Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kuka Harry Potter? on melko epätasainen esseekokoelma fantasian asemasta nykymaailmassa. Pääosa teksteistä pyörii otsikon mukaisesti Harry Potter-ilmiön ympärillä, mutta välillä kirjoittajat lähtevät sivupoluille, erityisesti Tomi Kontio melko ärsyttävässä "fantasiapizza"-esseessään. Kirjan avaava Sisko Ylimartimon essee sisältää lähinnä melko epäkiinnostavia anekdootteja. Esseekokoelma paranee loppua kohti. Erityisiä valopilkkuja ovat Heta Mularin "Tytöt Harryn maailmassa", joka tutkii Harry Potter-sarjaa feministisessä valossa, ja Riitta Oitisen suppea, mutta mielenkiintoinen "Harry vai Harri?", jossa pohditaan Harry Pottereiden käännösratkaisuja. Kokonaisuutena esseet olivat melko tasapaksuja. Jari Sinkkosen esseetä vaivasi asiaan turhan löyhästi intertekstuaalinen vyörytys, muissa taas oltiin turhankin subjektiivisia. Fantasiatietokirjallisuutta ei ole koskaan liikaa, etenkään suomeksi, mutta Kuka Harry Potter?-kokoelmaa voi silti suositella lähinnä vannoutuneimmille Harry Potter-faneille.
Mielestäni tämä oli sarjan huonoin teos. Kirja oli sekava ja aina en edes ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Esimerkkinä nyt se, että en tajunnut edes Finnickin olevan kuolleen, vasta paljon myöhemmin tapahtuman jälkeen. Ja Primin tajusin jokseen kuolevan, mutta silti kohtaus oli hämärä. Mutta jos olet lukenut muut Nälkäpelin ja Vihan liekit, lue ihmeessä tämäkin. Mutta itse en vain oikein pitänyt tästä päätösosasta.
Mielestäni prologi oli sekava, enkä saanut siitä kunnollista otetta. Vasta viimeisellä sivulla tajusin jotain. Kirja ei myöskään vanginnut lukemaan, monta kertaa mietin kirjan jättämistä kesken. Mutta kissojen nimet olivat mukavan omaperäiset ja onneksi sitten loppussa tuli jännitystä ja lukuintoa. Mutta ei kirja kuulunut ihan parhaimpiin kirjoihin. Muakva idea ja näin. Luultavasti kuitenkin luen suraavan kirjan, sen verran mukava kirja kuitenkin oli. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan, jos pidät kirjan ideasta.
Tämä kirja oli ehkä yksi parhaimmista Soturikissoista, sillä se oli ehkä vähän tavallaan vauhdikkaampi. Ehkä se jotkuu minusta itsestäni, tai sitten se johtuu siitä, että kertoja on vaihtunut, vanhemmasta nuorempaan. Kirja piti otteessaan viimeiseen asti, ja minua ei saanut tämän kirjan kimpusta millään. =) Lieneekö tuo sitten hyvä vai huono juttu. Minä olen ollut Soturikissojen fani alusta asti, ja se minä tulen olemaan vastaisuudessakin.
Olen samaa mieltä kuin Rosale. Vaikka Tiikeritähti oli julma, ei hän olisi kuitenkaan sellaista kuolemaan ansainnut.
Vampiraatit on aivan loistava sarja, jota ehkä voisi myös kutsua paranormal romance-genreen kuuluvaksi kirjaksi, mutta ei kuitenkaan se sitä ole. Ehkä parempi luokitelma olisi vaihtoehto-tulevaisuus, kun kerran on vaihtoehto-historia. Mutta kuitenkin itse kirja oli jälleen kerran aivan loistava. En ymmärrä, miksi kukaan ei suomenna neljättä osaa, koska tämä on selvästikin saanut jonkin verran suosiota myös Suomessa, ei kuitenkaan kai tarpeeksi, jotta neljäs kirja olisi ollut taloudellisesti kannattava suomentaa. Omasta - sekä varmaan aika monen muunkin - mielestä tämä sarja pitäisi suomentaa loppuun, niin loistava tämä sarja on. Lorcan on yksi suosikkihahmoistani, samaten Cate, mutta Lorcanissa minua haittaa hänen välillä liiankin pessimistinen asenteensa kaikkeen. Cate taas on mahdottoman hauska hahmo sinällään, vaikka häntä ei tavallaan koomiseksi ole kuvattukaan. Toivottavasti Gummerrus tulee järkiinsä ja suomennuttaa loputkin kirjoista.
Tämä on loistava lopetus Nälkäpeli-trilogialle, ja se saa arvoisensa lopun. Nälkäpeli on hyvin järkyttävä trilogia, mutta se pistää ajattelemaan asioita.
Velhot, örkit, sankarit on tiivis, mutta yllättävän sisältörikas sukellus fantasiakirjallisuuden maailmaan uskonnon ja myyttien näkökulmasta. Käsittely tapahtuu muutaman fantasiakaanonin pääteoksen voimin, kristillisen ja kristillissävytteisen käsittelyn vastapainona mukana on myös Le Guinin ateismi ja Maameren tarinoiden taoismivetoinen myyttimaailma. Kirjan nimi saattaa olla hieman harhaanjohtava, kirja ei varsinaisesti sovi johdatukseksi fantasiaharrastukseen, vaan pikemminkin sen syventämiseen. Lukijalla olisi hyvä olla jonkinlainen yleiskuva fantasiasta ja ehkä jopa yksi tai useampi käsiteltävistä teoksista luettuna. Pääteemaksi kohoaa "järjen vastustaminen" ylijärjellistyneessä maailmassa. Esko Miettinen nostaa fantasiakirjallisuuden sen keskeiseksi vastavoimaksi. Miettinen kirjoittaa selkeästi ja ytimekkäästi. Kirjan sanoma on erittäin tarpeellinen nykymaailmassa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pohtivat mielikuvituksen, henkisyyden ja fantasiamaailmojen suhteita.
Lemony Snicket on uskomaton. Uskomattoman hauska. Oli tarkoitus lukea bilsaan, mutta porukoille ei esitys mennyt läpi, kun tyrskin liikaa... Pääasia että kirja on loistava. Takakannenkin luin, vaikkka se on hyvin harvinaista allekirjoittaneelle. Avauslause tosiaan kertoo paljon. Ja kirja, jonka avauksena uskotaan lukijan huomaavan piakkoin lukevansa kirjaa, ei voi olla huono. Kuten ei ollutkaan. Kaikki vertaukset, selostukset ja esimerkit tekivät teoksesta uskomattoman kokonaisuuden, jonka huvittavuus on omaa luokkaansa. Ihan hilkulla olen perustaa kultin, jossa palvottaisiin Daniel Handlerin kynänjälkiä ihmeinä, sillä ninitä ne lähestulkoon ovat. Pakko hankkia omaan hyllyyn, fyysinen pakko.
Luin kesällä sen ensimmäisen osan, Jäljellä, ja odotin tätä suurella mielenkiinnolla. Hetihän se piti lukea... Oli hienoa lukea tätä, kun muisti Emmin tunteita ja ajatuksia ensimmäisen kirjan aikana. Kirja todellakin vastasi ensimmäisen osan tärkeimpiin kysymyksiin, mutta toisaalta pidin kirjaa ennalta-arvattavana. Uskallan tätä silti suositella, varsinkin yhdessä Jäljellä kanssa.
Jos et Jaimesta vielä pitänyt, niin tämä kirja saattaa muutta mielesi. Tarina vyöryy eteenpäin samalla tahdilla kuin aiemmissa osissa, mutta tässä kirjassa on luvassa muutama iso juonenkäänne joiden seurauksista olen todella kiinnostunut.
Aina kun tarina kerrotaan konnan näkökulmasta, olen minä täysillä mukana. Nautin kirjasta, mutta loppu jäi hieman turhauttamaan. Jatko-osia ei kai ole suomennettu. Lukisin mielelläni.
Tämä sarja on yksinkertaisesti loistava. Srjassa on romantiikkaa, mutta ei liian paljon, niin että se menisi yltiöromanttiseksi hömpäksi, ja juoni ei ole ihan massaa, niin että sitä ei ole ihan helppo arvata heti. Harmi vain, että kolmannessa kirjassa suosikkini Vee jäi sivummalle, mutta toinen suosikkini Patch onneksi pysyi valokiilassa. Mutta ehdottomasti suosikkikirjani, yksi niistä siis.XD Odotan innolla neljättä kirjaa, enkä varmastikaan ole ainut.
Ihana kirja, sain juuri äsken luettua. Jacinda on helposti samaistuttava siitä huolimatta, että hän on draki, mutta toisaalta hänen ei-juupähkäilynsä välillä ärsyttivät. Kuitenkin todella kympin arvoinen kirja, ja plussaa tuli siitä, että kirjailija ei ollut käyttänyt jo puhkikuluneita vampyyrejä tai muita tavanomaisia, en kylläkään väitä, että ne olisivat huonoja.
Sain tämän kirjan lahjaksi, ja aluksi ajattelin, että tämä tuskin on kovin hyvä. Vaikka kirjassa olikin kaikenmaailman kääpiöitä, peikkoja ja rääkyjiä, se oli silti tosi hyvä. Kate, Michael ja Emma ovat 10 vuoden ajan kiertäneet orpokodista toiseen, eivätkä tiedä paljoakaan vanhemmistaan. Kate yrittää pitää sisarukset yhdessä. Kirja oli perinteisen fantasia kirjan tapainen ja henkilöt olivat aitoja ja teksti värikästäNo odotan kuitenkin innolla toista osaa , suosittelen!
Mielestäni tämä oli Lumen ja jään maa -sarjan paras osa.
Muistan lukeneeni tämän ala-asteella ja ainakin silloin pidin siitä tosi paljon. Hauskaa satujen yhdistämistämistä, toimii ainakin n.11 vuotiaalle xD
Vaikka kirjan juonenkäänteet ovat välillä aika ennalta-arvattavia, pidin siitä kuinka tämä kirja veti lankoja yhteen edellisistä osista ja paljasti lisää hahmoista. Tykkäsin siitä kuinka Simon oli suuremmassa osassa kertojahahmona, sillä Simon on ehdottomasti lempihahmoni. Lopun taistelu oli ehkä hieman laimea, mutta pidin siitä kuinka se edisti tasa-arvoa ja kuinka hienon ratkaisun Clary siihen keksi. Olin ihan tyytyväinen loppuun, ja oli hauskaa että The Infernal Devicen Tessa vilahti lopussa, joskin hänen nimeään ei mainittu. Suosittelisin kirjaa vielä itse teini-iässä oleville.
Olen lukenut Drizzt Do`urdenista kertovaa kirjasarjaa jo pitkään ja en todellakaan ole pitänyt sarjan viimeisimmistä kirjoista. Ensinnäkin se tosiseikka että monet lempihahmoni (kuten Catti-Brie) ovat nyt kuolleet. Positiivista kirjassa oli lähinnä artemis Enterin paluu, mutta muuten juoni vähän lässähti. Tulen varmaankin silti lukemaan kirjasarjan seuraavan osan, mutta odotukseni eivät sen suhteen ole kovin korkealla.
Tämä osa oli paaaljon parempi, kuin edeltäjänsä. Löytyi enemmän seikkailuhenkeä ja muutenkin pidin tylsänä sitä, että ensimmäinen osa oli vaan yhteiskunnassa säätämistä. Nyt kun koko ulkomaailma odottaa,luin kirjan ahmimalla. Oli kiva kun tuli uusia, persoonallisa henkilöitä matkaan mukaan, ja ihana Xanderkin sai paikkansa tarinassa, vaikka jäikin Yhteiskuntaan. Pikkuinen, periaatteesssa turha miinus tulee siitä että, sarjan kirjojen kannet ovat tosi tylsiä, meinasin itsekkin olla aloittamatta koko sarjaa kansien takia.
Rakastuin tähän kirjaan, vaikka alku ei tuntunut hirveän mielenkiintoiselta.. Mutta kun Aria ja Perry alkoivat tekemään yhteistyötä, en voinut lopettaa lukemista! Aria on sivistynyt, mutta rohkea tyttö, joka kestää ulkomaailmassa vaikka kaikki onkin niin hämmentävää ja outoa. Perry taas on hieman karkea, mutta viisas "villi" kuten Aria häntä nimittää. Pidin kovasti muistakin henkilöistä, kuten Roarista, ja Cinderistä. :) Yksi parhaimmista sci-fi kirjoista, jonka olen lukenut.
Oli ihan pakko lukaista tämä ensin vaikka oli toinen kirja kesken. Jotenkin tämän kirjan myötä BDB-innostus kasvoi taas suuriin mittoihinsa. Luulisin, että se johtui yksinkertaisesti siitä, että tässä on aika paljon ns. uusia hahmoja, joista ei tiennyt paljon mitään ennen tätä. Mannysta tuli kyllä suosikki tämän kirjan aikana, yhtä rääväsuinen kuin Butchkin. Payne oli myös mielenkiintoinen hahmo ja yllättävää oli, että kuvioihin astui uusia sotureita Vanhasta maasta. Lisäksi Qhuinn painii ajatustensa kanssa ja Vishousilla ja Janella on omat suhdekiemuransa. Lessereistä ei luojan kiitos ollut omia pätkiään, niihin olen tympääntynyt. Voisin sanoa, että rakastuin vampyyrisotureihin uudelleen. Taattua Wardin laatua kerta kaikkiaan. Tämä kirja oli loisto!
Tämä kirja oli ehdottomasti aivan liian vaikeaa luettavaa minulle!:D Puolet tekstistä meni ihan yli hilseen ja toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos!
Koko kirjasarja on aivan loistava. Yhdyn NermiEddlittin sanoihin siitä, että pelkäsin hieman, onko sarjaa pitkitetty liikaa, mutta turhaa pelkäsin. Pidin siitä, että Simon oli suuremmassa roolissa. Oli myös kiva, että vaikka Valentine onkin kuollut, pahoja asioita tapahtuu silti. Ja kirjan loppu oli kyllä aika huikea. Pakottaa jälleen ostamaan seuraavaan osan.
Vaikka Sammakon käännökset tästä trilogiasta eivät aivan huikean tasokaita olekaan (monien teosten merkityssisällön hahmottamista vaikeuttavien sanavalintojen johdosta, joista valitettavasti paistaa läpi se tietty tuotannollsisuus, joka kustannusteollisuutta tällä hetkellä riivaa). Esimerkkinä virheestä käännöksessä mainittakoon vaikka Lännen Maat teoksessa lähellä loppua oleva runollinen tekstinpätkä Working for the Hole, jossa alkukielisessä versiossa käytettetty sana singularity on käännetty sanakirjamerkitystä ajatellen oikein `erikoisuudeksi´, mutta tämä on varsin suppea ja Burroughsin itsensä suosimaa eksaktiutta vastoin toimiva sanavalinta johtaa lukijan harhaan, sillä Burroughs ei tosiankaan yritä kiinnittää huomiota, ainakaan ensisijaisesti, omaan anomalisuutensa, vaan nimenomaan singulariteettissä vallitsevaan homogeniaan, eli kaiken samankaltaisuuteen/samanaikaisuuteen, sillä erikoisuus-sanana ei todellakaan ole niin eksakti, ainakaan tässä yhteydessä, että se toimisi. Mutta kaiken kaikkiaa, ei muutama pikku fiba onnistu tekemän suurtakaan lommoa tähän mestariteokseen, jonka tulkitsin kertovan sydämettömistä fantasioista, johon tämä Carlos Castanedalta lainattu ajatusrakennelma viittaa; Castanedan Don Juan- shamaani kertoo elämän olevan sellaisten teiden etsintää, joilla on sydän, kun taas Burroughsin fantasia käsittelee kostonhalusta nousevia sydämettömien mielihalujen synnyttämiä visioita postmodernin myyttisataiirin keinoin. Teoksen antikristillset meriitit ovat myös varsin huomattavat. Mellevää: "Kim remembers his first adolescent experiment with biologic warfare. Smallpox was the instrument, the town of Jehovah across the river, his target. Their horrid churchabsolutely spoiled his sunsets, with its gilded spire stickingup like an unwanted erection, and Kim vowed he would see it leveled." p.88 (http://www.scribd.com/doc/93478655/William-S-Burroughs-The-Place-of-Dead-Roads)























