Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Olipas huono kirja, kuin huonosti kirjoitettu nuorten seikkailukirja. Myötähäpeä oli vallitseva tunne koko lukemisen ajan. Islam ääriryhmineen on vaarallinen, naisten asema islamissa on surkea mutta kirjoittamalla siitä huonon kirjan lukijan reaktio on lähinnä päinvastainen. Vertaus Reijo Mäen scifi -kirjoihin on huono, ainoa yhdistävä tekijä on dystopia Suomessa.
Tulipa tämä kirja luettua muutamassa illassa. En malttanut millään päästää kirjaa käsistäni. Jälleen murhia tapahtuu vuoden 2058 ihmeellisessä New Yorkissa ja vahva ja myrskyinen Eve Dallas lähtee niitä ratkomaan. Yhteydet magiaan toi jotenkin lisäjännitystä ja oli mahtavaa huomata, että huolehtivainen, edelleen yhtä hurmaava Roarke oli mukana enemmän kuin kahdessa edellisissä osassa. Tai siltä se ainakin tuntui.. Hänen laajaa valtaansa ja sen, niin laillista kuin laitonta käyttöä on aina niin mahtava seurata. Ja tietysti, seksi todellakin pelaa.
Luin kirjan kahdessa päivässä ja otin sen kouluunkin mukaan:D Mukaansa tempaava kirja. Karou oli jotenkin tosi mielenkiintoinen hahmo ja oli mielenkiintoista lukea sen elämästä. Akivakin oli ihan kiva hahmo ja Zuzana varsinkin. Muutamat kohdat oli hauskoja ja toiset taas surullisia. Loppu vaan meni selaillen kun se mitä tapahtui menneisyydessä oli tylsää luettavaa. Jään kuitenkin odottamaan antaako Karou Akivalle anteeksi ja mitä muuta seuraavas kirjas tapahtuukaan.
Tarinan maailma oli hyvin rakennettu ja kirja alkoi hienosti. Keskivaiheilla juoni menetti hieman vauhtiaan, kun hiiret hajaantuvat pitkin viemäriverkostoa... Kaikkein tylsimmät hetket sijoittuivatkin juuri rottien valtakunnan ulkopuolelle ja näitä kohtia olisi voinut hitusen tiivistää, niin jännittäviä kuin lepakot ja Cutty Sark olivatkin. Loppua kohden juoni sai taas lisää kiinteyttä ja tempoa. Tosiaan olin aika yllättynyt, että kirja oli näinkin raadollinen, vaikka se ihan lastenosastolta löytyi kirjastosta. Kirjan kuvitus oli myös jokseenkin karkeaa. Ilmankin olisi pärjännyt. Tarinan hahmojen jyrkkä jako hyviin hiiriin ja pahoihin rottiin sopi tavallaan tekstiin ja sitä ei edes ajatellut sen tarkemmin. Vain muutamissa kohdissa sitä olisi kaivannut hitusen myös niitä harmaan sävyjä tuomaan hieman lisää pohdintaan tekstiin. Kaiken kaikkiaan ihan mukiinmenevä tarina, jonka parhaat kohdat löytyvät kirjan alkumetreiltä. Kolmen tähtensä ansainnut.
Aivan mahtava kirja!! Rakas´tuin siihen heti alussa, mutta haluaisin kipeästi tietää mitä tapahtuu Akivan kanssa. Niin ihana soturienkeli. Ehdotan kaikille!
Zsadistin menneisyys oli vähän rankkaa luettavaa, mutta siitä huolimatta tämä oli paras kirja kuudesta ensimmäisestä suomennetusta kirjasta. Bella oli aivan ihana henkilö ja heidän parituksensa oli ehdottomasti lempparini koko kirjasarjasta.
Pidän tätä kirjaa koko sarjan huonoimpana, koska tässä oli niin paljon susista ja Jacobia. Itse olen ehdottomasti vampyyrien puolella ja lukeminen Jacobin ja Bellan yhdessä viettämästä ajasta oli ehdottomasti pitkästyttävää. Alku ja loppu kumminkin pelastivat kirjan, varsinkin viimeiset luvut olivat mieleeni.
Aloin lukemaan tätä sarjaa vain sen takia, koska monet ovat sanoneet sen olevan paljon parempi kuin TV-sarja. Rakastan kyseistä TV-sarjaa ja mielestäni sitä ei edes voi verrata kirjoihin. Teksti oli tylsää, enkä millään olisi jaksanut lukea sitä, aina välillä jouduin pitämään tauon, että sain taas luettua muutaman luvun. Koko sarjan kumminkin luin, lukuun ottamatta tätä viimeiseksi suomennuttua kirjaa, siihen kun en enää millään saanut kerättyä innostusta.
Kakkososa oli edeltäjäänsä huomattavasti kesympi vaikka ei tässäkään säästytty väkivallalta tai muulta vastaavalta. Voisin sanoa, että se teki tästä kirjasta jopa paremman kuin edeltäjänsä. Tykästyin myös enemmän Lenaan, joka oli saanut luonnetta ja elämänhalua hiukkasen enemmän kuin ykköskirjassa, jossa tyttö oli naiivi ja tyhmä. Alexia en kaivannut ollenkaan koska tyyppi oli ekassa kirjassa minulle aika harmaa hahmo. Yleensä pidän päähenkilöistä, mutta tässä ne jäivät vähän kylmäksi, ihme kyllä. Tarina on kuitenkin hahmoista huolimatta upeasti kasattu kokonaisuus, joka ei uhkaa kaatua missään vaiheessa. Lena suorittaa Vastarinnan tehtävää "zombien" maassa ja hänen uusi minuutensa on viimeiseen asti hiottu... kunnes kuvaan astuu "Invalidien" vastaisen DVA:n johtajan poika. Kirjailija jättää vielä kirjan lopulle parikin yllätystä, jotka tulevat sotkemaan pakkaa entisestään kolmannen, ja viimeisen, kirjan osalta.
Ah, jälleen niin jännittävää ja ihanaa! Kyllä tykkään tästä sarjasta, hahmot ja kaaaikki ;) Eve loistaa poliisina jälleen ja Roarke.. hm hmm nam ;D Harmi vaan, ettei tätä sarjaa oo suomennettu kuin 6. osaa ja kohta nuo kaksi viimeistä onki sitte luettu. Toivottavasti niitä aletaan taas suomentaa, olis kiva lukea vielä enemmän :)
Ensimmäisen kerran kun näin kirjan kiinnostuin mielikuvituksellisesta kannesta. Kuvittaja onkin mielestäni onnistunut hyvin herättämään mielen kiinnon ulkoasulla, päinvastoin kuin kirjan takakansi, joka antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta. Kirjan olennot, varsinkin turilaat, aluksi laittoi niskakarvat pystyyn omituisuudellaan, ja siitä syystä meni hiukan aikaa ennen kuin lämpenin kirjalle - totta puhuen meinasin jättää kirjan aluksi kesken. Kirjan henkilöt on mielestäni hyvin toteutettu ja jonkinlaista syvyyttä saatu heihin. He eivät ole mitenkään "täydellisiä" ilman huonoja puolia olevia puoljumaluuksia, muttei sitten kuitenkaan edusta toista ääripäätä, kuten joidenkin kirjojen epärealistisen "realistiset" henkilöt täynnä inhottavia piirteitä, ilman mitään "hyviä piirteitä". Kirjailija on siis onnistunut kohtalaisen hyvin henkilöiden tekemisessä tasapainotellessa näiden kahden pään välillä. Tarina oli tavallisuudesta poikkeava - hyvä, että jotakin uudenlaista fantasiakirjallisuuden saralle on tullut. Ei ollut perus hyvä vs. paha asetelma (vaikka pidänkin itse sellaisista, ei niissä mitään vikaa ole). Maailmojen välinen "pomppiminen" hiukan aluksi kylmäsi minua, sillä maailmojen välinen siirtyminen on aika kulunut idea, mutta se oli toteutettu hyvin ja omaperäisellä tavalla. Eniten tässä kirjassa minua häiritsi se, että kirjan takana sanotaan maailman olevan keskiaikainen, kuten se suuurimmalta osalta onkin. Kuitenkin siellä vilisevät sellaiset sanat, kuten farkku, t-paita, purukumi, sanomalehti jne. Ymmärrän kyllä, että sen ei tarvitse olla tämän maailman keskiaikaa vastaava aikakausi, täyttääkseen keskiajan määritelmän siellä maailmassa. Äsken mainitsemani epäjohdonmukaisuuden takia annan kirjalle arvosanaksi 4 1/3 tähteä, muuten olisi kirja ollut jopa viiden tähden arvoinen.
Kirja on hauskasti kirjoitettu, en voinut olla nauramatta kun luin sitä..
Luin ahmimalla, koska Zsadist on kertakaikkiaan lempi henkilöni :) Suosittelen lukemaan!
Nyt tuli sitten luettua tämäkin trilogia loppuun. Niin kuin jo sanoin Nälkäpelin arvostelussa, kirjasarja oli hieman pettymys. Kirjailijalla on outo tapa kirjoittaa ja musta ainakin tuntui monesti että joitain asioita jäi kertomatta ja Katnissin tunteet jäivät vajanaisiksi. Mutta nyt itse asiaan, eli kolmannen kirjan arvosteluun. Anaan tälle siksi kaksi tähteä, koska tämä oli yleisesti ottaen tylsä ja kirjailijan puutteet kävivät ilmi selvemmin kuin muissa osissa. Katniss oli ensimmäisestä osasta lähtien tosi ärsyttävä, mutta tässä hän oli vielä ärsyttävämpi. Gale oli myös aika outo hahmo. Hän jäi jotenkin vajavaiseksi hahmoksi. Myös kolmiodraama oli jotenkin tosi pelkistetty, aivan kuin kirjailija ei olisi osannut keskittyä sen kirjoittamiseen. Kirjasarja on kyllä muuten ihan hyvä, vaikka siinä onkin puutteensa. Kokonaisuutena ihan kolmen tähden arvoinen sarja.
Kiduttajan varjo oli todella mieluisa lukukokemus. Tyyli puri. Tarinan tunnelma, varsinkin alkupuoliskossa, on upea ja kirjailijalla on hieno kyky saada lukuihin onnistunut lopetus. Maailma on raaka, mutta siitä ei tehdä isoa numeroa - se vain on. Kertomus etenee rauhallisesti ja siinä on ilmassa arvoituksellisuutta. Vihjeitä annetaan, mutta selviä vastauksia ei. Omia aavistuksia joistakin jutuista on jo muodostunut – pidän positiivisena sitä, että tarina pistää ajattelemaan, huolimatta siitä, osoittautuvatko omat spekuloinnit vääriksi tai oikeiksi. Toivottavasti sarjan loppuun mennessä kokonaisuus selkeytyy eikä asioita jää hämärän peittoon ainakaan liiaksi. Itse tarinahan jäi ihan kesken, joten yhden osan perustella kokonaistarinaa on vaikea arvioida. Kiduttajan varjo on vain osa kokonaisuutta, mutta varsin vetovoimainen sellainen. Suomennos toimi minulle hyvin, joten seuraavatkin osat luen suomeksi. Sitä paitsi kirjan ulkoasu on hieno ja koko sarja tulee näyttämään kirjahyllyssä hyvältä.
Totean heti tähän alkuun, että Yösirkus on enemmän lukeneiden kirja. Jos olet "yksi kirja kuukaudessa" -porukkaa, suosittelen jättämään tämän suosiolla väliin. En halua olla lannistava tai mitään, mutta Yösirkuksen ymmärtämiseen tarvitsee enemmän ns. ”kokemusta” vaikka ei sitä siksikään voi kutsua. Pikemminkin Yösirkus vaatii usean eri kirjailijan kirjoitustyylin tuntemisen vertailupohjaksi Erin Morgernsternin tyylille, jotta sen hienovaraisuutta ja kokonaisuuden hallintaa pystyy arvostamaan. Mutta siitä lisää edempänä. Kirjailijoilla on nykyään todella haastava tehtävä keksiä tarinoita, joita ei ole vielä kertaakaan kirjoitettu. Oikeastaan mahdoton. Jokainen tarina (öisin auki oleva sirkuskin ja sen oheinen rakkaustarina) on jo varmasti useaan kertaan kerrottu, joten on vaikea tehtävä kirjoittaa oma tarinansa niin, että se erottuu massasta. Juuri siinä Erin Morgernstern on kuitenkin onnistunut. Heti ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut maailmasta, jonka hän lukijalleen loihti. Yllättävän vähällä kerronnalla Morgernstern kykenee kuljettamaan lukijansa mustavalkoiseen sirkukseen 1800-1900 -lukujen taitteeseen ja tuomaan tämän eteen kaikki sen ihmeet. Yösirkuksen elegantti, hienovarainen ja ennen kaikkea täysin ainutlaatuisen tuntuinen kerronta tekevät kirjasta, ainakin minun mielestäni, kuolemattoman. Morgernsternin kirjoitustyyli on siitä erikoinen, ettei se pakota lukijaa ymmärtämään mitään mitä tämä itse ei ole valmis sisäistämään, vaan hienovaraisesti ja melkein huomaamatta tuo lukijan tietoon lisää yksityiskohtia sirkuksesta ja lopulta pelistä, jonka näyttämönä se toimii. Tyyli on samanlainen kuin sirkus itse; pinnalta unelmointia ja hienovaraisuutta. Vain kaunis sirkus joka lumoaa kävijänsä antamatta tälle mitään sen ihmeempää mieltä järkyttävää kokemusta. Mutta jos osaa katsoa pinnan alle, löytää kokonaan toisen maailman, joka on täynnä merkityksiä ja yksittäisiä tarinoita. Tätä tarkoitin, kun puhuin "kokemuksesta". Ilman sitä, et näe muuta kuin kauniin ja lumoavan pinnan ymmärtämättä tarinan varsinaista sisältöä ja huomaamatta eri kerroksia, joita on yhtä paljon kuin tasoja pilvisokkelossa (lue kirja, niin käsität mitä tarkoitan). Siksi kirjaa tuleekin lukea tietyn etäisyyden päästä hahmoihin tai sirkukseen itseensä kiinnittymättä, jotta huomaa että jokaisen hahmon tarina erikseen on oikeastaan vain pala yhteistä suurempaa, koko Yösirkuksen tarinaa, joka samalla kertoo jokaisen hahmon oman tarinan. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin sanotusti. Pieni miinus täytyy silti mainita. Yösirkuksen loppuratkaisu ei ole aivan niin mieltä mullistava kuin se voisi olla, mutta minun vaa'assani se ei paljoa paina kirjan hyviin puoliin verrattuna. Et välttämättä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä kirjoitin tuossa ylempänä. Saatat ajatella, että tämä on vain jonkun hienostelijan yritys tehdä vaikutusta sinuun, lukijaan. Vasta luettuasi ensimmäisen kolmanneksen Yösirkuksesta saatat hiukan aavistella mitä tarkoitan. Toisaalta, et välttämättä ymmärrä vielä silloinkaan kun olet lukenut koko kirjan. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin luin teoksen uudelleen. Vasta kuin sain perusjuonen selville, pääsin tutustumaan itse Yösirkuksen maailmaan kunnolla. Tämä kirja katsos vain paranee jokaisen lukukerran jälkeen. Aina löytyy uusi teltta, jossa et olekaan vielä käynyt.
Hyi ja yök, tulee ensimmäisenä mieleen. Kirjailija on kyllä keksinyt mitä kamalimman juonen trilogiaansa ja osaa vielä kirjoittaa niin, että teksti tuottaa lukijalleen ahdistusta. Elämä rakkaudettomassa maailmassa ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Tunteet ovat kiellettyjä ja kadotettuja ja niiden kautta ihmisten toimet ja lait ovat kammottavia ja tunteettomia ja aiheuttivat minulle ainakin karmeita vilunväristyksiä ja vihantunteita kirjan alusta loppuun asti. Jotenkin kirjan päähenkilöt Lena ja Alex jäivät minulle etäisiksi hahmoiksi enkä päässyt heihin oikein kiinni missään vaiheessa. Mietin pitkään aionko lukea tätä kirjaa laisinkaan koska juoni oli aika karmaiseva ja enpä olisi oikeastaan menettänyt mitään jos olisin jättänyt lukematta. Tämä kirja nyt vain oli yksinkertaisesti nerokkaasti kirjoitettu, mutta todella kammottava. Kirjan loppukaan ei ollut sellainen tyypillinen rakkaustarinan loppu vaan jätti aika onton olon vaikka olinkin sen osalta spoilaantunut aikaa sitten. Romantiikkaa kaipaavana kuitenkin uskon, että Lenan taipale päättyy onnellisesti ja niimpä tarraan seuraavaan osaan, joka odottaa yöpöydällä.
Hmm... Voin sanoa että ei kolahtanut. Idea oli hyvä ja kiinnostava, mutta kirjana se ei onnistunut. Teineille tehty kirja tosiaan.
Fahrenheit 451 on kirjoitettu kauniilla ja soljuvalla ja jopa unenomaisella tavalla. Se ei ollut lainkaan sitä, mitä scifi-kirjalta odotin. Joku saattaisi pitää tyyliä rasittavana lukea, mutta minulle se oli aivan ihana yllätys. Jokaisen virkkeen merkitystä sanojen ja kielikuvien takana sai miettiä. Juoni oli sinänsä yksinkertainen, mutta monitasoinen. Se oli paitsi kuvaus päähenkilön kasvusta ja kapinasta, myös yksilön ja yhteiskunnan suhteen vääristymisestä ja siitä, kuinka tieto on valtaa. Kun ihmiset eivät saa ajatella itse, on vallanpitäjien helppo syöttää haluamaansa tavaraa heidän aivoihinsa viihteen välityksellä. Lukiessani erityisesti Montagin ja tämän vaimon suhde sai ajatukseni liikkeelle. Kumpikaan ei kuunnellut toisiaan. Mildred-vaimo hukuttautui "sukulaisten" paasaukseen ja näkinkenkäradion päättymättömään pauhuun. Hän ei osannut oikeasti kuunnella miestään, vaikka tämä lopulta huusi saadakseen äänensä kuuluviin. Ehkä tämä on nykyäänkin ihmisten ongelma. Rupatellaan ja juorutaan, mutta toista ihmistä ei välttämättä voida tai edes haluta oikeasti kuulla; vaikeista asioista ei oikeasti uskalleta puhua. Tästä arviosta tuli melkoista pohdintaa, mutta tämä kirja todella herättää ajatuksia. Monet kirjan yhteiskunnan piirteistä tuntuvat pelottavan tutuilta. Kun Bradbury 1950-luvulla kirjoitti kirjansa, hän ehkä osasi ennustaa jotain tulevaisuudesta. Onneksi meillä on kuitenkin vielä lupa lukea ja kirjoittaa kirjoja, ja - ainakin toivottavasti - lupa ajatella itse. Suosittelen Fahrenheit 451:ä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotain ajatuksia herättävää.
Kauniisti vanhentunut kirja, jota lukiessa tuli mieleen lapsuuden ajat ja sellaiset romaanit kuin Veljeni Leijonamieli, Mio poikani Mio, Ozin velho, Liisa Ihmemaassa ja Viimeinen yksisarvinen. Kultakaapu, siniviitassa oli jotakin samanlaista hieman vanhanaikaista tenhoa... mutta kuitenkaan se ei nouse mielestäni näiden suurten klassikoiden tasolle. Vielä kaiken lisäksi kirjan lopetus hieman latisti tunnelmaa, kun kaikki asiat käsiteltiin niin perinpohjaisesti jättämättä mitään lukijan omien hoksottimien varaan. Silti kirja oli täynnä taianomaisia hetkiä, kauniita maisemia ja aivan ehdottoman ihanaa kuvailua. Pääpari Cally ja Westerly jäivät hitusen latteiksi, puhumattakaan muista sivuhahmoista, mutta kirja oli kaikesta huolimatta nopea lukea ja ihan mukavaa ajanvietettä. Siitä hyvästä kirja saa kolme tähteä.
Oikein hyvä kirja:) Mukavan jännittävä ja hauska. Jatkaa hienosti ja kunniakkaasti Soturikissat-sarjaa. Parantuu loppuun päin mentäessä. Kannattaa lukea! Arviolla 4-10 kirja olisi 9. Innoissani odottelen jo seuraavaa osaa!
Vihan liekut luettuani tunnelmat olivat varsin sekavat; jotenkin nyt en päässyt tuolle samalle intensiiviyden tasolle kuin trilogian ensimmäisessä osassa. Vihan liekit eivät poltelleet. Teos on silti nopealukuinen ja ahmin tämän pienen tiiliskiven kahdella lukukerralla, mutta jotenkin en saavuttanut samaa tunnelmaa kuin olisin toivonut, enkä päässyt aivan yhtä syvälle maailmaan kuin aikaisemmin. Ehkä vika on liiallisessa politiikassa, jota tihkuu rivien välistä. Välillä kerronnassa tapahtuu hidastumista, juoni ei etene kun taas toisinaan mopo karkaa käsistä, eikä tapahtumien kulussa pysy mukana tai niihin ei synny voimakasta tunnesidettä. Asiat vain heitetään lukijan kasvoille ilman tarkennuksia.
Kirja oli melkeinpä samanlainen kuin edellinenkin, ainakin omasta mielestäni. Alku aina Nälkäpelin alkuun oli tylsä ja ajattelin silloin, että tämä saa huonommat pisteet kuin ensimmäinen osa. Mutta sitten alkoi Nälkäpeli, enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni. Pidin jo ensimmäisen osan Nälkäpeli vaiheesta, mutta tässä kirjassa se oli vielä paljon parempi. Pidin Finnickistä tosi paljon ja onneksi hän jäi henkiin. Myös loppu oli onnistunut. Sekin oli parempi kuin ensimmäisessä osassa. Näin sanoen Vihan liekit olisi parempi kuin Nälkäpeli jos alku olisi ollut parempi ja mukaansatempaavampi. Mutta koska niin ei ole, kirja jäi neljän tähden lukukokemukseksi.
Jotenkin ihastuin tähän demonien ja sielunsyöjien maailmaan kun luin ensimmäisen osan. Minua vaan harmittaa suuresti se, että tämäkin kirja kuuluu Harlequinilla paranormaalin romantiikan osioon, mutta ei kyllä tässä mitään romantiikkaa pahemmin edes ollut. Tarina on mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen, mutta siitä jää uupumaan juuri se olennainen eli räiskyvä rakkaus, jollaista vilahtaa aavistuksen kirjan puolivälin jälkeen ja jättää lukijan janoamaan lisää, mutta jatkoa ei tule. Kirja muutenkin loppuu vähän sellaiseen töksähtävään kohtaan ihan kuin kirjailijalla olisi ollut vain kiire päästä kirjoittamaan tarina loppuun. Petyin kyllä tähän vähän sillä ensimmäinen osa ainakin tarjosi minulle enemmän sitä mitä halusin. Mehukas pääjuoni kuitenkin saa vähän lisäpisteitä.