Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
En ole koskaan perustanut toimintaseikkailusta,mutta tämä sarja käänsi pääni.Juoni ei huku pelkkään räiskimiseen ja Keplon sarkasmi on loistavaa.Tämä osa toi paljon uusia henkilöitä ja juonenkäänteitä mukanaan.En malta odottaa seuraavaa osaa!
Rakastin kirjaa! juoni oli ihana mutta loppu aikamoinen järkytys. Eniten haluan tietää miten Stevie Raen ja Refaimin juttu etenee...!
Aili Somersalon "Mestaritontun seikkailut" on ansainnut paikkansa suomalaisen (lasten)fantasian riveissä. Kirja on nimittäin ihana, joka ikisellä tavalla, millä kirja nyt voikaan olla: Hahmot kirjassa olivat satumaisen herttaita, vaikkakin samaan aikaan myös hiukan pelottavia ja sellaisia joita kunnioittaa kuin vanhoja ihmisiä. Tällaisia tuntemuksia minulla on heistä lapsuudestani. Lisäksi hahmot ovat nimetty kekseliäästi; Mestaritonttu, Prinssi Yönsilmä, Sammaleinen,Luuta-Lempi... Myös paikatkin oli nimetty hyvin, esimerkkinä Aamuruskonmaa. Kirjan juoni eteni hyvää tahtia, luvut olivat sopivan pituisia (niin, että pienenä jaksoi keskittyä koko luvun lukemisen ajan) ja 143 sivua ei tuntunut kovin pitkältä (ainakaan pienenä, jolloin yli sadan sivun pituiset kirjat tuntuivat raamatuilta). Ja suurta plussaa myös Onni Mansneruksen kuvituksesta, joka on salaperäistä,hiukan sumuista (vai voiko niin kuvailla?). Se sopii täydellisesti kirjan tunnelmaan. Lempikuvani on ehdottomasti kannen kuva, jossa Sammaleinen ja Mesraritonttu seisovat, ja pöllö kuin katsoo moittivasti suoraan kirjaa tutkiskelevaa silmiin. Olen kiitollinen äidilleni, että hän luki tämän kirjan minulle pienenä useaankin kertaan. On suorastaan kunnia, että tämä kuuluu osaksi lapsuuttani. Suosittelen siis kaikkia vanhempia lukemaan tämän kirjan ääneen lapsilleen. Lapset varmasti pitävät!
Facebookin sijoittaminen tarinaan on sujunut varsin mielikuvituksellisesti. Kukapa meistä ei tahtoisi tietää tuleivaisuuttaan etukäteen. Jokaisella teolla on kuitenkin seuraksensa ja sen päähenkilöt saavat kokea kantapään kautta. Päähenkilöistä kuitenkin Josh on kiinnostavampi. Emman hahmo jää eteiseksi ja hänestä saa melko itsekeskeisen kuvan. Onhan se melkoinen klisee, että lapsuudenystävät laitetaan pitkän erossa olon jälkeen taas kohtaamaan toisensa. Ihmettelen vain miten heidän kaverisuhteensa on voinut katketa, vaikka he sattuvat asumaan toistensa naapurissa. Luulisi että jossain vaiheessa sitä väkisinkin törmäisi. En ihan täysiä pisteitä kirjalle antaisi. Mielestäni facebook-ideaa olisi voinut kehittää vielä pidemmälle. Olisin tahtonut sen esiintyvän hieman suuremmassa osassa tarinaa. Nyt kirja vaikutti vain samanlaiselta kuin muutkin tämän kaltaiset rakkausteinihömpät. Olisi ollut hauska tietää enemmän tulevaisuudesta heidän näkökulmastaan. Ehkä olin vain liian vanha lukemaan juuri tätä kirjaa. Joku toisen ikäluokan edustaja voisi olla ihan eri mieltä kanssani. Mielipidevapaus on kuitenkin hieno asia. Suosittelen siis kirjaa heille, jotka tykkäävät muutenkin lukea nuortenaikuisten kirjallisuutta.
Mielestäni "Huispaus kautta aikojen", on parempi kuin toinen Comic Reliefille tuotonsa antanut "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Vatsanpohjaa kutkutti, kun tätä luki. Oli mukavaa tutkia alussa olevaa lainauslistaa, josta Pottereita lukenut pystyy bongaamaan monta tuttua hahmon nimeä. Muutenkin "Huispaus kautta aikojen" tuntui hiukan yhtenäisemmältä kuin "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Tai ehkä minua vain kiinnostaa enemmän huispauksen opettelu kuin Hagridin vetämät taikaeläinten tunnit? Joka tapauksessa lukukokemus oli miellyttävä, kiitokset siitä Rowlingille!
Tämä on ensimmäinen tätä "kirjasarjaa" (vai miksikä sitä pitäisi kutsua?), jonka olen lukenut. Ja mielestäni tämä kirja on paras siitä, muut "osat" eivät ole saaneet kiinnostusprosenttia täyteen sataan. Tämä kirja sai minut kiinnostumaan Merlinistä, Kuningas Arthurista, Pyöreänpöydän ritareista ja ennen kaikkea keskiajasta nyt yleensäkin. Itse pidin eniten Merlinin "itsensä" kertomasta tarinasta joka kertoi, kenestäpä muustaan kuin itsestään. Myöskin pidin viimeisellä aukeamalla olevasta Harpierin kirjasta, "kysyessään" siltä kysymyksiä ei voinut peitellä jännitystään. Tiedän, tiedän, tämä on vain sepitetty lasten "tietokirja", mutta silti en voinut itselleni mitään! Koko kirja vei minut mukanaan!
Ollessani pieni, mummoni luki tätä minulle usein mummolavierailuilla. Hän itse rakasti/rakastaa (en ole aivan varma, pitääkö hän vieläkin tästä) tätä kirjaa. Minua tarina Herra Huusta ei ole kuitenkaan koskaan sytyttänyt. Muistan kun pienenä näin kirjan kannen ensimmäistä kertaa. Mielestäni kuva kannessa näytti tylsältä, ja selailessani sivuja (siis katsoessani niiden kuvia),jouduin pettymään vielä enemmän. En pitänyt tyylistä miten piirrokset oli piirretty. Koko kirja tylsiä kuvia, taisin miettiä silloin. Sen jälkeen Herra Huu on ollut minulle pelkästään ikävystyttävä hahmo, vaikka mummo yritti saada minut ymmärtämään kirjaa paremmin,näyttämään siitä enemmän. Pari vuotta sitten, kun selasin mummolla kyläilessäni kirjahyllyä, näin tämän. Päätin lukea sen itse. Ei silti vieläkään oikein sytyttänyt. Kirjan lukeminen oli jollain tavalla epämiellyttävää,ennen kaikkea pitkästyttävää. En tykästynyt vieläkään kuvitukseen. Se oli jotenkin tökeröä. Herra Huuhunkaan en ihastunut. Hänkin tuntui tökeröltä, jos sillä tavalla häntä voi kuvailla. Anteeksi, tämä taisi muuttua kirja-arvostelusta kertomukseksi lapsuuden "traumasta", pahoitteluni. :D
Tämä kirja oli minulle valitettavasti melko suuri pettymys. Ehkä odotin liikaa tuon valtavan hehkutuksen johdosta, jota kirja on monilta tahoilta saanut. Minuun tämä ei purrut. Ensinnäkin aloitus oli hyvin hitaanpuoleinen ja vähän kömpelö. Kerronta ei ollut minun makuuni mitenkään lentävää, ja kuvailut olivat toisinaan liian pitkäpiimäisiä ja ylisyvällisiä. Paikkojen ja tilanteiden kuvailut, henkilöjen väliset siteet, päähenkilön tuntemukset: kuvailua on, mutta se hairahtuu sivupoluille, eikä onnistu elävöittämään paahdettua ja kuivaa maanpintaa sillä tavalla kuin olisi toivonut. En täysin ymmärrä suomalaisten kirjailijoiden ihannetta väkipakolla sijoittaa tapahtumat Suomeen. Tämä kirja olisi voinut tapahtua missä tahansa muuallakin maailmassa. Silti uskon palkintoja myöntäneiden tahojen arvostaneen juuri teoksen suomalaissidonnaisuutta, vaikka se etäisessä tulevaisuudessa onkin puettu aivan toisenlaiseen vaateparteen ja periaatteessa kyse on ihan eri maailmasta. Itäranta esittää mielenkiintoisen näkökannan tulevaisuuteen, jossa jääkauden sijasta Suomessa kärsitäänkin kuivuudesta ja kuumuudesta. Myös se, että aasialainen kulttuuri on Itärannan tulevaisuudessa vallannut nämä pohjoisen leveysasteen tienoot nykypäivän yhdysvaltalaistumisen sijasta, on hyvä oivallus. Suomalainen melankolia paistaa kerronnasta, minkä vuoksi ihmettelinkin sitä, että kaamosajalla ei herkuteltu lainkaan. Erittäin positiivista oli se, että Teemestarin kirjaan ei ole ängetty rakkaushömppää. Toisaalta myös päähenkilön rakkauselämän, tai edes kiinnostuksen osoittaminen samaa tai toista sukupuolta kohtaan, puuttuminen herättää kysymyksiä tämän itsekkyydestä ja tunteettomuudesta. Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään kovin hyvää tai hienoa kohtaa. Ei siinä tosin ole mitään kovin huonoakaan. Mielestäni se on aika tasapaksu, eikä onnistunut yllättämään, mikä johtuu varmaan siitä, että odotin jonkinlaista tajunnan räjäyttävää lukukokemusta.
Mystisessä soturissa on niin paljon pielessä, että on vaikea keksiä mistä aloittaisi. Alku on vielä melkeinpä lupaava. Tavaroiden kanssa jutusteleva seppä joutuu valituksi hullut terveistä erottelevassa tapahtumassa. Vaimo ja sepän kääpiöystävä eivät suostu uskomaan, että valinta olisi tapahtunut oikein ja lähtevät hänen peräänsä. Voisi luulla, että kyseessä olisi jonkinlainen seikkailukertomus. Tässä vaiheessa juoni kuitenkin heittää ensimmäisen kapulan rattaisiin lähtiessään yhtäkkiä keijujen maille ja alkaessaan kertoa täysin epäoleellista ja mielenkiinnotonta tarinaa keijujen sodasta oikeastaan vähän kaikkia vastaan. Mitä ihmettä? Tarina tosiaan kulkee kolmen eri maailman välillä, joiden leikkauskohdat jäävät hyvin vähäisiksi ja hämäriksi. Tavallaan usean juonikaaren seuraaminen yhtäaikaa luulisi olevan kiinnostavaakin. Jos yksi juonista ei kiinnosta, niin kai sentään joku muu kolmesta juonesta voisi olla jännittävä? Mutta ei. Oikeastaan mielenkiintoisin kolmesta juonesta on se, joka sijoittuu hiisien kansoittamaan hieman post-apokalyptiseen, ihanan steampunk-henkiseen maailmaan. Tässäkin kuitenkin hienointa on juuri kaikkien koneiden ja ruohotasankojen kuvailu; juoni tai hahmot ovat todella tylsiä. Aivan kuten kahdessa muussakin juoniyritelmässä. Kirjan suurin ongelma on sen latteus. Vaikka tarinassa hypitään kolmen eri juonen ja niin myös kolmen eri näkökulman välillä, tekstistä ei löydy minkäänlaista syvyyttä. Tämän huomaa parhaiten siinä kohdassa, kun keijujen vihollinen Xian rähjää Dwynwynille keijujen ylimielisyydestä ja alentuvaisuudesta. Sen sijaan, että keiju tässä vaiheessa olisi ajatellut: "ehkä tuossa on perää" ja siinä samalla - hoo! - kasvanut hahmona, mitään ei tapahdu. Keijukainen pysyy tasan yhtä ylimielisenä kuin juonikaaren alussakin, koska keijuthan nyt vain ovat herrakansa ja heissä ei ole mitään vikaa, vaikka ovatkin joutuneet riitoihin kaikkien naapurikansojensa kanssa. Kirjasta siis ei löydy kiinnostavaa juonta, hahmoja tai syvyyttä. Voisiko siis edes tunnelma rientää pelastamaan lukukokemusta? Valitettavasti se vähäinen tunnelma, mitä tekstistä löytyy, on kaikki jäänyt sinne hiisien metallikolossien kuvailuun. Vaikka pääjuonessa luulisi olevan paljon dramaattisia kohtauksia - kuten lopun suuri kahakka - tunnelmaa ei silti synny. Hahmoista ei kamalasti välitä, tarinaan ei uppoudu eikä tunnelma välity. Lohikäärmeet lentelevät ärjyen taivaalla, mutta se ei silti herätä lukijassa minkäänlaisia tunteita tai sydämen tykytyksiä. Kaksi tähteä tulee oikeastaan hyvästä yrityksestä. Tässä on selvästikin koettu luoda suurta fantasiamaailmaa omien uskontojärjestelmiensä ja muiden sellaisten kanssa. Maailma jää vain hyvin latteaksi. Lisäksi teksti oli ihan sujuvaa lukea ja jos juoni ei olisi ollut niin puuduttava, kirjan olisi saanut varmaan valmiiksi aiemminkin. Plussaa myös kiintoisasta ideasta, vaikka se idean tasalle jäikin.
Luin loppuun, vaikka olikin melkoisen kuiva opus. Hyviä kohtia kyllä löytyi, mutta johdannot teksteihin olivat minun mielestäni olivat hieman liian pitkiä.
Human legenda on paras lukemani Dragonlance-romaani, joka on jonkun muun kuin Margaret Weisin kirjoittama. Jos on pettynyt vaikka Jean Raben räpellyksiin mutta sarjan maailma kiinnostaa, niin suosittelen tähän kirjaan tarttumista. Koko tarina kerrotaan mukavasti yksien kansien sisällä. Vähän harmittaa, että Jalava ei koskaan kääntänyt Knaakin kirjaa "Kaz the Minotaur" vuodelta 1990. Tämä kertoo Kazin vaiheista Human legendan jälkeen, mutta ennen Minotaurien maan tapahtumia. Toisaalta petyin kovasti Knaakin Minotaurisodat-trilogiaan ja jätin sen kesken ensimmäisen osan jälkeen.
Post-apokalyptinen aihepiiri on aina kiinnostanut itseäni, ja tämän vuoksi nappasinkin Croninin teoksen kirjakaupasta mukaan toissa kesänä. En muista koskaan viihtyneeni kirjan parissa yhtä hyvin, vaikka sivuja oli paljon niin tarina piti otteessaan todella hyvin. Välillä tuli vastaan aika raskaslukuisia osia, ja henkilöhahmojen lisääntyessä piti todellakin skarpata, jotta pysyi tarinasta kunnolla perillä. Suosittelen kuitenkin vilpittömästi kaikille scifin/kauhun ystäville. Jatko-osaa odotellessa!
Muistan ikuisesti sen yhden kesäpäivän, kun nappasin tämän kirjan mukaani kirjastosta sen enempää miettimättä. Tämä oli ensimmäinen krja Moersilta, jonka luin. Tosin täytyy varmaankin mainita, että lainatessani kirjan en tiennyt, että päähenkilö on lohikäärme, ja jos olisin tiennyt, olisi kirja varmaankin jäänyt lainaamatta. No mutta asiaan... Kirjan maailma on uskomaton ja upeita yksityiskohtia täynnä, että ei voi muuta kuin ihmetellä Moersin mielikuvitusta! Kirjalisto oli kaupunkina ihana ja niin elävä, ja sai minut haluamaan käymään siellä... Juoni oli mielestäni todella ennalta-arvaamaton, ja yllätyinkin lähes jokaisessa juonenkäänteessä täydellisesti. Hahmot olivat jokainen todella aidon tuntuisia ja ihania. Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka vain fantasiasta tykkää.
Clary Fray näki discossa yhden joukon menevän erään pojan kimppuun. Hän käskee ystävänsä Simonin kutsua vartijan paikalle. Sillä aikaa joukko tappaa miehen ja se menee tuhkaksi. Clary oli hämillään. Myös joukko oli hämillään ja he kutsuivat itseään varjometsästäjiksi ja he sanoivat, että Claryn ei pitäisi nähdä heitä. Ellei hänellä olisi varjometsästäjän verta. Clary ei uskonut heitä. Simon tuli vartijan kanssa huoneeseen, mutta kumpikaan ei nähnyt mitään. Clary oli hämillään ja varjometsästäjät vain virnuilivat hänelle. Sitten Claryn äiti katoaa ja hänet tempaistaan mukaan varjometsästäjien maailmaan.
Luin tämän kirjan päivässä, jonkin aikaa sitten. Olin ensin epäileväinen, koska en yleensä pidä sciense fictionista, koska se on välillä liian korkeatajuista minulle, mistä johtuu, että joitain kirjoja kun lukee, ei kirjan jälkeenkään tajua ollenkaan, mitä nyt tuli luettua. Tämä kirja oli kuitenkin sellainen, että siitä sentään tajusi. Odotan innolla seuraavaa osaa.
Atlantiskompleksi ei ylänyt ihan edellisten Artemis Fowlien tasolle, vaikka hyvä olikin. Kirjan parasta antia oli Orion, jonka täydellinen ääliömäisyys sai nauramaan useaan otteeseen. Se Atlantiskompleksin puuttuva palanen jota kaipailin, oli Artemiksen nerokas suunnitelma. Suosittelen edelliset Atremis Fowlit lukeneille, mutta tästä ei sarjan lukemista kanntata aloittaa.
Tämä oli jo hauska kirja. Vaikka idea sinänsä ei ollut mikään omalaatuinen, kirjaa oli mukava lukea. Kevyttä luettavaa, mutta hyvää sellaista. Kaikkien reaktiot Tashan sairastumiseen olivat mielenkiintoisia, ja osa liikutti minuakin. Huvittava kirja, geenit olivat mahtavia ihmismäisine piirteineen.
Kirja oli ehkä hivenen lyhyt, eikä dinosauruksille sun muille jäänyt oikein aikaa. Mutta menkööt sitten. Yhden asian muistan hyvin edelleen, vaikka viime lukemisesta onkin jo hetki. Se, kuinka hyvin Amyn rakkaus äitiään kohtaan tuli ilmi. Sitä oli mukava lukea, tuli hyvä mieli.
Ensimmäisenä kirjasta jäi mieleen vastenmielisyys Anaidia vastaan. En pitänyt hänestä alkuunkaan, lähinnä sen takia, että Maite Carranza jäi sille kliseiselle linjalle, jossa lapsi saa tietää syntyperänsä, ja sen jälkeen onkin aivan ilmiömäinen. Mahtava luonnonlahjakkuus, joka oppii kaiken nopeammin kuin kukaan muu. En millään pystynyt lukemaan tuntia kauempaa putkeen. Piti pitää tauko aina sadan sivun välein, kun Anaid-ilmiö alkoi oksettaa. Kirjan pelastukseksi koituivatkin sitten kaikki muut hahmot. Pidin Gayasta, Karenista ja Criseldasta. Valeria ja Clodia olivat lemppareitani. Selenestä en oikein saanut otetta. En voi sanoa, että ratkaisu olisi ollut yllättävä. Sen saattoi oikeastaan arvata, jos hieman mietti. Mutta ihanasti lukijan päätä kyllä sekoitettiin. Jokaisella hahmolla oli oma teoriansa tapahtuneesta ja he toivat ne hyvin ilmi. Aion lukea seuraavan osan, mutta vain, koska ihastuin Criseldaan, ja haluan tietää, mitä hänelle käy.
Kirja sisältää aivan uskomatonta kuvailua. En voinut muuta kuin hakata päätä seinään, ja olla kateellinen Tuulia Ahon mielikuvitukselle. Jokainen yksityiskohta oli huolellisesti suunniteltu, peurannahkatossun täytteitä myöten. Miten joku jaksaakin nähdä moista vaivaa? Kuvailusta täysi 10. Muuten kirja olikin pienoinen pettymys. Kohtiin, jotka oli tarkoitettu jännittäviksi käännekohdiksi, ei saanut otetta. Tapahtumat käsiteltiin liian "kevyesti". Hahmot olivat hyviä, mutta jäivät jotenkin taustalle. Olisin kaivannut enemmän ajatuksia, enemmän tunnetta. Kirjasta jäi puuttumaan se tietynlainen "syvyys", joka saa lukijan ajattelemaan asioita. Viisi tähteä vain siitä hyvästä, että kuvailu jätti sanattomaksi :)
Juri Nummelinin Jumalten tuho alkaa tehokkaasti. Verta ja suolenpätkiä roiskaistaan lukijan silmille heti, turhia lässyttämättä. Käy selväksi, että nyt ei lueta Dostojevskia tai Tsehovia. Alku imee mukaansa väkivallalla, kuten tämän tyyppisessä kirjallisuudessa pitääkin. Jossakin vaiheessa kuitenkin romaani alkaa tuntua itseään toistavalta ja ylipitkältä. Jeesuksen paha kaksoisolento kylvää kuolemaa ja vahvistuu kokoajan. Maailmanvalta on kysymyksessä. Jumala ei juurikaan korvaansa lotkauta, joten Luciferin on käärittävä hihansa ja ryhdyttävä pelastamaan maailmaa ja ihmisiä hirviöltä. Taivaan ja Helvetin ja sen asujainten kuvaus tuo romaaniin oman mielenkiintonsa. Nummelinin mielikuvituksessa Helvetti ei vaikuta lainkaan pahalta paikalta. Naispuolisilla Helvetin enkeleilläkin on isot, pystyt rinnat. Mikäs siinä syntisen (mies)sielun kärvistellessä. Jossakin vaiheessa meno alkaa puuduttaa, eikä lukija enää jaksa kiinnostua siitä, kenen pää milloinkin päätyy jalkapalloksi tantereelle. Saatiiriakin on luvassa. Oma mielenkiintonsa on seurata, hellittääkö sankaripoliisi Tannerin karmea krapula milloinkaan. Tämä ei kuitenkaan riitä täyspitkän romaanin aineksiksi. Romaanissa seikkailee myös henkilöitä, jotka tuntuvat täysin turhilta, tai heistä ei ole hyödynnetty tarpeeksi. Romaanin tapahtumapaikkana on Forssa ja siellä sijaitseva vankileiri. Vuosi on 1928. Täydet pisteet zombeiksi muuttuvasta suojeluskunnasta.
Taivaan syvyydet on esiosa Linnunradan äärille. Tapahtumat sijoittuvat 30 000 vuotta ennen Linnunradan äärien tapahtumia, joten ensimmäisen osan lukeminen ei ole pakollista ennen tätä toista osaa. Molemmissa kirjoissa keskiössä, muttei yksinomaan pääosissa, on Qeng Hon kauppiasimperiumi. Taivaan syvyyksissä Quen Hon lisäksi juonessa on mukana brutaali Emergenttien sivilisaatio ja On/Off tähden ainoan planeetan Arachnan hämähäkkimäinen älyllinen rotu. Tapahtumat sijoittuvat Arachna planeetan ympäristöön. Juoni sisältää aimo annoksen juonittelua ja petkutusta unohtamatta inhimillisyyttä sekä teknologiaa on mukana sopivasti. Fokus ja paikallistajat ovat keksintöjä, joiden avulla pystytään saavuttamaan mm. valta-asema poliittisissa kahnauksissa. Tarina kulkee sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Yhtenäisen juonen lisäksi kerrotaan takauman kautta uudenaikaisen Queng Hon imperiumin perustajan Pham Nuwenin menneisyydestä, mikä toi kivasti Phamin persoonaa enemmän esiin. Vaikka muukalaisrotu on täysin erilainen ulkomuodoltaan ihmisiin nähden, heidän ajatusmaailmansa ja teknologiansa on hyvin ihmismäistä. Tämä piirre häiritsi jonkin verran ja ”hämähäkkien” elämää kuvattaessa mielikuva otuksista oli monesti ennemminkin teknisen kehityksen alkutaipaleella oleva ihmisrotu kuin muukalaisrotu. Aivan täysien pisteiden arvoinen kirja ei kuitenkaan ollut, sillä ajoittain lukeminen kävi raskaaksi jonkun teknisen asian yksityiskohtaisen kuvailun takia. Pidin Taivaan syvyyksistä enemmän kuin Linnunradan ääristä, joka myös oli hyvä.
Tykkäsin tästä kirjasta. Hyvin tyypillinen 1950-luvun nuorille tarkoitettu tieteiskirja. Oivallisia keksintöja kuten ongenvapa ja muutama muu on mielestäni hyvin tyypillisiä. Maailman järjestyksenvalvojat ovat melkein kuin diktatuuri mutta hyvä diktatuuri kun taas kapinalliset ovat ilkeitä, likaisia ja oikeita roistoja. (lukiessa nauroin ääneen kun kuvittelin vähän aikaan lukevani Star Wars nuorten kirjan jota on kirjoittanut Imperiumissa asuva insinöörikirjailija) Pojat ovat neuvokkaita ja melkein aikuisia vaikka ovat vain poikia ja insinöörit osaavat ja tietävät kaiken. Pulpkirja parhaimmasta päästä. Osmon kirjoissa on hauskaa se että hän vaikuttaa kehittyvän joka kirjan jälkeen.
Artemis Fowl, Aikaparadoksi on taattua Colfer laatua, vaikka ei aivan edellisen osan tasolle ylläkkään. Edelleenkin hahmot nousevat suosikki ominaisuudekseni. Artemiksen pikkuveljet olivat lutuisia ja koko Artemiksen isoveli homma niin hauska että... Nro 1 teki myöskin sympaattisen paluun, mutta Minervaa jäin kaipaamaan. Juoni sitten. Se ei ollut aivan mieleeni, vaikka hyvä olikin. Jotenkin aikamatkailu on aina mennyt minulta yli hilseen. Loppu kuitenkin yllättävä ja jännitävä. Seuraavan lukemista odotellessa...
Artemis Fowl on kyllä sarja joka pysyy mielenkiintoisena kaikissa osissa. Totaalisen rumasta kannesta huolimatta Kadonnut siirtokunta on tähänastinen suosikkini sarjassa. Juoni oli omaperäinen ja hauska,loppu yllättävä ja henkilöt ihania. Erityisesti Nro 1 oli mielestäni suloinen ja Minerva ja Artemis... Siitä olisin kyllä toivonut jotain suurempaa. Lisää tällaista!
























