä ei kauhistella mitenkään, asiat kerrotaan niin kuin ne ovat - tuomitsematta. Mikään mukava ja iloinen tarina tämä ei ole, mutta mieleenpainuva ja merkityksellinen se on.
Mielestäni kirja oli hyvä, muttei kuulu parhaisiin jotka olen lukenut. Entisajan kuvailu, sanonnat, käytännöt ja tavat tuntuivat aidoilta ja uskottavilta. Ihan symppis kirja
Tämä kirja pääsi yhdeksi suosikeistani, koska se imaisi alusta lähtien mukaansa. Yksi kavereistani oli vinkannut sitä minulle, joten päätin aloittaa lukemisen. Niinhän siinä kävi että jo kahdessa tunnissa olin lukenut, ja koko loppupäivän henkilöhahmojen ajatuskiehkurat pyörivät mielessäni.
Muistan nähneeni ensiksi elokuvan, josta pidin aivan mielettömästi, ja josta pidän edelleenkin. Kun luin kirjan, tarina tuntui kuihtuvan kasaan. Niissä kohdissa, missä kirja aina toimii paremmin kun elokuva, Tähtisumua oli oikein loistava, mutta loppuratkaisu oli mielestäni todella laimea. Kirja alkaa tosi hyvin ja maailman on kiinnostava, joten lopetus jäi häiritsemään.
Alkun kirja epäilytti, sillä olen lapsesta saakka tntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä erilaisia peukaloistarinoita kohtaan. Nyt kirjan lukeneena olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni. Se nousi yhdeksi suosikeistani. Rakastuin kirjan miljööseen. Ajatus pienistä ihmisistä joiden koko maailma on yksi ainut puu, on kiehtova. Myös kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita. Kirjailija onnistui herättämään minussa sympatiaa oikeita hahmoja kohtaan ja vastavuoroisesti inhoa pahiksia kohtaan. Kirjan kieli ja kerronta todella saivat minut hymyilemään moneen otteeeseen. Minulle tässä kirjassa on jotain jota on vaikea kuvailla. Se on yhtäaikaa surumielinen ja silti toivoa täynnä. Tobin elämän vaiheet valottuvat pikkuhiljaa ja lukemista on vaikea lopettaa. Suosittelen!
Sudenlapset on Pohjankontu-sarjan toinen osa, joka kertoo enimmäkseen sarjan ensimmäisessä osassa ’Uniin piirretty polku’ seikkailleiden henkilöhahmojen jälkeläisistä. Karran ja Roke ovat erossa kasvatettu kaksosveljespari, ja he ovat hyvinkin toistensa vastakohtia. Karran on löysä haaveilija, kun taas Roke on karski soturi. Veljesten vähäisessä määrin mielenkiintoinen vastakkaisuus muuttuu kuitenkin hyvin nopeasti, jos ei liiankin nopeasti. Vornanmutkan noita on kuollut, eikä tällä ole perijää, eli tyttölasta. Sellainen täytyy siis hankkia jotenkin, jotta Mustarinta ei kaappaa Vornanmutkaa valtaansa. Kirjan henkilöhahmot jäävät jotenkin hyvin vaisuiksi. Roke on ainoa, joka herättää edes vähän tunteita kirjan alussa, ja sekin hahmo menettää särmänsä melko nopsaan. Hahmoihin ei oikein pääse sisälle, eikä niihin synny henkilökohtaisia tunnesiteitä, kuten itse lukijana toivoisin. Itse en syttynyt Karranin läpinäkyvään hahmoon koko tarinan aikana, vaan pidemmälle mentäessä aloin jopa tuntea pientä inhoa hahmoa kohtaan. Mutta taitelija onnistuu aina työssään saadessaan yleisönsä tuntemaan edes jotain. Sudenlapset on hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä. Kirjailijan kielellinen kyvykkyys pysyttelee samoilla tienoilla, mutta töksähtelevää dialogia ei ole saatu korjattua jatko-osaan. Vaikka kerronta on sujuvaa ja kirjan voi halutessaan lukea melko nopeastikin, minusta tarina on melko vaisu. Juonen ennalta arvattavuus harmittaa toisinaan. Kirja kertoo pääasiallisesti Karranista, joka yllättäen ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tehdä suuria, kun hänen on pelastettava Vornanmutka. Itse Vornanmutka jää tarinassa kakkosrooliin, häilyväksi varjoksi kummittelemaan, eikä lukijaa juurikaan jaksa huolestuttaa paikan kohtalo. Oikeastaan on ihan se ja sama, valtaavatko mustarintalaiset paikan, vai onnistuuko Karran pyrkimyksissään pelastaa varhaisen lapsuudenkotinsa. Karranin täytyy tietysti saada voimia ja - yllätys yllätys – hankkia lapsi perillisekseen jatkamaan noitanaisten työtä ja perinnettä Vornanmutkaan. Omasta mielestäni rakkaushömppää on suollettu kirjan sivut täyteen aivan turhan päiten. Päähuomio on kirjan alussa ja lopussa Vornanmutkan kohtalossa, mutta kirjan keskivälissä suurin ongelma on se, kenellä on sopimattomia ajatuksia ketäkin kohtaan, ja kuka haluaa kenet vai eikö halua ketään, ja mistä niitä lapsia saataisiin lisää. Karranin käynti Pohjankonnussa jää pintapuoliseksi raapaisuksi, ja sen seurauksista voidaan olla montaa mieltä. Waris käyttää teoksessaan joitakin toisaalla jo aikaisemmin esiin tuotuja elementtejä, eikä aivan onnistu tuomaan niitä tavoittelemalleen tasolle. Ehkä kaikkia rajoja ei ole tarkoitettu rikottaviksi, mutta nykypäivän kirjailijat kirjoittavatkin enemmän itselleen kuin muille. Jos Pohjankontu-sarjan ensimmäistä osaa suosittelinkin auliisti kaikille, en voi sanoa samaa tästä jatko-osasta, koska muinaissuomalaisuus ja rakkaus-lapsi-jutut eivät oikein iske meikäläiseen. Sudenlapset matkaa aavistuksen pidemmälle kuin Uniin piirretty polku, ja toivon kovasti, että Sudenlapset saa jonkin suuremman merkityksen sarjan seuraavassa osassa, koska itsenäisenä laitoksena teos ei ole kovin erikoinen. Kolmanteen kirjaan kohdistuvat tämän jälkeen hyvin suuret odotukset. Kaikesta huolimatta Waris on onnistunut kirjailuissaan taas Kuvastaja-palkinnon arvoisesti, vaikka oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että palkinnon olisi voinut jakaa muutenkin. Suosittelen kirjaa niille, jotka pitivät Pohjankontu-sarjan ensimmäisestä osasta.
Sarjaa on kehuttu tosi paljon ja päätin kokeilla tätä. Petyin kuitenkin kirjaan. Kirja oli tosi tylsä, maailma tai henkilöt eivät olleet kiinnostavia, juoni ei ollut mukaansatempaava.
Laulun loppu on minusta trilogian selvästi paras osa. Se on edeltäjiään pidempi ja monipuolisempi, ja mukana on kiinnostava juoni sekä oikeasti koskettavia kohtauksia. Jherekin ja Amelian hahmotkin kehittyvät hienosti. En enää ihmettele sitä, että monet väittävät sarjaa suosikikseen kirjailijan töistä. Meinasin itse jättää Viimeisten aikojen valtiaat kesken ensimmäisen osan jälkeen. Pidin siitä, että teoksessa nähtiin vierailurooleissa minulle tutut hahmot Oswald Bastable ja rouva Persson. Tämä sitoi Valtiaat yhteen muuhun multiversumiin, kuten myös maininta Miljoonan kehän konjunktio -nimisestä tapahtumasta, joka on merkittävässä osassa muutamassa Moorcockin fantasiaromaanissa.
Kirja oli ihan hyvä minun mielestäni. Tähtien määrä olisi ollut 4,5 mutta koska sitähän ei tässä nyt voida laittaa, on minun tyytyminen viitoseen. Muuten hyvä, mutta aika mitään sanomaton, jonkin ajan kuluttua en varmaankaan muista koko kirjaa. Kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä kirja, mutta en välttämättä ihan 14-vuotiaille suosittelemaan, koska itse olen 12-vuotias, eikä kirja hirveästi kiinnostanut.
Rakastan tätä kirjasarjaa. Keplo - luurankoetsivä on koominen hahmo, joka piristää sateisimmankin päivän. Kirja on niin loistava, että sen lukee monta kertaa. Kaverini, joka ei pahemmin perusta kirjoista, otti tämän käteensä ja saamme nyt yhdessä hehkuttaa sen juonenkäänteistä. Odotan innolla vuonna 2013 ilmestyvää elokuvaa, jossa näyttelee Johnny Depp Keplona.
Kirjailijan henkilöt ovat melko tyypillisiä ja kirja oli muutenkin jotenkin jo, keksitty? En tiedä miten sen sanoisin. Olen kuitenkin valmis lukemaan toisen osan.