Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Artemis Fowlin lukeminen toiseen kertaan virkisti muistoja myös ensimmäisestä lukukerrasta ja sitä edeltäneistä ajoista. Erityisen selvästi muistin ennakkoluulot, joita minulla tätä kirjaa kohtaan joskus oli. Tiedä sitten mistä olivat alunperin kummuneet, mutta turhia ne joka tapauksessa ovat olleet. Artemis Fowl on loistava kirja joka toimii toisellakin lukukerralla. Erityisesti minua viehättivät kirjassa seuraavat seikat: Colferin luoma maailma, Artemis Fowl itse, sekä huumori. Aloittakaamme maailmasta. Colferin näkemys keijuista on sellainen, mihin en ole oikeastaan missään muualla törmännyt. Keijut eivät muistuta perinteisiä kukissa asuvia perhossiivillä varustettuja barbeja, tai pelottavan kauniita juonittelijoitakaan. Sen sijaan keijut ovat melko lailla ihmisten kaltaisia, tosin pienikokoisempia ja he asuvat syvällä maan alla, jonne ihminen on ne ajanut. Keijuja on kuitenkin monia lajeja, mennikäisistä hiisiin ja kentaureista kääpiöihin. (Minulla, jolla on pinttyneitä mielikuvia juurikin kentaureusta ja kääpiöistä kesti kyllä jonkin aikaa tottua Colferin näkemyksiin, jotka eroavat varsin paljon Narnia/Taru sormusten herrasta tyylisistä taruolennoista.) Ja vaikka keijuilla on käytössään taikuutta, tekiniikka on syrjäyttänyt sitä paljolti. Tekniikastakin oli mahtavaa lukea ja esimerkiki biopommien sekä iiriskameroiden voisin kuvitella vetoavan myös poikalukijoihin. Mutta asiasta toiseen, vuorossa itse Artemis Fowl. Artemis Fowl toi taas mieleeni mieltymykseni älykkäisiin päähenkilöihin, joiden huippua Artemis on. Itse rakastin lukea Artemiksen superälykkäistä suunnitelmista, joita muistan ensimmäisellä lukukerralla olleen mahdoton arvata. (Ja oikeastaan jouduin miettimään kunnolla, että edes ymmärsin kaikki käänteet :D.) Artemis Fowl on nero kaikessa mihin ryhtyy, on kyseessä sitten Mona Lisan jäljennös, sifonian sävellys tai nerokas varkaus. Oikeastaan nuoren rikollisneron ainoa heikkous on fyysisessä voimassa, mutta sitä varten Artemiksella on uskollinen ystävänsä ja henkivartijansa Butler. Sitten vielä huumorista. Colfer lukeutuu mahtavassa huumorissaan samaan kastiin Rick Riordanin kanssa. Hahmojen älyttömät tokaisut, sekä älyvapaat juonenkäänteet ja fantasiaelementit takaavat sen, ettei naurua puutu tätä kirjaa lukiessa. Juoni ei kuten jo mainittua päästänyt otteestaan tällä toisellakaan lukukerralla ja olen varma, että tulen lukemaan myös muut Artemis Fowlit uudenpaan otteeseen.
Pidin kirjasta todella paljon. Historian kerronta oli mukaansatempaavaa ja rakkaustarina ihanan valloittava. En malta odottaa jatkoa, harmi vaan, että seuraava osaa joudutaan odottelemaan ilmeisesti pitkään...
Luin kirjan kertaistumalla, vaikka en ollut kovinkaan vaikuttunut siitä. Tahdoin kuitenkin lukea tämän sarjan päätökseensä. Petyin moneen juonenkäänteeseen ja kirjan kohokohdiksi jäivät mitä eriskummallisimmilla tavoilla toteutetut (massa)kuolemat. Collinsin sarja on alun hienon aloituksen jälkeen jäänyt latteasi kun huonosti kohonnut kakku. Matkijanärhessä on paljon samaa kuin Ally Condien dystopia-trilogian toisessa osassa Rajalla, sekä Lauren Oliverin niin ikään trilogian keskimmäisen teoksen Pandemonium - Rakkaus on kapinaa kanssa. Collinsin teos on ilmestynyt noita kahta aiemmin, mutta ei yllä samalle tasolle. Kaikkia sarjoja yhdistää mm. n. 17-vuotiaan päähenkilö tytön ja kahden pojan kolmiodraama ja pinnan alla kytevä kapina. Jos nuorten dystopia jää pidemmäksikin trendiksi, toivon, että tällainen linja saa rinnalleen jotain uutta.
Elinehto, Paulus Maasalo Sain kirjan joululahjaksi ja lukaisin sen läpi. Kirja herätti niin paljon ajatuksia, että oli suorastaan pakko kirjoittaa ne ylös. Ensin myönteinen palaute. Paulus Maasalo kirjoittaa todella hyvin. Elinehto on teemana ajankohtainen ja sopii hyvin nykyajan tapahtumiin. Kirjan taustatiedot olivat pikkutarkkoja ja hyvin laajasti kuvailtuja. Juoni eteni jouhevasti, loogisesti ja kerronnallisesti hyvin. Sitten kritiikkiin. Minua ärsytti suunnattomasti asetelma kaikkivoipa ylijumala Vesa Kaitale vastaan rahanahneet imbesillit terroristit. Tämän asetelman lopputulos oli hyvin helppo arvata. Kirjailija oli joutunut tekemään terroristeista idiootteja suojellakseen kirjan päähenkilöitä. Minua myös kummastutti kirjan käsittämätön aikajana. Lontoosta suomeen lennettiin minuutissa ja Hollolasta Sysmään ajettiin parissa sekunnissa. Tämä ei vaikuttanut lainkaan realistiselta. Kummastelin myös kirjan henkilöiden äidinkieltä. Puhuivatko he kaikki sujuvasti suomea? Vesa jutteli sujuvasti ulkomaalaisten agenttien kanssa ja terroristit juttelivat yhtä sujuvasti kaikkien suomalaisten kanssa. Jos he kaikki puhuivat englantia, niin Vesan kaksivuotias tytär on oikea kielinero! Tarina oli myös varsin hidastempoinen, sillä kirjan 528 sivua olisi voinut lyhentää 300 sivuun tarinan juonen kärsimättä. Ihmettelin toimintakohtauksien hitautta, sillä parin sekunnin tapahtumien kirjoittamiseen käytettiin jopa kaksi sivua tekstiä. Se tuhosi käytännössä toimintakohtauksien tehokkuuden. Kritiikistä huolimatta voin suositella kirjaa kaikkien James Bond tyylisten agenttiseikkailujen ystäville, jotka eivät välitä tapahtumien epärealistisuudesta.
Aivan ihana kirja! Alku oli vähän tylsähkö mutta loppua kohden vain parani. Kirja oli ihana pitkä vaikka luinkin sen lähes päivässä. Kerronta oli sujuvaa ja rentoa. Lucy oli aika hauska persoona ja sen letkautuksille sai välillä nauraa mutta joskus se oli tosi raasu. Kirja oli aivan huippu, opettavainen ja loppui tosi kivasti eli viiden tähden kirja!
Hyinen hauta on selkeästi edeltäjiään parempi. Se jatkaa louhikansan ja Auerin taidokkaasti luoman mytologian parissa ja jättää täysin varjoonsa sarjan kakkososan Varjoissa vaeltajan. Itse asiassa Hyinen hauta herätti uudelleen jo hiipuneen mielenkiinnon tarinaa ja päähenkilöä kohtaan. Tämän olisi pitänyt olla se kakkososa, joka olisi jatkanut Sysilouhien sukua -aloitusjakson hienoa maailman avartamista. Hyinen hauta alkaa melko pitkälle samalla tavalla kuin edeltäjänsä, eli ei erityisen mukaansatempaavasti. Alku on todellakin vähän kankea, mutta onneksi tarina sitten pääsee vauhtiin ja pitää melko mukavasti otteessaan ihan loppumetreille saakka. Juonen kehittelyssä Auer on onnistunut edellisiä osia paremmin, eikä Nonnakaan ole enää niin tympeän epäinhimillinen pikkutyttö, vaan päähenkilössä on vihdoin tapahtumassa sitä kehittymistä ja edistymistä, jota toivoin jo edelliseen osaan. Välillä paikkojen kuvaukset ovat hyvin pitkiä ja puuduttavia, kun lukija vain haluaisi lukea, miten tapahtumat rullaavat eteenpäin. Tällaisia pysähtyneitä kohtauksia on kirjassa muutamia, mutta onneksi vain muutamia. Kirjan loppuosa on parhaimmillaan todella mukavaa luettavaa, kun Nonna vihdoin ja viimein lähtee matkalleen kohti Hyistä hautaa ja sen salaisuuksia. Tarina on jossakin määrin edeltäjiään synkempi, mutta siltikään Auer ei täysin luovu silottelevasta tyylistään. Lastenkirjana alkanut sarja on silti selvästi ottanut askeleen eteenpäin, joten jään nyt innolla odottamaan, mitä sarjan päätösosa tuo tullessaan. Annan neljä tähteä ihan vain siitä syystä, että Auer onnistui tällä kirjalla herättämään uudelleen jo sammuneen mielenkiintoni.
Taattua Ward laatua. Lukeminen sujui hujauksessa ja kuten aina näiden tämän sarjan kirjojen jälkeen jäin janoamaan lisää. Mulle nää on aina liian lyhyitä, vaikka olis kuinka monta sataa sivua. Mua raivostutti myös Autumn nimen suomentaminen... Todella typerää, ei nimiä kuulu suomentaa. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, mutta Thormentin tarina on koskettanut pitkin matkaa ehkä eniten ja pidin siitä, että hänkin sai tämän kirjan myötä oman onnensa.
En ole pitänyt muista Eoin Colferin kirjoista, mutta jokin tässä kirjassa sykähdytti ja sai rakastamaan kaikkea siinä. Muuta tästä ei voi oikein sanoa kuin: se oli aivan ihana. Kirjassa ei ollut mitään ennalta-arvattavaa ja se ylitti kaikki odotukset. Suosittelen lukemaan tämän, kun tämän kirjan kerran avaa, sitä ei tahdo enää koskaan sulkea ja kun tarina loppuu, toivoo sen jatkuvan ikuisesti.
Pidin itse kirjasta ja olen nyt lukenut sen jo kahteen kertaan. Vasta toisella lukukerralla huomasin kuinka pahasti kerronta paikoitellen tökki ja kuinka sekavia jotkut kirjan kohdista olivat. Rakastan silti yhä jostain syystä kirjan tarinaa. En tiedä miksi se on niin ihana. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Ihana kirja, joka kannattaa aivan ehdottomasti lukea. Myös myöhemmätkin osat ovat aivan ihania. Tästä ei oikein mitään kummempaa sanoa, sillä omasta mielestäni jo sana "ihana" riittää kuvaamaan sitä tarpeeksi. Tosin olisin ja toivon edelleen jotain romanttista Cracen ja Lorcanin välille. Kaikkein kamalinta on, että sarjan suomentaminen on toistaiseksi jäädytetty... =(
En hirveästi pitänyt tästä kirjasta. Paikoitellen se oli todella sekava ja mielestäni suurin osa hahmoista oli harmittavan yksiulotteisia. Alku oli hyvä, mutta loppu "lässähti". Kirja sisältää kuitenkin muutaman todella hyvän kohdan ja se kannattaa lukea, vaikka ei se mikään maailmaa muuttava teos ollutkaan.
Tämä kirja on ihana ja hyvin liikuttava. Kaikki on kirjoitettu niin, että voi kuvitella miltä itsestäkin tuntuisi, jos yhtäkkiä huomaisi olevansa vain geeliä. Kannattaa varata pari nenäliinaa lähistölle, sen verran surullinen kirja.
Hieno lisä Twilight saagalle. Vaikka kirja olikin kokonaisuudessaan hyvin lyhykäinen, niin laatu korvasi määrän. Vaikka näin lyhkäisissä kirjoissa en yleensä ehdi samaistua henkilöihin kovinkaan paljoa, niin tämä kirja oli poikkeus säännöissä. Ehdin samaistua useampaankin henkilöön, ja myöskin vihastua moneen. Mielestäni jo se, että kirja herättää lukijassa vahvoja tunteita, on hyvän kirjan merkki. Eihän se pelkästään tee teoksesta hyvää, mutta ainakin se on yksi osasyy siihen. Teksti oli hyvin Meyermaista, ja kulki hyvin pitkälle samaa rataa kuin Twilight saagan kirjat. Luettavuus oli helppoa, sillä teksti oli selkeää. Juonesta pidin myös kovin. Vaikka siihen kuuluukin paljon surua ja pettymystä, varsinkin loppupuolella, niin silti se oli mielenkiintoinen eikä jätä lukijaa kylmäksi. Kertojaan, eli Breehen samastui hyvin, ja hänen tunnetilojaan kuvattiin hienosti. Viittä tähteä en kuitenkaan kirjalle antanut, sillä siellä oli joitain kohtia mistä en pitänyt. Mutta niinhän se on, yksi kirja ei voi miellyttää täysin kaikkia. Kuitenkin, suosittelen kaikkia Twilight saagan faneja lukemaan myös tämän teoksen.
Olin aloittanut kirjan lukemisen monta kertaa alusta asti, mutta se ei vain lähtenyt sujumaan, joten aina tämä unohtui joksikin aikaa kirjahyllyn rivistöön, mutta olen kuitenkin tyyvyväinen, kun sain tämän vihdoin ja viimein luettua. Kirja on hieman aikuismaisempaan makuun, tai no miksei hieman nuorempaakin, jos omaa vähän mustaa huumoria. Asiat kerrotaan kirjassa siten kuin ne on, eikä niitä aleta mitenkään pehmittelemään. Monessa mielessä kirja on hyvin vaikeaa luettavaa. Kertojan rooli pompahtelee aikuisesta Igistä nuoreen Igiin, välillä myös muihin sivuhenkilöihin ja taas aikuiseen Igiin. Kertojan vaihdos tulee aika huomaamatta, joten välillä saikin ihmetellä että miten tämä nyt näin menee, mutta pitemmän päälle kirjasta sai kuitenkin selvää. Eikä tämä ominaisuus suinkaan pahasta ole, mutta saattaa sekoittaa lukijaa. Hahmoihin en itse samaistunut sillä tavalla kuin toisien teosten hahmoihin, mutta se voi johtua siitä, että kaikki tunnustivat synkimmät salaisuutensa ja paheensa, ja se sai itsessäni syttymään jopa pienen inhon tunteen. Yksi henkilö oli kuitenkin silti mielstäni ylitse muiden, päähenkilö Igin veli Terry. Loppuun yllätyin itseasiassa aika paljon. Kaikki menikin päälaelleen kuin olin kuvitellut, mutta ei tämäkään lopetus huono ollut. Vaikka olisi se kyllä voinut olla jollain tavalla parempikin. Kaiken kaikkiaan Sarvet oli ihan lukemisen arvoinen, ja vaikka kirja tuntuikin omasta mielestäni alussa hieman tylsältä, niin se muuttui mielenkiintoisemmaksi mitä pitemmälle luki, sillä juoni alkoi mutkistua ja siihen tuli yllättäviä ja oikeastaan kierojakin käänteitä. Suosittelen kyllä lukemaan!
todella hyvä kirja. miinuksena sivuhenkilöiden määrä. en oikein pyaynyt heikilöiden nimien perässä. vauhdikkaat kohdat olivat välillä laimeita ja joissain juonen käänteissä ei pysynyt perässä. muuten loisto kirja ja aijon todellakin lukea jatko osat.
Ensinmäisten 200 sivun aikana en tehnyt mitään muuta kuin itkenyt. Niin riipaisevasti oli teksti kirjoitettu! Samoilla kannoilla olen edellisen arvostelijan kanssa. Hauskat heitot todella saivat nauramaan, eikä kirjaa kauaa tarvinnut odottaa. Kirjan lopussa suutuin, mutta se oli suomentajan syy. Miksi ihmeessä Olemattomalle annettu nimi piti suomentaa? Autumn olisi ollut niin kaunis nimi! Kannen valinta on tälläkertaa hyvin onnistunut. Ja mitä tuli kirjan pituuteen, ei ollut mikään ongelma lukea niin montaa sivua, kun tarina eteni niin sujuvasti. Tuntui hyvältä siirtää kirjahyllystä muiden kirjojen paikkaa, jotta saisin tämän kirjan muiden osien jatkoksi! :)
Luin joskkus viime vuonna Veritaian ja nyt tämän ilmestyttyä en muistanut juurikaan mitään, mutta kyllä se siitä rupesi valottumaan 50 sivun jälkeen ja pääsin takaisin kirjan mukaan. Kirja oli hyvä, mutta melko puuduttava ja hitaasti etenevä. Juoni oli hyvä ja mukaansa tempaava ja tarkka. Tykkäsin kovasti ja toivoisin että tämä sarja tästä vielä jatkuisikin.
Aivan alkuun kesti hetken totutella Pastellikaupungin nopeaan rytmiin. Kun rytmiin tottui, oli vauhti kirjassa sopiva. Kirjoittaja osasi kertoa lyhyesti kaiken tarpeellisen eri ympäristöistä ja vaikka tapahtumapaikkoja oli monia, eivät ne tämän vuoksi tuntuneet läpijuossuilta kuten olisi voinut olla jo kirjan lyhyyden vuoksi. Harrisonin kuvailussa pidin erityisesti väreistä, joista saa mielikuvan jo kirjan nimestä. Pastellin lisäksi käytössä oli muun muassa ruostetta ja kobolttia jotka pyyhkivät pöytää tavallisemmilla värien kuvailuilla sinisine ja punaisineen. Voihan tuo piirre olla tosin tavallinenkin, mutta en ole itse aiemmin kiinnittänyt huomiota. Värien kuvailussa on ehkä yksi syy sille että kirjan lukuisat paikat saatiin eloon lyhyellä kuvailulla. Loppuun vielä lintuharrastajan kiittävä erityismaininta kirjan mielenkiintoisille mekaanisille linnuille sekä sarjakuvaharrastajan kiitos Kari Leppäsen kansikuvalle. Jälkimmäinen tosin koskee Galaxy Scifiä laajemminkin ja riittäisi jo yksin syyksi divarikierrokseen.
Jotenkin vain rakastuin kirjaan ja sarjaa. Suzanne on mahtava kirjailija. Kirjassa on ihan onnellinen loppu, mutta silti se on surullinen. Tässä kirjassa on vihaa, rakkautta ja surua. Olen onnellinen Peetan ja Katnisin puolesta.
Kirja oli yksinkertaisesti todella hyvä. Kauhistuttava, viihdyttävä, jännittävä- kaikkea sitä, mitä kauhukirjan täytyy mielestäni olla. En ennen ole lukenut Kingiä, mutta valitsin tämän kirjan ensimmäiseksi Kingin kirjaksi sen takia, että se ei vaikuttanut niin kauhealle kuin muut. Ainut asia mikä kiinnitti huomioni negatiivisesti, oli välillä tekstissä käytetty se-muoto, kun olisi pitänyt käyttää hän-muotoa. Mutta kuitenkin loistaa kirja, kerrassaan.
Ihan jees kirja. Päähenkilöt olivat kaikki erilaisia mutta omalla tavallaan kiinnostavia, joten heistä myös jaksoi lukea. Osittain kirjassa oli kyllä myös sekavia kohtia, ja tieteellisimmät asiat menivät suoraan ohi. Olisin mielelläni kuullut myös enemmän siitä koodista ja muutamasta muusta jutusta - ne jäivät melko auki. Loppu oli hieno, mutta ei minun makuuni. Toki se oli hyvin keksitty - ja yllättävä - mutta itse olisin melkein kaivannut loppuun jotain iloisempaa. Muuten kun melko synkkä kirja oli.
