Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Mahtava päätös tälle trilogialle! Kaikki kuvailu, hauskat ja paikoin yllättävät juonen käänteet pitävät otteessa ainakin minun kaltaistani lukijaa kirjan alusta loppuun, eikä tahdo pystyä päästäämään irti kirjasta ennen kuin se on loppu, eikä melkein silloinkaan! :) Tässäkin, kuten aiemmissakin, on mahtava kansikuva!
Pääsky ja Yötuuli jatkaa Kuikansulan toimivaa tarinaa mukaansa tempaavasti, ja hauskasti! Kirjojen välissä on paljon aikaa kulunut, mutta alkuperäiset päähenkilöt ovat onneksi vielä mukana - ainakin osittain. Juonikuviot ovat välillä hiukan sekavia, muuta selvenevät aina ajallaan. Kansikuva on taaskin oikein hieno! Kaikenpuolin ihana kirja! :)
Kuikansulka oli jopa parempi kuin ennalta oletin. Tuulia Ahon teksti on mukaansa tempaavaa, toimivaa ja tarina vaikuttaa hyvin suunnitellulta. Kuikansulka -kirjassa on ihanasti yhdistetty vanhaa perinnettä oikeasta maailmasta, ja lisätty siihen fantasia piirteitä, jotka voisi olla suoraan vanhoista taruista! Opastajatkin on niin ihania! ..ja kirjan kansikuva on tosi hieno ;)
todella kaunis kertomus ystävyydestä ja elämästä:) Ahern kyllä osaa kirjoittaa !
odotukset tämän kirjan kohdalla olivat todella korkeat, koska rakastan Aundreyn Aikamatkustajan vaimo- kirjaa. Kirja kuitenkin tuotti suuren pettymyksen. Kirja oli ahdistavaa luettavaa ja loppu jää vaivaamaan kauaksi aikaa.(Ainakin itseni jäi.)
Itseään toistava rikosromaani, josta ei löydy niin yllätyksiä kuin juonenkäänteitäkään. Murhaajan henkilöllisyyden arvaa jo parin murhan jälkeen ja sitten lukeminen muuttuu pelkästään hahmojen puusilmäisyyden äimistelyksi. Asiaa ei auta kankeat puujalkavitsit tai paperiset sivuhahmot, joita kirjan sivuilla vilisee kyllästymiseen saakka. Ainoa positiivinen asia oli jännittävä idea, mutta teksti olisi vaatinut paljon tiivistämistä. Varsinkin keskipaikkeilla kun ruumiita alkaa pinoutua, kirja on kaikkein jaanaavimmillaan. Murhat eivät tuo tekstiin mitään jännitystä tai kauhun elementtejä, mikä on suuri sääli. Vasta loppua lähestyttäessä kirja muuttuu hetkeksi jännittäväksi, kun vihdoinkin murhaaja "paljastetaan", mutta sen jälkeen hukutaan uudelleen tylsyyden mereen, kun alkaa pitkitetty oikeudenkäynti, jonka aikana kerrataan kirjan tapahtumat vielä kerran. Ihan vain varmuuden vuoksi. Itse asiassa jos harkitset tämän kirjan lukemista, kannattaa selata suoraan loppuun ja lukea vain sellaiset sata viimeistä sivua. Siellä kerrotaan koko juoni alusta loppuun, mutta paljon tiivistetymmässä muodossa.
En oikein tiennyt mitä odottaa ja oikeastaan odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla tämän suhteen, en tiedä miksi. No, kun pääsin viisi sivua tekstiä eteenpäin, se oli menoa se. Näppärästi kirjoitettu tarina, joka alkaa kertomaan tyystin tavallisen (ainakin melkein) lukiolaistytön elämästä keskellä koristeellisten rakennuksien ja siltojen Prahaa. Mukana on mielenkiintoisia hahmoja ja eritoten nämä kimeerit oli aika erikoisia. Lisäksi kuvioissa oli enkeleitä, joista oli tehty ihan jotain muuta kuin yleensä. Kirjan alku kulkee aika kevyeen tyyliin, mutta loppua kohden sitten kiihdytetään ihan urakalla. Kivasti kirjoitettuun tekstiin on saatu myös huumoria ja taas pitää ihmetellä kirjailijan kekseliäisyyttä erilaisten olentojen osalta. Ja ainakaan minulla ei ollut oikein mitään käsitystä siitä, mitä tulisi tapahtumaan jatkossa, joten juoni oli sitä ajatellen aika hyvä ja piti lukijaa koko ajan otteessaan. Hiukan ehkä ihmettelin Karoun ja Akivan välistä tutustumista, se oli jotenkin liian hätäistä ainakin siellä kirjan alkupuolella. Lopussa meinaa vähän seota onko kyseessä kertomus nykyhetkestä vai menneisyydestä koska jutut menevät ristiin ilman mitään ennakkovaroitusta, mutta aika nopeaan sitä sitten sai taas tarinan päästä kiinni. Mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava tarina jälleen kerran. Suosittelen lämpimästi. Miten tämän jatkoa malttaa edes odotella?
Mahtava kirja! Olen niin rakastunut tähän kirjasarjaan, että tekee pahaa lopettaa lukeminen. Olin niin harmistunut, kun kuulin, että Demonivankilan avaimet on viimeinen kirja Myyttihovi-sarjasta. Miksei näitä kirjoja olisi voinut tulla monta! Haluaisin niin tietää, mitä Vanessalle ja Warrenille tapahtui, ja miten Sananjalan ja Kendran kävi, kun pari vuotta vieri. Luin kirjan loppuun n. tunti sitten ja en ole saanut vieläkään mieltäni kirjasta. Olen ettinyt kaikkia kuvia henkilöistä netistä. Olen kai liian pahasti sekoittanut tunteeni Myyttihovin kirjoihin. Voin kuvitella kuinka ystäväni tulevat hulluiksi kun voivottelen kirjasarjan päättymistä. Jos saisin valita, niin sarja jatkuisi ainakin 2 osaa, tai jopa enemmän.. Suosittelen lukemaa, mutta varokaa, ettette sekoita päätänne samanlailla kuin minä! Ehkä viikonpäästä olen jo päässyt kinjan loppumisen suhteen yli.
Olen vähän pettynyt, että nää viimeisimmät Sookie-kirjat eivät ole edistyneet suuntaan taikka toiseen. Kirjoissa on ollu paljon turhaakin, jotka poistamalla sarjasta olisi saanut lyhyemmän ja ytimekkäämmän. Kaikeksi onneksi tässä uusimassa sentään juonia ei oltu lätkitty montaa yhteen kirjaan vaan oli yksi selkeä juoni ja sitten tapahtumaan sen ympärillä eikä oikeastaan huomannut mitään ylimääräistä säätämistäkään taustalla vaikka olenkin jo ihan sekaisin näiden kanssa kun sarjassa olevat hahmot ovat aivan erilaisia kirjoissa. Eric kävi tässä kirjassa entistä enemmän hermoon juuri tuon "sinä kuulut minulle" - asenteensa kanssa ja sen, että päätti Sookien asioista tämän tietämättä. Kihisin raivosta aina kun vampyyrin nimi vain mainittiinkin tekstissä. Lisäksi Sookie oli tässä kirjassa taas harvinaisen typerä ja yksinkertainen kuten oli ensimmäisessä kirjassa. Ensimmäisen kirjan jälkeen hahmo alkoi "kasvaa", mutta nyt tyyppi näköjään taantui takaisin idiootin tasolle. Edelleen sitä mieltä, että sarja on rutkasti parempi.
Helposti paras kirja mitä olen käsiini saanut. Vaikka tekstiä on tuhannen sivun verran (pientä tekstiä vieläpä), ei mielenkiinto juurikaan hortoile muualle koko kirjan aikana. 4 lukukertaa ei valehtele, kyseessä on mestariteos.
Olen kokenut novellikokoelmat aina hieman hankaliksi. Koska niiden luonteeseen kuuluu sisältää useita lyhyitä tarinoita, voi lukija joutua kokoelmaa lukiessaan ikään kuin orientoitumaan lukemiseen useaan otteeseen tarinan vaihtuessa. Toisin kuin yhden tarinan sisältävissä kirjoissa, tämä kirjailijan ja tarinan rytmiin pääseminen pitää tehdä usein eikä vain teoksen alussa. Toki tässä paljon riippuu myös kokoelmasta itsessään. Jos kokoelma sisältää paljon kirjailijan saman lajityypin tarinoita, ei tämä mainittu prosessi vie yhtä kauan tai uuden tarinan aloittaminen ei vaadi lainkaan ”työtä”. Mutta Ursula K. Le Guinin Pimeä lipas ja muita kertomuksia oli novellikokoelmana varsin vaihteleva sekä kirjoitustyyliltään että tarinoiden lajityyppien suhteen. Scifiä ja fantasiaa oli reippaasti sekaisin. Jos tarinoiden tyylit vaihtelivat, niin teki niiden tasokin. Hieman yleistäen voi sanoa että scifin piiriin laskettavat tarinat onnistuivat fantasiaa paremmin. Samoin osa tarinoista tuntuu kirjailijan tuotantoon vain vähän tutustuneellekin sellaisilta että ne kannattaa ehdottomasti lukea jos Le Guin kiinnostaa toisten tarinoiden jäädessä kuriositeettien tasolle. Kokoelman paras tarina oli Hain-universumiin sijoittuva Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi. Se yhdisti ihmisen mieleen keskittyvää psykologista tarkastelua ja tuntemattoman pelkoa lopulta nostaen lukijan mieleen kysymyksen siitä, onko näillä kahdella teemalla lopulta suurtakaan eroa vai syntyvätkö ne samoista lähtökohdista. Myös tuntematon planeetta oli tapahtumaympäristönä kiehtova. Myös toinen Hain-tarina, Talven kuningas, oli onnistunut veto vaikkakin hyvin erilainen kuin toinen. Sen sijaan Maamerelle sijoittuvat tarinat eivät valitettavasti nerokkuudellaan loistaneet ja molemmat tarinat olivatkin yhdessä kokoelman nimitarinan kanssa koko kirjan heikoimpia. Juuri Maameri-tarinat saivat aikaan tunteen kuriositeeteista. Ne eivät oikeastaan tarjonneet maailmastaan mitään uutta ja mielenkiintoista, vaikka joku toinen lukija ehkä voisikin pitää siitä kuinka niiden kautta paljastuu pala Maameren kehityshistoriaa. Muut tarinat vaihtelivat tasoltaan hyvästä kiitettäviin, mutta aivan erinomaiseen ne eivät yltäneet. Hugo-palkittu Jotka Omelasista poistuvat oli ehkä pieni pettymys, sillä odotin palkitulta tarinalta enemmän. Nyt se jäi valjuksi yhden jipon tarinaksi, jossa odotettavissa oleva koukku ei ollut tarpeeksi terävä.
Luin vasta Artemis Fowlin koska olen vierastanut kirjassa olevia keijuja. Mielikuvani keijuista oli että he ovat rauhaarakastavia hempeilijöitä. Lainasin kaverin ehdotuksesta ja koukkuunhan sitä jäi! Yksi lempikirjoistani tähän mennessä ja en usko että asia tulee muutumaan. Pidin eniten Artemiksen nokkelasta älykkyydestä ja nerokkaista hahmoista.
Kirjasta tekee kiinnostavan sen värikäs kieli ja veijarimaiset hahmot. Lukisin sarjan muutkin osat mielelläni suomeksi sillä käännöskin on hyvin onnistunut. Saksankielisestä käännöksestä en pitänyt yhtä paljon. Suosittelen lämpimästi.
Mielenkiintoinen aloitus sarjalle, mutta Stewartin kirjoja aiemmin lukeneena hiukan petyin. Aarteenmetsästysformaatti vaikutti erikoiselta, mutta ei niin kiinnostavalta, että aikuisena olisi jaksanut vaivautua - varsinkin, kun kirjastokappaleesta oli poistettu ne liitteet.
Erikoinen teos vuosikymmenien takaa - monet kirjan ajatuksista voisivat hyvin olla ihan nykyaikaisesta fantasiaromaanista. Nykylukija siksi hiukan pettyy, kun kirja ei tunnu tarjoavan mitään varsinaisesti uutta. Klassikkona silti mainio ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Stewartin fantasiaelementit ja reaalitodellisuus sujahtavat yhteen napakaksi kokonaisuudeksi. Kehä oli parempi, mutta ei tämä toinenkaan suomennos huono ole. Toimivaa spefiviihdettä, hyvää kirjallisuutta.
Stewartin rikas kieli, kutkuttavat henkilöhahmot, mukaansa nappaava tarina ja riemukas ideoiden ilotulitus tekevät Kehästä onnistuneen kirjan. Simppelissä tarinassa monet asiat osuvat kohdalleen ja lopputulos toimii lähes saumattomasti. Hyvää kaunokirjallista viihdettä, vaikka syvän filosofisia tasoja ei sisältäisikään.
Ihastuttava ja veikeä jatke Kalevala-prosessille. Nykysuomalaisten arvet, paheet ja arvomaailma nivoutuvat esikuviensa, kansanrunouden sankareiden, edesottamuksiin kutkuttavalla tavalla. Luvassa on niin naurunpurskahduksia kuin vakavampiakin oivalluksia. Sovitus yksinkertaisesti toimii.
Mieleenpainuvinta Paasilinnaa! Elämänsä läpi harhailevan rovastin edesottamukset saavat välillä surkuhupaisiakin piirteitä, mutta onneksi mukana on luotettava ja uskollinen karhu, jonka ystävyyttä eivät vaihtuvat naikkoset tai luonnonolot säikäytä. Paasilinnan kielenkäyttökin on terävimmillään ja sukkeluudet lentelevät. Viihdyttävä kuin mikä.
Ihastuttava, uskomaton idea kirjalle! Kerronta on toteutettu huolella, hahmot ovat uskottavia ja kiinnostavia - tarinaan tulee eläytyneeksi kun itsestään. Lopussa pillahtaa itku kyynisemmältäkin lukijalta. Parasta romantiikkaa on vakaa arki ja yhdessä kuljettu elämä.
Maameren aikuiseksi kasvanut jatko-osa, joka tarjoaa syvyyttä paitsi Maameren maailmaan, myös Ged-velhoon. Aiempien seikkailuiden jälkeen kirjan henki ja teemat ovat nyt vakavampia, mutta sama fantasian syvä ydin on tallella. Maameren kaikki tarinat ovat itsessään vain niin kauniita.
Hykerryttävä, kutkuttava tarina, jossa Le Guin tuntuu olevan suorastaan tehokkaimmillaan. Kirja on helppo lukaista yhdeltä istumalta, niin hyvin se pitää otteessaan. Uskomattomia visioita tarjolla!
Hykerryttävä kirja, yksi parhaita Krohnilta lukemiani. Surrealismi leijuu kevyenä vaippana realismin yllä ja antaa sille syvyyttä änkemättä itseisarvoksi. Krohn on älykkäimpiä kotimaisia nykykirjailijoita, ja tässä hän on terävimmillään.