Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Tämä kirja oli loistava! Harris on loistava kertoja, uutta tietoa historiasta tuli paljon, sitä kuitenkaan "kuivattamatta". Kerrassaan mahtava lukukokemus ja suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita antiikin ajasta ja myös niille, jotka eivät ole siitä niin kiinnostuneitakaan- vielä.

Viisi painajaista oli varsin lyhyt luettava, luin sen vain muutamissa tunneissa. Sivuja on kyllä jonkun verran, mutta tekstiä ja nähtävää ei niinkään, joten sivut kahlaa nopeasti läpi. Oletin ensin, että Viisi painajaista viittasi viiteen eri lyhyt tarinaan, mutta kyse oli yhdestä isosta tarinasta. Aluksi käytiin läpi mitkä Tony Starkin viisi painajaista ovat, mutta vaikka painajaisten sisältöä oli juonessa, itse painajaisia ei sen enempää käsitelty. ”Oikea” juoni, johon painajaisetkin kyllä liittyivät, kertoo kun ensimmäisessä Ironman elokuvassa ollut Obidah Stane, Stark Industrusien toinen omistaja, kuoli Starkin kädestä, kun hän meni hulluksi ja yritti vastavuoroisesti tappaa Starkin, ja nyt tämän poika haluaa kostaa tämän. Tarina ei pahemmin sykähdyttänyt tai herättänyt mitään tunteita, toisin sanoen varsin tavallinen supersankari tarina ja se muistutti varsin paljon elokuvien juonia, valitettavasti. On yksi suuririkollinen, joka saa mieleensä tuhota Tonyn ja hänen koko maailmansa. Tarina käy sitten läpi sitä kuinka yritetään ensin selvittää se, kuka rikollinen ja sitten löytää tämä kunnes koittaa viimeinen eeppinen taistelu. Ei mitään uutta auringon alla. Tarina ei kuitenkaan lopu siihen, vaan vielä tämän jälkeen tulee kohtauksia Hämähäkkimiehen kanssa kun tämä ja Ironman tekevät juonen jälkiselvittelyä. Vaikka oli hauska nähdä supersankareiden kohtaavan, se ei sopinut muuhun tarinaan, ja loppu tuntuu hiukan pakkoväännöltä muutamalla kymmenelle ekstrasivulle. Vaikka juoni ei tuokaan mitään erityisen uutta, niin se ajaa asiansa, moni supersankari tarina pyöriikin näin yksinkertaisen idean ympärillä. Siksi kirjan huonoin puoli olikin sen taide. Kirjassa on muutamia todella kauniita kuvia, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat parhaimmillaan keskinkertaisia tai jopa rumia. Ympäristöt ovat yleensä täysin mitättömiä, tyhjä seinä tai lattia, ja toisinaan ympäristöksi on otettu jotain oikeasta elämästä, valokuva maapallosta tai kaupungista. Ideana hauska, mutta tässä se ainakaan toiminut hyvin. Myös hahmot, heidän asennot ja liikkeensä ovat kömpelöitä ja rumia. Niissä on jotain outoa sekoitusta tietokoneella tehtyä ja piirrettyä, ja lopputulos on näiden kahden jyrän alle jäänyt autistilapsi. Stark itsekin näyttää usein latinolta, ja vaikka hahmot tietenkin näyttävät erilaisilta kuin elokuvassa, olin järkyttynyt miten Pepper Pots, jota Gwyneth Paltrow näyttelee, on tehty huippumalliksi. Kirjaa mainostetaan elokuvan nähneille, mutta se sisältää joitain asioita, joita ei välttämättä tajua pelkkien elokuvien nähneenä. Esimerkiksi vaihe, jossa Kostajat on, miten Stark sitä johtaa ja mikä ihme edes YPKVV on, ei selitetä. Muuten kirja on kaiken kaikkiaan keskinkertainen opus. Ei se mikään ihmeellinen teos ole, mutta sen kahlaa läpi alle pariin tuntiin, jos Ironman on valkokankaalla iskenyt kunnolla sydämeen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui taide, sillä tässä formaatissa juonella itsellään ei mielestäni niin paljon väliä ole, ja sille voidaan antaa anteeksi, kunhan kuvat ovat miellyttäviä seurata, eikä tässä näin ollut.

Neil Gaimanilta olen lukenut vain yhden kirjan aikaisemmin, joten melko varauksetta aloitin tämän. Teksti oli helppoa lukea ja ymmärtää, jossain kohdassa tuli naurettua ihan ääneen, mutta kirja ei silti herättänyt minkäänlaista syvempää tunnetta, vaikka olin toivonut sitä Neverwheren pohjalta. Kirja oli kyllä hauska ja ihan mielelläni luin sen parin vapaapäivän aikana, keskikohdassa olin päässyt hyvin mukaan ja silloin se olikin parhaimmillaan. Hahmot olivat loppujen lopuksi kuitenkin melko latteita ja loppu ennalta arvattava. Kirjan kiinnostavammasta hahmosta, Spiderista, olisi saatu paljon kiinnostavampi pienin tavoin - petyin todella, kun kirja päättyi itse asiassa jokaisen hahmon kohdalla niin tylsästi. Kolme tähteä kirja sai minulta silti, lähinnä kuolleen naisen, Charlien isän ja Gaimanin käyttämän kielen ansiosta.

Ennakkoluuloni olivat monien muiden tapaan aika korkealla, koska kirjoittaja oli 13-vuotias aloittaessaan kirjan kirjoittamisen. Kuitenkin pidin kirjasta hyvin paljon, vaikka ainahan tietenkin voi parantaa. Hope oli kyllä välillä aika ärsyttävä, mutta minuun tämä kirja puri. No, olenhan kuitenkin melkoisen nuori, että kai se enemmän minun ikäisiini ja vähän vanhempiin puree paremmin kuin 25-vuotiaisiin ja vanhempiin, koska tämä oli hyvin teinikirja, i think. Kuitenkin jäin odottamaan jatkoa innolla. Toivon ja uskon, että seuraava, Amethystin vangit on vielä nautinnollisempi lukukokemus.

Tämä Pohjankontu-sarjan ensimmäinen osa ei todellakaan edusta sellaista fantasiakirjallisuutta, jota itse yleensä nautiskellen luen. Pakkohan se oli silti luettavaksi napata, kun on Kuvastaja-palkinnonkin saanut. Itselläni niskakarvat ponnahtivat äkeinä pystyyn lukiessani kuvauksen kirjasta. Erityisesti sana ’muinaissuomalainen’ sai minut melkein nakkaamaan kirjan palautuslaariin samoin tein, mutta päätin silti lukea kirjan vaikka päälläni seisten. Alku on melko tylsä, eikä tempaa mukaansa toivotulla tavalla. Ensimmäiset pari sivua ovat varmaankin tarkoitettu herättämään lukijan mielenkiinto, vaikka itsessäni heräsivät vain tylsistyneen kummastuneisuuden tunteet. Kaariutriomainen aloitus ensimmäisessä varsinaisessa luvussa ei lupaillut liikoja. Vasta muutaman luvun jälkeen rehellinen uteliaisuus herää. Henkilöhahmojen kohtalot alkavat vähitellen kiinnostaa, mutta vielä ei ole aavistustakaan, minne he tarinan aikana päätyvät. Juonenkäänteet alkavat vähitellen houkuttamaan lukijaa syvemmälle matkaansa, ja kirjan luettavuus paranee kaiken aikaa. Kirjailijalla on sana hallussaan. Hän taitaa loistavasti sanankäytön kuvaillessaan maisemia, tilanteita ja tunteita. Keskustelut eivät vie juonta niin paljon eteenpäin kuin voisi toivoa, mutta ne eivät myöskään pirsto tai häiritse kerrottua tekstiä. Vuoropuhelut uppoutuvat hyvin tekstiin, mutta ovat välillä kankeita. Kirjan tapahtumien tahti on sopivaa, tempo viehättää lukijaa. Harvakseltaan huomaa, että joitakin tapahtumia venytetään ja toiset taas sivuutetaan liian nopeasti. Kokonaisuus on kuitenkin suhteellisen eheä ja täytyy sanoa, että Waris on onnistunut luomaan paksun pölykerroksen peittämästä ummehtuneesta maailmasta yllättävän kirkkaan, raikkaan ja elinvoimaisen, mihin edes Kaari Utrio ei aina pysty. Onneksi yltiöpäinen muinaissuomalaisuus ei pilaa tätä kirjaa, kuten alun perin pelkäsin. Uskomukset ja tavat viittaavat vahvasti ennenvanhaiseen kulttuuriin, mutta eivät häiritsevästi. Arvelisin, että moni on jättänyt tämän kirjan lukematta ihan vain sen perusteella, että kirjan takakannessa mainitaan muinaissuomalainen maisema. Kenessä se herättää kiinnostusta ja kenessä ei. Waris on jälleen yksi kirjailija, joka todistaa suomalaisten olevan rakastavaa kansaa. Luettuani juuri toisen suomalaisen kirjoittaman fantasiaromaanin en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten kaikki pyörii rakkauden ympärillä. Rakkausrakkaus. Se taitaa kuulua olennaisena osana suomalaiseen fantasiaan, eikä sille voi mitään. Rakkautta ja lapsia – niidenhän ympärillä maailma pyörii. Olisin ollut huomattavasti positiivisemmin yllättynyt, mikäli Waris olisi onnistunut kirjoittamaan fantasiaa, jossa kaikki ei ole kiinni rakkaudesta ja lapsista. Uniin piirretty polku on oikein viihdyttävä teos, mutta ei hätkähdyttävä, eikä maailmaa mullistava. Vaikka en täysin ymmärräkään, miksi teos on Kuvastaja-palkinnon saanut, suosittelen kuitenkin sen lukemista kaikille fantasian ystäville, sillä se herättää henkiin vanhankantaisen suomalaisuuteen tapoineen ja uskomuksineen, jotka 2000-luvun lapsilta unohtuvat pian kokonaan.

Kansikuva sopii kirjaan kuin nenä päähän. Tarina on juuri sellainen kuin kansikuva antaa ymmärtää. Kertomus on kepeästi kirjoitettu, hiukan naiivi ja kirjoitusajan kohdan hengen mukainen. Tarinassa on Asimoville tyypillistä asioiden kääntelyä ja vääntelyä, mutta viimeinen kappale oli jo liikaa. Kirjan luki melko sujuvasti, mutta tarina ei herättänyt mitään ihastuksen tuntemuksia eikä ajatuksiakaan. Tarina joka unohtuu muutamassa kuukaudessa.

Ei tuo allegorinen tyyli vaan iske meikäläiseen, mutta onhan se, ainakin tämän kirjan tapauksessa, kaunista. Pidättäydyn kuitenkin ehkä nopeatempoisemmassa kerronnassa jatkossa ja jätän tämän helmen niille, jotka osaavat antaa sille oikean arvon.

Jo legendaarisen maineen saanut Yön ritari, englanniksi Dark Knight Returns, joka kuvaa tarinaa paljon paremmin, on Frank Millerin itse kirjoittama ja kuvittama. Tarina kertoo eläkkeelle jääneestä Bruce Waynestä, joka ei ole pukenut Batmanin pukua päällensä kymmeneen vuoteen. Hän on vanha, mutta kaipaa yhä Batmania, ja nyt kun Gothamissa riehuu uusi jengi Mutantit, on Waynen aika palata kaduille. Tarina on julkaistu alun perin neljässä osassa, johon myös kirja on jaettu. Osat ovat pitkiä, lähemmäs 50 sivua, ja lukeminen on hidasta sillä kuvia ja tekstiä on yhdellä sivulla todella paljon. Kun kirjalle sitten löytää aikaa, niin se on todella sen veroinen, itse koin varsinkin ensimmäisessä osassa kylmiä väreitä, mitä en ennen ole kokenut kirjallisuudessa. Ensimmäinen ja toinen osa kertovat hyvin yhtenäisen tarinan, kun kolmas taas aloittaa hiukan eri raiteilla. Kaikki kuitenkin soljuu yhteen, vaikkakaan ei täysin suoraan, ja kokonaisuus on todella jännittävä Batman tarina, jossa juonenkäänteitä ja tapahtumia kyllä löytyy. Kolmas ja neljäs osa liikkuvat välillä oudoissa tapahtumissa, ja kun tulevien tapahtumien alustaminen aloitettaan hyvin ajoissa lukija jää ensin ihmettelemään mistä tästä kaikesta on kyse, toisinaan jopa liiaksi, mutta lopulta kaikki langat vedetään yhteen. Itse koin toisen ja kolmannen osan välissä pienen notkahduksen tarinan rytmissä, mutta pian päästään takaisin toimintaan. Yön ritari on täydellinen esimerkki siitä, että kuvitettu romaani todella voi olla sitä, kuvitettu Romaani. Kuvia on sivuilla paljon, toisinaan pelkkiä kuvia, mutta niin on myös tekstiäkin. Yön ritari löytää täydellisen tien kuvien ja tekstien väliltä. Tekstiä on ihana lukea, se kertoo juuri oikean tarinan, henkilöiden tunteet ja ajatukset, mitä maailmassa tapahtuu, ja kuvat tukevat tätä kaikkea näyttäen hahmot liikkeessä ja missä he ovat. Toisinaan saattaa olla vain kuvia, ja ne kertovat oman tarinan yhtä hyvin kuin tekstikin. Tarina olisi toiminut hyvin myös ”perinteisenä” kirjanakin, mitä tukee lopussa oleva pelkästä tekstistä koostuva vaihtoehtoinen käsikirjoitus. Teksti on erittäin mieluisaa luettavaa, Brucen film noir -tyyliset ajatukset ovat varsinkin miellyttäviä. Dialogi on myös erittäin onnistunutta. Tekstiä lukee mielellään ja sitä jää toisinaan jopa toivomaan lisää, mutta kuvat hoitavat saman työn yhtä korkealla tasolla. Negatiivinen puoli tekstissä on toisinaan suomennos, joka koskee onneksi lähinnä vain jengiläisiä, mutta ehkä sitäkin pahempi virhe, sillä he vaikuttavat kahta tyhmemmältä puhuessaan siitä ketä ”jänöttää”. Kuvien tyyli vaihtelee erittäin yksityiskohtaisesta ja dramaattisesti lähes tulkoon sotkuiseen luonnokseen, johon uskoisin itsekin pystyväni. Siltikin kuvat luovat oikean tunnelman, eikä mikään kuvista todella vaikuta rumalta, sotkuisuus tuntuu kuuluvan niille kuuluviin kohtiin. Toisaalta taas välillä saamme vastaan häikäisevän kauniita kuvia, jotka haluaisi omalle seinälle julisteiksi. Taide Yön ritarissa onkin todella onnistunutta, ja vain muutamissa kohdissa muutama hutaistu yksityiskohta iskee silmään, mutta muuten tunnelma on yleisesti todella hyvä. Ainoat ongelmani kirjassa liittyivät ajoittaiseen sekavuuteen kun aletaan puhua globaalisti maailmasta tai tapahtumat vaihtelevat erittäin vilkkaasti, yleensä jopa yhden sivun sisällä hahmo, aika ja paikka voi vaihtua useampaankin kertaan. Onneksi näistä on usein helppo päästä nopeasti takaisin kärryille. Batmanin puku on myös toisinaan huvittava, sillä vielä tässä kohti hänellä on sininen puku, eikä nykyinen tummahaarniska. Yön ritari on ansainnut paikkansa legendan maineena, ja onhan tarina rankattu lähes jokaisessa asteikossa ensimmäiseksi tai toiseksi. Yön ritari löytää täydellisen harmonian kuvien ja tekstin välille, joita molempia on runsaasti, ja niitä seuraa erittäin mieluisasti. Tarina on yllätyksellinen ja oikeasti hyvä, eikä vain kymmenes tekosyy saada Batman taistelemaan, koska konnat ovat konnia. Batman ja muut tutut hahmot vilahtavat ruudulla ja luovat yhden parhaista lukemistani Batman teoksista. Yön ritari on taideteos, ja sitä voi suositella lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea parhaan mitä sarjakuvilla on tarjottavana.

Clive Barkerin Veren kirjat on sarja novellikokoelmia, joista viides osa on toiseksi viimeinen. Kauhukirjailijana Barker tietää kyllä mitä tekee, mutta hän tekee valitettavasti myös hölmöjä virheitä. Kokoelman suurin ongelma on sen tason suuri vaihtelu; neljästä novellista yksi oli erinomainen, kaksi hyviä ja neljäs oli sysihuono. Itse tein vielä sen virheen, että aloitin kolmannesta novellista, Baabelin lapset, joka oli lyhyin ja sain vastaani kokoelman huonointa antia. Baabelin lapset ei edusta kauhua kuten muut tarinat, vaan siinä on enemmänkin yhteiskuntakriittistä sävyä, joka särähti korvaan erittäin epämieluisasti ja jätti miettimään, miksi tämä teksti on täällä. Onnekseni jatkoin lukemista, sillä ensimmäinen novelli Kielletty sisältää todellista kauhua. Novelli on pitkä ja ehkä siinä on hiukan liikaa alustusta, mutta lopullinen tulos on erinomainen. Toinen ja viimeinen novelli, Madonna ja Lihaa ja verta, ovat kumpikin hyviä, niissä on yliluonnollisuutta sekä kauhuelementtejä, mutta molemmat kaatuvat siinä kohti, kun Barker tuo jopa liian paljon epäluonnollista. Tuloksena hän luo lukijan mieleen mitä epätodellisempia ja sairaampia kuvia, mutta nämä eivät luo kauhun tunnelmaa, vaan enemmänkin jäävät häiritsemään. Novellit ovat pitkiä luettavia ja yhdellä istumalla voi mennä yli tuntikin, mutta onneksi jokainen novelleista on jaoteltu hyviin pätkiin, josta sen voi lopettaa. Kirjoitettu kieli on myös hyvää, joskin hölmöjä huudahduksia siellä täällä esiintyy, eikä huutomerkkiä tarvitse käyttää aina niin paljon, sillä se näyttää lähinnä koomiselta. Veren kirjat jättää hyvin epätasaisen maun suuhun, eikä siitä osaa oikein päättää pitääkö vai ei. Parhaimmillaan se luo todella karmivia kauhukuvia, jotka todella saavat lukijan tuntemaan jännitystä ja pelkoa, mutta vain yhdessä tämä tunnelma jatkuu loppuun asti, kaksi novellia pilaa sen vetämällä asiat liian yli ja yksi novelli ei edes muistuta kauhua. Jotain lyhyttä ja nopeaa lukemista tai kauhua etsivälle kirjaa voi suositella.

Ihan mukiinmenevää iltalueskelua, jostain syystä kuitenkin kirjan paras osa oli sen alku puolisko ennen kuin rebecka pakotettiin Amerikkaan.

Mifongin perintö edustaa epätyypillistä suomalaista fantasiaa – ja hyvä niin. Kerrankin nuori kirjailija on päässyt näyttämään kyntensä ja tuomaan esiin suomalaisen mielikuvituksen, jonka voi todeta tämän kirjan perusteella olevan olemassa, vaikka itse olen jo pitemmän aikaa epäillyt väitteen todenperäisyyttä. Mifongin perintö ei kaikkien maailman fantasiakirjojen keskuudessa ole mikään erityinen tapaus, mutta sen merkitystä suomalaisen fantasiakirjallisuuden esiin nostajana ei voi vähätellä. Tämänkaltaista fantasiakirjallisuutta Suomi tarvitsee enemmän, ja on upeaa nähdä, että joku on sen viimein tajunnut – kiitokset kustantamolle siitä. Mifongin perintö lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, joiden nimet olisivat kaivanneet valkopesua.

Hankin kyseisen kirjan kun ystäväni oli kehunut sitä. Odotinkin todella paljon kirjalta ja pääosassa tykkäsinkin todella paljon. Päähenlilö Claryn ja toisen päähenkilö Jacen lähtökohdat ovat hyvin perinteiset ja heidän suhde eteneekin pitkälti ennalta-arvattavasti. Itseäni harmittaa vähän että kesken kirjan minua spoilattiin, joten kaikki asiat eivät lopussa päässeet yllättämään. Tietenkin "pääparin" viereen on asettunut Claryn pitkäaikainen ystävä Simon, mikä on jo tuttua monista monista muistakin fantasia kirjoista. Sivuhenkilöt olivat pääasiassa hyviä ja toivat lisämaustetta tarinaan. Mutta kuitenkin loppua kohden muutamat henkilöt alkoivat ärsyttämään ja heidän käytös ei minusta sopinut käsitykseen mikä hahmoista oli kirjan aikana välittynyt. Juoni veti hyvin mukaansa ja luin kirjan aika nopeasti sen takia. Ei mikään niin kovin ihmeellinen, mutta suosittelen lukemaan. Jätti kyllä odottamaan seuraavaa osaa. Ja mielenkiinnolla odotan myös minkälaisen elokuvan tästä saa toteutettua.

En ole jostain syystä ollut kauhean tykästynyt näihin tämän sarjan pokkareihin ja tähän mennessä on tullut luettua vain yksi kelvollinen tarina. Täytyy myöntää, että ihan nokkela idea luoda kirjat tavallaan omiksi tarinoikseen, jotka kuitenkin yhdistyvät omalla tavallaan hahmojen muodossa. Itse en ole lukenut kuin kolme tämän sarjan pokkaria, joten en tiedä vaikuttaako sekin mielipiteeseeni, mutta jotenkin nämä ei vaan sytytä. Stormy oli jotenkin liian Vladin pauloissa vaikka siihen oli syykin ja Vlad ei ollut lähelläkään mitään entisaikojen hurjimpaa vampyyria. Juoni sinänsä oli ihan kelvollinen, mutta jotenkin tässä tuntui, että loppuratkaisu oli liian itsestään selvä vaikka eihän harlequineissa ikinä olekaan mitään kovin monimutkaista juonta ja tarinaa koska ne on suunniteltu vaan sellaisiksi kevytlukemisiksi. Kyllähän tämän jaksoi lukea, mutta ei se herättänyt mitään sen erikoisempia tuntoja.

Pidän todella paljon Ahernin kirjoista, mutta tämä on niistä paras ! kirja oli viihdyttävä,koskettava ja tämä kirja pistää kyllä miettimään elämää. Suosittelen kirjaa aivan kaikille !

Houkutuksen jälkeen ilmestyvät ihmissusikirjat tuntuvat lähtökohtaisesti melko epäilyttäviltä tapauksilta. Kyseisessä alagenressä julkaistaan melko paljon roskaa, joten ennakkoasenteet ovat varsin tarpeellinen suojakeino, mutta Sudenveri onneksi osoittaa ne vääriksi. Viime vuosien paranormaalien romanssien buumin sijaan Sudenveri sijoittuu samaan jatkumoon sellaisten klassisten teosten kuin Sudenmorsian kanssa. Romanssiakin kirjasta löytyy, mutta kyseessä ei ole amerikkalainen teiniromanssi siirrettynä suomalaisiin maisemiin, vaan kirjailija on fiksusti kirjoittanut siitä minkä oikeasti tuntee. Tunnustan itsekin olevani tiettyyn pisteeseen asti "amerikkalaisuuden ihailija", mutta on erittäin tärkeää että suomalaisessa kirjallisuudessa pureudutaan myös leimallisesti suomalaisiin teemoihin ja kipupisteisiin Sudenveren tavoin. Minäkerronta on jostain syystä erityisesti suomalaisten nuortenkirjailijoiden suosiossa, ja siksi sen taitamattomien käyttäjien teksteistä aistii yleensä kyseisen genren kaikuja, mutta Sudenveressä kerrontatapa on perusteltu näkökulmanvaihdoksin ja toimii melko hyvin, vaikka kaikkia sudenkuoppia (ehheh) ei olekaan vältetty. Anu Holopaisen tavoin Kangasvuon feministiset ja muut agendat runnovat välillä muun tarinan alleen, mikä voi olla hyvä tai huono asia, riippuen siitä mitä lukija kirjalta odottaa. Sudenveri toiminee mainiona Houkutus-sukupolven ponnistuslautana aikuisempia teemoja käsittelevään kirjallisuuteen tai toisaalta hyvänä spekulatiiviseen fiktioon tutustuttavana hybridinä "Ennen päivänlaskua ei voi"-teoksen tavoin.

Maan lapset -sarja on tähän mennessä ihanin ja mukaansa tempaavin sarja minkä olen lukenut. Suosittelen! Ihailen Auelin kehittämää teoriaa käsimerkkipuheesta, se on niin todentuntuinen, että voisi ajatella näin olleen oikeasti, se on aivan realistinen idea. Itse Luolakarhun klaani on aivan alkumetreillä hiukan puuduttavaa luettavaa, kaikesta kuvailusta, ennenkuin edes tiedetään mistä kirja kertoo. Mutta ensimmäisten parin kymmenen sivun jälkeen en meinannut saada kirjaa laskettua käsistä! Kirjaan on tehty niin paljon taustatutkimusta, että välillä lukiessa unohtaa kuinka paljon siinä on kuitenkin kirjailijan omia ajatuksia, aivan kuin lukisi jonkun ihmisen elämänkertaa. Luolakarhun klaanin henkilöhahmot ovat niin monipuolisia, että niihin pystyy samaistumaan hyvin, vaikka asutaan luolissa ja metsästetään eläimiä, mitä ei enää ole edes olemassa. Kirjan luettuani innostuin lukemaan lisää materiaalia metsästys-keräilystä, kaikki jatko kirjat tästä sarjasta ja etsimään lisää luettavaa paleofiktio genrestä. Tämä kirja innostaa lukemaan lisää! Tai aloittamaan heti saman kirjan alusta ;)

Kirjan novellit olivat hauskaa luettavaa, perus Colferia. Muut läpiselattavaa matskua, mutta ihan jees. Syvähaastattelut ei nyt olleet mitenkään erityisen tarpeellisia, mutta saahan niistä pientä lisää syvyyttä kyseiseen maailmaan. Keijubongarin opas -__-' Nojoo :) Ihan kiva lisä sarjaan, ehkä vähän vielä nuoremmille kuin itse romaanien ikähaarukka.

Alku oli aika erikoinen, vähän sekava, mutta kun kirja pääsi kunnolla liikkeelle, oli juoni pieniä tylsiä kohtia lukuunottamatta mukavan jouheva, ja kirja nopea lukea. Carranzalla on aika erikoinen näkemys noidista, mutta se tekee tästä kirjasta vähän erilaisen luettavan, ja vaihtelu virkistää :)

Oikein hauska pieni kirjanen, nopeastihan se loppuu ja on ohi ennen kuin kerkeää alkaakaan kunnolla. Mutta Tolkien "fanille" oikein hyvä lisä kokoelmaan, ja sen voi kyllä lukea parikertaa uudestaankin :)

Kirja oli melkein yhtä hyvä kuin Labyrintti. Alku oli vähän pitkä ennenkuin itse -juttu- alkoi, mutta sekin oli mielenkiitoista luettavaa - ihan normaalista elämästä ilman yliluonnollisia asioita. Kuten Labyrintissa, tässäkin kahden ihmisen tarinat kytkeytyvät yhteen pikkuhiljaa, ja kirjaan on saatu hyvin pieniä yksityiskohtia jotka selventävät juonta, ja kahden päähenkilön liittymistä toisiinsa. Kirjaan on panostettu paljon, sävelletty laulu, tarokit... Hyvä kirja! :)

Aivan mahtava! Ehkä paikoitellen hieman hidaslukuinen, mutta pääsääntöisesti oikein mukava kirja. Enemmän pidin 1200 luvun kohdista, mutta nykyajan pätkätkin olivat mukavan rentoa luettavaa. Jos tykkää kirjoista joissa kerrotaan entisistä ajoista, suosittelen tätä, ja kehotan jaksamaan lukemaan, se on sen arvoinen! Juoni pitää otteessaan todella hyvin. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen kirja :)

Ihana! Suden lupaus kuvaa susilauman elämää niin todentuntuisesti, että haluaisin olla itse susi :) Kaalan persoona on niin monimuotoinen, ja samaistuttava, että tätäkään kirjaa en pystynyt kädestä laskemaan ennen kuin se loppui! Kirja oli suhteellisen eri kantilta kirjoitettu, kuin kirjat yleensä ja siinä suhteessa Suden Lupaus oli virkistävää luettavaa vaihteeksi =)