Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
- Stephen King- Uinu, uinu, lemmikkini 3/5 pistettä – kauhu, jännitys, yliluonnollinen – noin 450 sivua Kingin kauhuteos kertoo nuoresta lääkäristä, joka muuttaa perheineen uuteen kotiinsa työn perässä. Siellä Creedin perhe tutustuu naapureihin, vanhaan Judin ja tämän Norma vaimoon, joista tulee heille hyvät ystävät. Uusi ympäristö tuo mukanaan tapahtumia, joita Creedit toivovat voivansa kääntää tapahtumattomiksi. Tämä voisi olla esimerkiksi lyhyt ja ytimekäs takakansiseloste kirjan tapahtumille. Kirjan juoni näin kerrottu tiiviisti paljastamatta liikaa ja jättäen tilaa myös yllätyksille. Jos aiotte lukea kirjan, ettekä ole kuulleet siitä muuta, pysykää tuossa juoniselosteessa. Kirjan alkuperäinen takakansi paljastaa tapahtumia vähintään puoleen väliin kirjaan, ja jos laskee yksi plus yksi, niin saa koko kirjan selville. Itse en lukenut takakantta, huolimattomuuttani ja ehkä hieman ajattelin, ettei se olisi hyvä idea. Luettuani kirjan katsoin takakannen ja olin järkyttynyt kuinka paljon kirjasta paljastetaan. Kirjan alkupuoli, siis reippaat puolet kirjasta, ehkä jopa kolme neljäsosaa, on kerrottu takakannessa. Vasta aivan kirjan loppupuolella alkaa itse tapahtumat rullailla nopeaa vauhtia, ja silloin otetaan kunnolla irti kaikesta mitä on tähän mennessä odotettukin tapahtuvan. Ja vaikka takakantta ei olisikaan lukenut ja lukija olisi avoinna kaikille mahdollisille yllätyksille, kirjan alku ei luo mitään suurta jännitystä tai yllätystä. Kirjan alku on hidas ja tahmainen, se vaikuttaa alustavan kaikkea liikaa ja se yrittää vakuuttaa lukijalle, ettei mitään kauhua oikeasti edes ole. No, siinä se onnistuukin, kauhua ei alussa ole. Muutamia tapahtumia tapahtuu, jotka ovat jänniä ja outoja, mutta sitten tulee puolet pidempi jakso, jossa ei ole yhtikäs muuta kuin Creedien perhe-elämää. Se on vasta kirjan loppupuoli, jossa päästään itse asiaan, jota King on alustanut jo pidemmän aikaa. Miten asiat menevät kyllä yllättävät ja viimeiset sata - viisikymmentä sivua ovatkin varsin jännät ja niitä on hauska lukea. Tämä olisi kuitenkin voinut tulla paljon aikaisemmin, tai sitten alkua olisi voinut muuttaa ja luoda sinnekin jännitystä. Mitä sitten oikein tapahtuu, no, joidenkin mielestä se saattaa ollakin kauheaa, mutta itse huomasin olevan varsin tunnoton tapahtumille. Ehkä olin saanut odottaa sitä jo liian kauan, en jännityksessä ja kiihkeästi odottaen, vaan sormeani naputellen ja toivoen kaiken käyvän nopeammin. Loppu onkin ehdottomasti kirjan parasta antia, muuten kirjassa on vain muutama huippukohta, jotka unohdetaan liialla paljon täytetapahtumia. Kingin olisi mielestäni pitänyt tiivistää ja kiihdyttää tapahtumia, tai luoda sitten joitain muita kohtia, joissa jännitys pysyy yllä. Itse kirjoitustyyli on varsin omaperäistä, vaikkakin Kingimäistä, tai näin oletan muutaman hänen kirjan lukemisen perusteella. Toisinaan on uskomattoman pitkiä virkkeitä, joiden ei usko koskaan loppuvan. Kingi vain hyppii syiden, jonka takia laittaa piste, yli kuin trapetsitaitelija ja pitkittää matkaansa pidemmäksi ja pidemmäksi, kunnes henki loppuu. Nämä ovat tietenkin henkilökohtaisia mielipiteitä, ja jotkut näistä ylipitkistä virkkeistä olivat mielestäni mukavia, osa ei niinkään. Sen lisäksi Kingi käyttää väliviivoja, sulkuja ja kursivointia harvinaisen paljon ja oudolla tavalla. Puhujakin muuttuu usein oudoissa kohtaa, ensin on kaikkitietävä-kertoja, sitten ollaan henkilön mielessä, ja sitten jo keskustellaan lukijalle ja hahmolle. Nämä ovat ajoittain hyvin hämmentäviä. Kingi on myös selvästi ajatellut tarinan selvästi läpi ja tutkinut materiaalia. Tämä on myös mielipideasia, mutta itse tunsin tämän enemmänkin pätemiseksi, kuin todella juoneen liittyväksi. Parasta ja tärkeintä tietenkin on, että Kingi osoittaa tietävänsä lääkärinä olosta, onhan päähenkilö Louis lääkäri. King kertoo monia asioita lääkärintyöstä ja sairaista, mutta nämäkin venyvät joskus hiukan turhiksi selonteoiksi. Samaten on hahmojenhistoria, joka on paikoittain jopa turhan tarkkaa, kun Louis muistelee tapahtumia, ja King laittaa sulkuihin missä se tapahtui ja minä vuonna, kun hän oli käynyt tätä ja tätä koulua. Nämä havainnot eivät tarkenna kuvaa mielessä, vaan tuntuvat enemmänkin kyljessä Kingin kyynärpään tökkäisyltä, että katso, kyllä minä tiedän millaisen elämän hahmoni ovat käyneet läpi. Kaiken kaikkiaan King kirjoittaa varsin hyvin. Hänellä on omalaatuinen tyyli, siitä ei pääse yli eikä ali. Hän välillä menee todella outoihin vertauskuviin ja alkaa käydä itsensä kanssa jotain todella eriskummallista vertauskuvaa, symboliikkaa tai jotain maailmaa muuttavaa ideaa läpi, jossa lukija ei oikein tiedä mitä tehdä, pysyäkö mukana vai ei. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Itse olin vähän välimaastossa, toisinaan King teki todella hyviä havaintoja, toisinaan vähemmän hyviä, ja pyörittelin silmiäni ajatellen miten tämä nyt tänne pääsi tai jatkuu. Tuomiona kirja on ihan kiva. Ei sen parempi, muttei se mikään huonokaan ole. Siinä on paljon parannettavaa juonenosalta, eniten tempolta, joka on aivan liian hidas. Sitten on tietenkin Kingin oma kirjoitustyyli, mutta tätä ei voi nähdä ongelmana, vaan siitä joko tykkää tai ei. Kirjassa oli hyviä kohtia, joissa todella pidin siitä, ja loppu oli varsin kiihkeää tykitystä, mutta silti siitä puuttui paljon. Välillä sai odottaa koska King pääsee oikein asiaan, mitä hän tuntui välttelevän vähän liiaksikin. King kuitenkin pääsi siihen lopulta, ja siellä hän teki parhaan työnsä. Kun hän vain olisi juossut matkansa sinne ripeämmin, sillä itse koin tapahtumien alustamisen liian pitkäksi ja hitaaksi, enkä hitaasti kytevänä sytytyslankana, jonka odotin henkeäni pidätellen palavan loppuun. Niin, ja vielä lisäksi: Lähdin itse lukemaan kirjaa koska haluan kokea voiko kirjalla luoda kauhua, ja no, jos vielä ei ole selvää, tämä ei ollut ainakaan se kirja. Jatketaan siis metsästystä.
Tämän kummallisen pienen kirjan luki muutamaan tuntiin. Se kertoo Dinjasta, joka asustelee keskellä ei mitään, pienessä kylässä. Enkä ole varma mistä ajanlaskusta tässä on kyse. Kaksijalkaiset jaetaan kolmeen pääryhmään: ihmisiin, navajoihin ja krioneihin. Jotenkin tämä kummallinen tarina lumosi minut lukemaan ja lukemaan lisää maailmasta, jossa on lunta, pakkasta, pikkuruisia kyliä, igluja ja hirsimökkejä, joissa oli tiivis ja lämmin tunnelma. Ihmiset ja muut siltä välin hommaavat ruokansa metsästämällä, ansastamalla ja kalastamalla ja Dinjan vaatteet ovatkin mukavasti norpannahkaa. Ainakin tässä kirjassa keskityttiin enemmänkin matkan kerrontaan kuin ihmissuhteisiin ja romansseihin. Tarina käynnistyy sujuvasti, kertoo kaiken oleellisen ja jatkaa sitten suhteellisen nopeaa (muttei liian) kerrontaa ja pitää lukijansa otteessaan aina viimeisille jännittäville sivuille asti ja jättää miettimään mitä kummallisella kolmikolla on vielä edessään.
Siitä on aikaa kun olen lukenut tämän sarjan ensimmäisen kirjan, joten jotkut asiat olivat vähän pimeän peitossa kun aloitin tämän. Alku oli aika sekava enkä tuntunut pääsevän mitenkää eteenpäin, mutta sinnikkäästä lukiessa kuvio alkoi selkeytyä. Mukana oli edellisestä kirjasta tuttua menneisyyden kuvailua nykyisyyden lisäksi. Mabin ja Willin suhde oli aika merkillinen koska alkuun tuntui, että he eivät olleet toistensa kanssa oikein missään tekemisissä ja yhtäkkiä heidän välillään roihahti. Heidän suhteensa jäi vähän kummallisesti etäiseksi minulle. Kuten aiemmassa, tässäkin oli rutkasti verta ja taikaa ja kaikkea siltä välin, mutta kirjan juoni vaikutti pitkälti samalta kuin aiemmassa, vain hahmot muuttuivat. Hauskana bonuksena tässä olivat osittain mukana edellisestä kirjasta tutut hahmot ja kaikkien elämä kiteytyi tavalla jos toisella toisiinsa. Tämä ei herättänyt yhtä paljon tuntoja kuin edellinen kirja, pidin siitä enemmän.
Olipas huono kirja, kuin huonosti kirjoitettu nuorten seikkailukirja. Myötähäpeä oli vallitseva tunne koko lukemisen ajan. Islam ääriryhmineen on vaarallinen, naisten asema islamissa on surkea mutta kirjoittamalla siitä huonon kirjan lukijan reaktio on lähinnä päinvastainen. Vertaus Reijo Mäen scifi -kirjoihin on huono, ainoa yhdistävä tekijä on dystopia Suomessa.
Tulipa tämä kirja luettua muutamassa illassa. En malttanut millään päästää kirjaa käsistäni. Jälleen murhia tapahtuu vuoden 2058 ihmeellisessä New Yorkissa ja vahva ja myrskyinen Eve Dallas lähtee niitä ratkomaan. Yhteydet magiaan toi jotenkin lisäjännitystä ja oli mahtavaa huomata, että huolehtivainen, edelleen yhtä hurmaava Roarke oli mukana enemmän kuin kahdessa edellisissä osassa. Tai siltä se ainakin tuntui.. Hänen laajaa valtaansa ja sen, niin laillista kuin laitonta käyttöä on aina niin mahtava seurata. Ja tietysti, seksi todellakin pelaa.
Luin kirjan kahdessa päivässä ja otin sen kouluunkin mukaan:D Mukaansa tempaava kirja. Karou oli jotenkin tosi mielenkiintoinen hahmo ja oli mielenkiintoista lukea sen elämästä. Akivakin oli ihan kiva hahmo ja Zuzana varsinkin. Muutamat kohdat oli hauskoja ja toiset taas surullisia. Loppu vaan meni selaillen kun se mitä tapahtui menneisyydessä oli tylsää luettavaa. Jään kuitenkin odottamaan antaako Karou Akivalle anteeksi ja mitä muuta seuraavas kirjas tapahtuukaan.
Tarinan maailma oli hyvin rakennettu ja kirja alkoi hienosti. Keskivaiheilla juoni menetti hieman vauhtiaan, kun hiiret hajaantuvat pitkin viemäriverkostoa... Kaikkein tylsimmät hetket sijoittuivatkin juuri rottien valtakunnan ulkopuolelle ja näitä kohtia olisi voinut hitusen tiivistää, niin jännittäviä kuin lepakot ja Cutty Sark olivatkin. Loppua kohden juoni sai taas lisää kiinteyttä ja tempoa. Tosiaan olin aika yllättynyt, että kirja oli näinkin raadollinen, vaikka se ihan lastenosastolta löytyi kirjastosta. Kirjan kuvitus oli myös jokseenkin karkeaa. Ilmankin olisi pärjännyt. Tarinan hahmojen jyrkkä jako hyviin hiiriin ja pahoihin rottiin sopi tavallaan tekstiin ja sitä ei edes ajatellut sen tarkemmin. Vain muutamissa kohdissa sitä olisi kaivannut hitusen myös niitä harmaan sävyjä tuomaan hieman lisää pohdintaan tekstiin. Kaiken kaikkiaan ihan mukiinmenevä tarina, jonka parhaat kohdat löytyvät kirjan alkumetreiltä. Kolmen tähtensä ansainnut.
Aivan mahtava kirja!! Rakas´tuin siihen heti alussa, mutta haluaisin kipeästi tietää mitä tapahtuu Akivan kanssa. Niin ihana soturienkeli. Ehdotan kaikille!
Zsadistin menneisyys oli vähän rankkaa luettavaa, mutta siitä huolimatta tämä oli paras kirja kuudesta ensimmäisestä suomennetusta kirjasta. Bella oli aivan ihana henkilö ja heidän parituksensa oli ehdottomasti lempparini koko kirjasarjasta.
Pidän tätä kirjaa koko sarjan huonoimpana, koska tässä oli niin paljon susista ja Jacobia. Itse olen ehdottomasti vampyyrien puolella ja lukeminen Jacobin ja Bellan yhdessä viettämästä ajasta oli ehdottomasti pitkästyttävää. Alku ja loppu kumminkin pelastivat kirjan, varsinkin viimeiset luvut olivat mieleeni.
Aloin lukemaan tätä sarjaa vain sen takia, koska monet ovat sanoneet sen olevan paljon parempi kuin TV-sarja. Rakastan kyseistä TV-sarjaa ja mielestäni sitä ei edes voi verrata kirjoihin. Teksti oli tylsää, enkä millään olisi jaksanut lukea sitä, aina välillä jouduin pitämään tauon, että sain taas luettua muutaman luvun. Koko sarjan kumminkin luin, lukuun ottamatta tätä viimeiseksi suomennuttua kirjaa, siihen kun en enää millään saanut kerättyä innostusta.
Kakkososa oli edeltäjäänsä huomattavasti kesympi vaikka ei tässäkään säästytty väkivallalta tai muulta vastaavalta. Voisin sanoa, että se teki tästä kirjasta jopa paremman kuin edeltäjänsä. Tykästyin myös enemmän Lenaan, joka oli saanut luonnetta ja elämänhalua hiukkasen enemmän kuin ykköskirjassa, jossa tyttö oli naiivi ja tyhmä. Alexia en kaivannut ollenkaan koska tyyppi oli ekassa kirjassa minulle aika harmaa hahmo. Yleensä pidän päähenkilöistä, mutta tässä ne jäivät vähän kylmäksi, ihme kyllä. Tarina on kuitenkin hahmoista huolimatta upeasti kasattu kokonaisuus, joka ei uhkaa kaatua missään vaiheessa. Lena suorittaa Vastarinnan tehtävää "zombien" maassa ja hänen uusi minuutensa on viimeiseen asti hiottu... kunnes kuvaan astuu "Invalidien" vastaisen DVA:n johtajan poika. Kirjailija jättää vielä kirjan lopulle parikin yllätystä, jotka tulevat sotkemaan pakkaa entisestään kolmannen, ja viimeisen, kirjan osalta.
Ah, jälleen niin jännittävää ja ihanaa! Kyllä tykkään tästä sarjasta, hahmot ja kaaaikki ;) Eve loistaa poliisina jälleen ja Roarke.. hm hmm nam ;D Harmi vaan, ettei tätä sarjaa oo suomennettu kuin 6. osaa ja kohta nuo kaksi viimeistä onki sitte luettu. Toivottavasti niitä aletaan taas suomentaa, olis kiva lukea vielä enemmän :)
Ensimmäisen kerran kun näin kirjan kiinnostuin mielikuvituksellisesta kannesta. Kuvittaja onkin mielestäni onnistunut hyvin herättämään mielen kiinnon ulkoasulla, päinvastoin kuin kirjan takakansi, joka antaa mielestäni väärän kuvan kirjasta. Kirjan olennot, varsinkin turilaat, aluksi laittoi niskakarvat pystyyn omituisuudellaan, ja siitä syystä meni hiukan aikaa ennen kuin lämpenin kirjalle - totta puhuen meinasin jättää kirjan aluksi kesken. Kirjan henkilöt on mielestäni hyvin toteutettu ja jonkinlaista syvyyttä saatu heihin. He eivät ole mitenkään "täydellisiä" ilman huonoja puolia olevia puoljumaluuksia, muttei sitten kuitenkaan edusta toista ääripäätä, kuten joidenkin kirjojen epärealistisen "realistiset" henkilöt täynnä inhottavia piirteitä, ilman mitään "hyviä piirteitä". Kirjailija on siis onnistunut kohtalaisen hyvin henkilöiden tekemisessä tasapainotellessa näiden kahden pään välillä. Tarina oli tavallisuudesta poikkeava - hyvä, että jotakin uudenlaista fantasiakirjallisuuden saralle on tullut. Ei ollut perus hyvä vs. paha asetelma (vaikka pidänkin itse sellaisista, ei niissä mitään vikaa ole). Maailmojen välinen "pomppiminen" hiukan aluksi kylmäsi minua, sillä maailmojen välinen siirtyminen on aika kulunut idea, mutta se oli toteutettu hyvin ja omaperäisellä tavalla. Eniten tässä kirjassa minua häiritsi se, että kirjan takana sanotaan maailman olevan keskiaikainen, kuten se suuurimmalta osalta onkin. Kuitenkin siellä vilisevät sellaiset sanat, kuten farkku, t-paita, purukumi, sanomalehti jne. Ymmärrän kyllä, että sen ei tarvitse olla tämän maailman keskiaikaa vastaava aikakausi, täyttääkseen keskiajan määritelmän siellä maailmassa. Äsken mainitsemani epäjohdonmukaisuuden takia annan kirjalle arvosanaksi 4 1/3 tähteä, muuten olisi kirja ollut jopa viiden tähden arvoinen.
Kirja on hauskasti kirjoitettu, en voinut olla nauramatta kun luin sitä..
Luin ahmimalla, koska Zsadist on kertakaikkiaan lempi henkilöni :) Suosittelen lukemaan!
Nyt tuli sitten luettua tämäkin trilogia loppuun. Niin kuin jo sanoin Nälkäpelin arvostelussa, kirjasarja oli hieman pettymys. Kirjailijalla on outo tapa kirjoittaa ja musta ainakin tuntui monesti että joitain asioita jäi kertomatta ja Katnissin tunteet jäivät vajanaisiksi. Mutta nyt itse asiaan, eli kolmannen kirjan arvosteluun. Anaan tälle siksi kaksi tähteä, koska tämä oli yleisesti ottaen tylsä ja kirjailijan puutteet kävivät ilmi selvemmin kuin muissa osissa. Katniss oli ensimmäisestä osasta lähtien tosi ärsyttävä, mutta tässä hän oli vielä ärsyttävämpi. Gale oli myös aika outo hahmo. Hän jäi jotenkin vajavaiseksi hahmoksi. Myös kolmiodraama oli jotenkin tosi pelkistetty, aivan kuin kirjailija ei olisi osannut keskittyä sen kirjoittamiseen. Kirjasarja on kyllä muuten ihan hyvä, vaikka siinä onkin puutteensa. Kokonaisuutena ihan kolmen tähden arvoinen sarja.
Kiduttajan varjo oli todella mieluisa lukukokemus. Tyyli puri. Tarinan tunnelma, varsinkin alkupuoliskossa, on upea ja kirjailijalla on hieno kyky saada lukuihin onnistunut lopetus. Maailma on raaka, mutta siitä ei tehdä isoa numeroa - se vain on. Kertomus etenee rauhallisesti ja siinä on ilmassa arvoituksellisuutta. Vihjeitä annetaan, mutta selviä vastauksia ei. Omia aavistuksia joistakin jutuista on jo muodostunut – pidän positiivisena sitä, että tarina pistää ajattelemaan, huolimatta siitä, osoittautuvatko omat spekuloinnit vääriksi tai oikeiksi. Toivottavasti sarjan loppuun mennessä kokonaisuus selkeytyy eikä asioita jää hämärän peittoon ainakaan liiaksi. Itse tarinahan jäi ihan kesken, joten yhden osan perustella kokonaistarinaa on vaikea arvioida. Kiduttajan varjo on vain osa kokonaisuutta, mutta varsin vetovoimainen sellainen. Suomennos toimi minulle hyvin, joten seuraavatkin osat luen suomeksi. Sitä paitsi kirjan ulkoasu on hieno ja koko sarja tulee näyttämään kirjahyllyssä hyvältä.
Totean heti tähän alkuun, että Yösirkus on enemmän lukeneiden kirja. Jos olet "yksi kirja kuukaudessa" -porukkaa, suosittelen jättämään tämän suosiolla väliin. En halua olla lannistava tai mitään, mutta Yösirkuksen ymmärtämiseen tarvitsee enemmän ns. ”kokemusta” vaikka ei sitä siksikään voi kutsua. Pikemminkin Yösirkus vaatii usean eri kirjailijan kirjoitustyylin tuntemisen vertailupohjaksi Erin Morgernsternin tyylille, jotta sen hienovaraisuutta ja kokonaisuuden hallintaa pystyy arvostamaan. Mutta siitä lisää edempänä. Kirjailijoilla on nykyään todella haastava tehtävä keksiä tarinoita, joita ei ole vielä kertaakaan kirjoitettu. Oikeastaan mahdoton. Jokainen tarina (öisin auki oleva sirkuskin ja sen oheinen rakkaustarina) on jo varmasti useaan kertaan kerrottu, joten on vaikea tehtävä kirjoittaa oma tarinansa niin, että se erottuu massasta. Juuri siinä Erin Morgernstern on kuitenkin onnistunut. Heti ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut maailmasta, jonka hän lukijalleen loihti. Yllättävän vähällä kerronnalla Morgernstern kykenee kuljettamaan lukijansa mustavalkoiseen sirkukseen 1800-1900 -lukujen taitteeseen ja tuomaan tämän eteen kaikki sen ihmeet. Yösirkuksen elegantti, hienovarainen ja ennen kaikkea täysin ainutlaatuisen tuntuinen kerronta tekevät kirjasta, ainakin minun mielestäni, kuolemattoman. Morgernsternin kirjoitustyyli on siitä erikoinen, ettei se pakota lukijaa ymmärtämään mitään mitä tämä itse ei ole valmis sisäistämään, vaan hienovaraisesti ja melkein huomaamatta tuo lukijan tietoon lisää yksityiskohtia sirkuksesta ja lopulta pelistä, jonka näyttämönä se toimii. Tyyli on samanlainen kuin sirkus itse; pinnalta unelmointia ja hienovaraisuutta. Vain kaunis sirkus joka lumoaa kävijänsä antamatta tälle mitään sen ihmeempää mieltä järkyttävää kokemusta. Mutta jos osaa katsoa pinnan alle, löytää kokonaan toisen maailman, joka on täynnä merkityksiä ja yksittäisiä tarinoita. Tätä tarkoitin, kun puhuin "kokemuksesta". Ilman sitä, et näe muuta kuin kauniin ja lumoavan pinnan ymmärtämättä tarinan varsinaista sisältöä ja huomaamatta eri kerroksia, joita on yhtä paljon kuin tasoja pilvisokkelossa (lue kirja, niin käsität mitä tarkoitan). Siksi kirjaa tuleekin lukea tietyn etäisyyden päästä hahmoihin tai sirkukseen itseensä kiinnittymättä, jotta huomaa että jokaisen hahmon tarina erikseen on oikeastaan vain pala yhteistä suurempaa, koko Yösirkuksen tarinaa, joka samalla kertoo jokaisen hahmon oman tarinan. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin sanotusti. Pieni miinus täytyy silti mainita. Yösirkuksen loppuratkaisu ei ole aivan niin mieltä mullistava kuin se voisi olla, mutta minun vaa'assani se ei paljoa paina kirjan hyviin puoliin verrattuna. Et välttämättä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä kirjoitin tuossa ylempänä. Saatat ajatella, että tämä on vain jonkun hienostelijan yritys tehdä vaikutusta sinuun, lukijaan. Vasta luettuasi ensimmäisen kolmanneksen Yösirkuksesta saatat hiukan aavistella mitä tarkoitan. Toisaalta, et välttämättä ymmärrä vielä silloinkaan kun olet lukenut koko kirjan. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin luin teoksen uudelleen. Vasta kuin sain perusjuonen selville, pääsin tutustumaan itse Yösirkuksen maailmaan kunnolla. Tämä kirja katsos vain paranee jokaisen lukukerran jälkeen. Aina löytyy uusi teltta, jossa et olekaan vielä käynyt.
Hyi ja yök, tulee ensimmäisenä mieleen. Kirjailija on kyllä keksinyt mitä kamalimman juonen trilogiaansa ja osaa vielä kirjoittaa niin, että teksti tuottaa lukijalleen ahdistusta. Elämä rakkaudettomassa maailmassa ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Tunteet ovat kiellettyjä ja kadotettuja ja niiden kautta ihmisten toimet ja lait ovat kammottavia ja tunteettomia ja aiheuttivat minulle ainakin karmeita vilunväristyksiä ja vihantunteita kirjan alusta loppuun asti. Jotenkin kirjan päähenkilöt Lena ja Alex jäivät minulle etäisiksi hahmoiksi enkä päässyt heihin oikein kiinni missään vaiheessa. Mietin pitkään aionko lukea tätä kirjaa laisinkaan koska juoni oli aika karmaiseva ja enpä olisi oikeastaan menettänyt mitään jos olisin jättänyt lukematta. Tämä kirja nyt vain oli yksinkertaisesti nerokkaasti kirjoitettu, mutta todella kammottava. Kirjan loppukaan ei ollut sellainen tyypillinen rakkaustarinan loppu vaan jätti aika onton olon vaikka olinkin sen osalta spoilaantunut aikaa sitten. Romantiikkaa kaipaavana kuitenkin uskon, että Lenan taipale päättyy onnellisesti ja niimpä tarraan seuraavaan osaan, joka odottaa yöpöydällä.
Hmm... Voin sanoa että ei kolahtanut. Idea oli hyvä ja kiinnostava, mutta kirjana se ei onnistunut. Teineille tehty kirja tosiaan.
Fahrenheit 451 on kirjoitettu kauniilla ja soljuvalla ja jopa unenomaisella tavalla. Se ei ollut lainkaan sitä, mitä scifi-kirjalta odotin. Joku saattaisi pitää tyyliä rasittavana lukea, mutta minulle se oli aivan ihana yllätys. Jokaisen virkkeen merkitystä sanojen ja kielikuvien takana sai miettiä. Juoni oli sinänsä yksinkertainen, mutta monitasoinen. Se oli paitsi kuvaus päähenkilön kasvusta ja kapinasta, myös yksilön ja yhteiskunnan suhteen vääristymisestä ja siitä, kuinka tieto on valtaa. Kun ihmiset eivät saa ajatella itse, on vallanpitäjien helppo syöttää haluamaansa tavaraa heidän aivoihinsa viihteen välityksellä. Lukiessani erityisesti Montagin ja tämän vaimon suhde sai ajatukseni liikkeelle. Kumpikaan ei kuunnellut toisiaan. Mildred-vaimo hukuttautui "sukulaisten" paasaukseen ja näkinkenkäradion päättymättömään pauhuun. Hän ei osannut oikeasti kuunnella miestään, vaikka tämä lopulta huusi saadakseen äänensä kuuluviin. Ehkä tämä on nykyäänkin ihmisten ongelma. Rupatellaan ja juorutaan, mutta toista ihmistä ei välttämättä voida tai edes haluta oikeasti kuulla; vaikeista asioista ei oikeasti uskalleta puhua. Tästä arviosta tuli melkoista pohdintaa, mutta tämä kirja todella herättää ajatuksia. Monet kirjan yhteiskunnan piirteistä tuntuvat pelottavan tutuilta. Kun Bradbury 1950-luvulla kirjoitti kirjansa, hän ehkä osasi ennustaa jotain tulevaisuudesta. Onneksi meillä on kuitenkin vielä lupa lukea ja kirjoittaa kirjoja, ja - ainakin toivottavasti - lupa ajatella itse. Suosittelen Fahrenheit 451:ä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotain ajatuksia herättävää.
Kauniisti vanhentunut kirja, jota lukiessa tuli mieleen lapsuuden ajat ja sellaiset romaanit kuin Veljeni Leijonamieli, Mio poikani Mio, Ozin velho, Liisa Ihmemaassa ja Viimeinen yksisarvinen. Kultakaapu, siniviitassa oli jotakin samanlaista hieman vanhanaikaista tenhoa... mutta kuitenkaan se ei nouse mielestäni näiden suurten klassikoiden tasolle. Vielä kaiken lisäksi kirjan lopetus hieman latisti tunnelmaa, kun kaikki asiat käsiteltiin niin perinpohjaisesti jättämättä mitään lukijan omien hoksottimien varaan. Silti kirja oli täynnä taianomaisia hetkiä, kauniita maisemia ja aivan ehdottoman ihanaa kuvailua. Pääpari Cally ja Westerly jäivät hitusen latteiksi, puhumattakaan muista sivuhahmoista, mutta kirja oli kaikesta huolimatta nopea lukea ja ihan mukavaa ajanvietettä. Siitä hyvästä kirja saa kolme tähteä.
Oikein hyvä kirja:) Mukavan jännittävä ja hauska. Jatkaa hienosti ja kunniakkaasti Soturikissat-sarjaa. Parantuu loppuun päin mentäessä. Kannattaa lukea! Arviolla 4-10 kirja olisi 9. Innoissani odottelen jo seuraavaa osaa!