Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tämä kirja oli tolkuttoman ihana. Ajattelin, että tämä varmaan on huonompi kuin ensimmäinen kirja, mutta eipäs ollutkaan! Kirjahan vain parani paranemistaan. Ei tästä oikein voi muuta sanoa, muuta kuin että kannattaa lukea!!
Tästä ei voi muuta sanoa kuin että paras sarja, jonka tiedän. Viisasten kivi on mielestäni paras heti Azkabanin vangin jälkeen. Kirja tuli luettua heti yhdeltä istumalta.
Ensimmäinen kirja ei oikeastaan herättänyt mitään erikoisempia tuntoja, mutta se loppui niin jännästi, että oli pakko tarttua tähän toiseen osaan. En oikeastaan osannut kauheasti edes päätellä mistä saattaisi olla kyse ennen kuin sain luettua kirjaa jokusen sivun eteenpäin. Jotenkin yllättävä käänne vaikkakaan ei kovin uusi idea. Tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että haluaisi lukea ensimmäisen osan uudelleen, jotta pystyisi yhdistelemään asioita kun ei kaikkea edellisestä kirjasta muistanut. Aika sellaista kevyttä ja nopeaa luettavaa ja ehkä enemmän nuorille suunnattua, mutta menihän tuo. Toivotaan vain, että tulevaisuus ei koskaan oikeasti tule olemaan tällaista. Ja jotenkin lopussa tuli sellainen odottava tunne, ihan kuin olisi ajatellut, että jatkoa on vielä tulossa.
Myyttihovin päätös osa Demonivankilan avaimet ( Keys of the Demon Prison) on mahtava ja mukaansa tempaava päätösosa upeasti kirjoitetulle Myyttihovi-sarjalle. Itse en malttanut päästää kirjaa käsistäni ja luin sen alle kahdessa päivässä. Kannattaa ehdottomasti lukea koko sarja!!! (Myyttihovi, Iltatähden kilta, Varjoruton kosketus, Käärmekonnun salaisuudet ja Demonivankilan avaimet)
Kirja oli aivan ihana! Se ei mielestäni ole verrattavissa mihinkään aikaisemmin ilmestyneeseen pararomantiikkaa käsittelevään fantasia kirjaan, joka lisäsi huomattavasti kirjan mielenkiintoa. Loistavaa että suomessakin osataan kirjoittaa näin mahtavia kirjoja:) Odotan innolla Susirajan seuraavaa osaa...
Kun aloitin lukea tätä kirjaa ajattelin 'äh onpa tylsä,samanalainen kun muutkin osat,eikä Haven on kuolematon' Mutta mitä pidemälle kirjassa eteni sitä paremmaksi se muuttui, vaikka siitä kyllä puuttui se jokin, mikä tekisi kirjasta erinomaisen. Havenin kuolemattomuus oli jotenkin ärsyttävää, mutta Everin sähläilyt Romanin kanssa pitivät mielenkiintoa yllä. Vaikka lopussa päädyttiin taas samaan tilanteeseen kuin edellisessäkin kirjassa eli ettei ei ole vastamyrkkyä, niin tadaa kaikki on taas hyvin. Toivon ,että seuraavassa osassa Ever ja Damen saisivat vastamyrkyn vastamyrkyn ja hoitaisivat homman kotiin.
Siis sinänsä kirja oli ihan hyvä mutta pari asiaa ärsytti ja pahasti. Ensinnäkin kirjassa oli aika paljon edellisen jauhamista ja se ärsytti, koska joo se tajuttiin jo ,että Damen on elänyt kuusi sataa vuotta jo. Sitten Ever on aika naiivi, mikä ärsytti tietyissä kohdissa. Ja loppu oli yliärsyttävä... vaikka tämä kirja ei ollut mikään erityisen hyvä, niin silti juoni oli ihan kiva ja kyllä se seuraava osakin täytyy lukea jos vaikka Damen ja Ever saisivat toisensa 'sillä tavalla' ;D
Marr on onnistunut samaan henkilöhahmojen suhteet mielenkiintoiseen solmuun mikä teki kirjan lukemisesta mielenkiintoisen kokemuksen. Olin kuitenkin todella pettynyt loppuun, sillä suhdesolmun sai nykäistya auki yhdellä nopealla nykäyksellä ja kaikki mitä kirjassa oli tapahtunut oli enemmän tai vähemmän yhtä tyhjän kanssa.
En ymmärrä niitä, jotka ovat antaneet tälle viittä alempaa tähteä! Anteeksi nyt vaan, mutta tämä on musta vaan niin ihana!:D Ensinäkin: Mörkö ja Piisamirotta. Kuka nyt heistä ei pitäisi (; Toiseksi: Muumilaakso. Kuka EI HALUAISI asua siellä? Olisi niin ihanaa elää yhtä boheemia elämää kuin muumit... (sanoo opiskeluun kyllästynyt oppilas) Kolmanneksi: TÄMÄ ON MUUMIKIRJA! Kuka ei voisi pitää Muumeista ja Tove Janssonin satumaisesta kirjoitustavasta (ja mahdollisesta kuvituksesta?). Eli tämä kirja on todellinen helmi, 5 tähden kirja!
Päätinpäs välillä kokeilla vähän erilaista kirjallisuutta romanttisen fantasian sijaan. Ja okei, ehkä minä vieläkin taidan pidättäytyä romanttisen fantasian puolella. Kirja ei ollut kovinkaan pitkä ja kerronta oli loppujen lopuksi aika helppolukuista ja kevyttä, joten jännityskirjojen fanit saattaisivat vain ärsyyntyä tästä, jossa pintaa raapaistaan vain aavistuksen. Juoni oli aika valju vaikka alussa vaikuttikin suhteellisen lupaavalta ja eteenpäin lukiessa jäi tavallaan kaiken muun jalkoihin. Kyllähän sekaan mahtui hyvin ällöttäviäkin kuvauksia kuolleista ihmisistä, mutta ne eivät kyllä herättäneet mitään sen erikoisempia tuntoja. Jos kirja olisi ollut puolet paksumpi, olisi kaiketi jäänyt lukematta. Ehkä minun on huono antaa arvioita tästä genrestä koska en ole siihen muutenkaan kovin paljoa tykästynyt. Cassandra oli kieltämättä erikoinen persoona ja edusti kaikkea sitä mitä itse oikeastaan halveksin, joten tällä kertaa jäin aika etäiseksi päähahmon kanssa. Mielenkiintoista oli kuitenkin se, että mukaan oli vedetty palanen suomalaisuuttakin.
Annoin kirjalle täydet viisi tähteä ja hyvästä syystä, sillä mielestäni kirja oli loistava sanan jokaisessa merkityksessä. Yleensä trilogioissa tuppaa käymään niin, että toinen osa on tylsä ja jollain tapaa merkityksetön ensimmäiseen ja kolmanteen osaan verrattuna, mutta tässä ei niin päässyt onneksi käymään. Oikeastaan asia oli aivan päinvastoin, sillä mielestäni Golemin silmä oli Samarkandin amulettiakin kiinnostavampi ja mukaansa tempaava niin juonellisesti kuin ulkonäöllisesti. Kun valitsen kirjaa luettavaksi, kansi ratkaisee huomattavan paljon, jopa liian paljon ja en olisi voinut parempaa kantta kirjalle keksinyt. Vaikka kuva ei sinänsä merkitse mitään, eikä mitenkään suoranaisesti liity tarinan juoneen – ja on ehkä hieman tylsähkön värinen – se luo juuri oikeanlaisen, hieman mystisen ja salaperäisen vaikutelman, eikä paljasta tarinasta juuri mitään. On vähän niin kuin se sanoisi; ’’lue niin tiedät’’, vaikka se kuulostaakin aavistuksen melodramaattiselta. Vaikka Nathanielista kehkeytyikin tarinan aikana hieman ylimielisempi henkilö – toki tämä oli luultavasti tarkoituskin – kuin ensimmäisessä osassa, se ei onneksi haitannut juonen kulkua millään tapaa. Kitty pysyi jokseenkin samanlaisena hahmona, eikä Stroud mennyt muuttamaan hänen luonnettaan suuntaan tai toiseen, mikä oli mielestäni hyvä ja järkevä ratkaisu. Juonta en nyt tässä mitenkään ala puimaan sen kummemmin, mutta kaiken kaikkiaan juoni oli mielenkiintoinen ja kirjan jaksoi helposti lukea loppuun saakka ja ehdottomasti pakotti lukemaan kolmannenkin osan.
Olen nyt lukenut kaikki tämän trilogian kirjat ja hienoja olivat kaikki. Tämä on jopa parempi kuin edellinen. Todellinen lukunautinto.
Hieno kirja. Parasta tarinassa on Jarlaxlen ja Enterin keskenäinen jatkuva kiistely. Lohikäärmesisaret ovat hyviä ja palkkasoturikääpiö myös. Pystyn kuitenkin eniten samaistumaan Jarlaxleen. Lisää näitä!
Olen edelleen sitä mieltä, että tämän loistavasti alkaneen ja loistavasti päättyneen sarjan olisi voinut jättää siihen kolmeen kirjaan niin kuin oli alunperin tarkoitus. Rakastan tämän sarjan maailmaa ja hahmoja enkä halua niiden menevän pilalle. Neljäs kirja imaisi minut uudelleen maailmaansa ja jatkoi tuttua Claren tyyliä alusta loppuun. Tarina oli monivivahteinen eikä tapahtumien kulkua voinut ennakoida oikeastaan mitenkään, varsinkaan kun ei tiennyt mitä odottaa. Okei, ehkä tuo Claryn ja Jacen kuvio alkoi vähän muistuttaa sellaista kaavoihin kangistunutta tarinaa siitä, kuinka pari viimein tunnustaa rakkautensa, mutta sitten jokin astuu heidän väliinsä ja sotkee kuvion totaalisesti. Ihan kiva, että tähän oli saatu tekstiä monien eri henkilöiden näkökulmasta, joten tarina ei jäänyt ihan yksipuoleiseksi. Tottakai lopussa oli jännitystä nostattavaa toimintaa ja kirja jää kyllä niin pahaan kohtaan, että ihan ärsyttää. Siis seuraavaa odotellessa.
Ai että, tässä vasta olikin hauska kirja! Ja tarkoitan sitä tosissaankin sanoen hauska, että ideahan sinänsä oli aika… käytetty? Puhuvia eläimiä ja saaria, jonne kukaan ei voi toista kertaa päästä, sanoisin että hieman kautta rantain kehitelty juoni. Mutta jotenkin kirja oli niin hellyyttävä, että se oli pakko lukea läpi. Orrin oli kaikin puolin suloinen hahmo ja tarinan henkilöiden kuvittelu ei tuottanut ongelmia. Voidaan siis sanoa, että kirja oli hyvä, kielellisesti taidokas, mutta idealtaan vanhahko.
No joo, kyllähän kirja oli ihan OK, vaikka ei ehkä ihan minua varten. Päähenkilö oli omaan makuuni aivan liian nuori ja useissa kohdissa juoni oli tökkivää ja paikallaan junnaavaa. Luin kirjan noin vuosi sitten, että ihan kamalasti en juonesta mitään muista… Pidin päähenkilöstä, joskin mielestäni Dina oli 11-vuotiaaksi hieman liian aikuismainen. Kirjassa oli sellaisia kohtia, että jos niin tapahtuisi tosielämässä, kuka tahansa olisi kauhuissaan, mutta Dina tuskin silmäänsä räpäytti ja tämä otti päähän melkoisen paljon. Mutta kyllähän tämänkin kirjan läpi kahlasi, enkä nyt tietenkään missään nimessä sano, ettäkö kirja olisi ollut huono. En suoranaisesti ajattele minkään kirjan olevan huono, sillä sana itsessään on aika voimakas, ottaen huomioon kuinka paljon kukin kirjailija on käyttänyt sen kirjoittamiseen aikaa. Sanotaan niin noin diblomaattisesti, että sopii varmasti hyvin monellekin ihmiselle, joskaan itse en tuohon joukkioon kuulu.
Jos sanoin Merkityn olleen hieman sekavaa ja ei niin kiinnostavaa sorttia, tämä oli kyllä aivan eri maata sen kirjan kanssa. Pidin tästä aina ensimmäiseltä sivulta ihan sinne viimeiselle saakka, joskaan en kiellä etteikö kirjassa olisi ollut muutamia kysymysmerkkejä tai tylsiä kohtia. Neferetin petoksen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta siitä huolimatta se tuli. Kyllähän ylipapittaren petos oli täysin odotettavissa Merkityn alusta saakka, mutta silti… Kuten edellä onkin mainittu, Zoeyn poikaystäväongelmia puitiin melkoisen paljon tarinan aikana, mutta itseni kohdalla se oli kaikkea muuta kuin huono asia. Se toi kirjaan mukaan hieman draamaa ja ehkä juuri sen takia en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Ja siitä huolimatta Petetyn lukemiseen meni kaikkiaan yli kuukausi. Tosin, omalla kohdallani se merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että kirjan on ollut hyvä. En ole vieläkään varma oliko Heathin vetäminen juoneen mukaan niinkään hyvä asia, mutta eipä tuo nyt paljoa haitannut. Vaikka Stevie Raenkin tapaus oli odotettavissa, se oli vielä Neferetin petosta pahempi. Vaikka Stevie Rae olikin juuri se hahmo, jolle tapahtumat tuli käydä, jotenkin olisin odottanut sen olevan ennemminkin vaikka Damien. Mutta tässä tapauksessa se toi ehkä hieman lisää draamaa mukaan tarinaan. Kaiken kaikkiaan juoni oli toimiva ja taidokkaasti rakennettu, joka ehdottomasti pakottaa lukemaan jatko-osat!
Todella hyvä ja opettavainen tarina ennakkoluulojen voittamisesta. Pieni miinus juonen ennalta-arvattavuudesta. Jos kirjailija päättää kirjoittaa jatko-osan lukisin sen oikein mielelläni. Kirja ei välttämättä enää 15 vuotiaana kiinnosta, mutta nyt se on minun top 10 -listalla.
Jälleen loistava kirja yhdeltä parhaimmista kirjailijoista. Kannattaa lukea!
Luettuani Ikikesä 2 osan yllätyin iloisesti. Olen lukenut kaikki sarjan kirjat alusta asti ja jäänyt täysin koukkuun. Tietysti on surullista, että alkuperäisistä ystävyksistä vain Drizz on jäljellä. Dahlia on kiva lisä sarjaan ja Enterin ilmaantuminen oli myös iloinen yllätys. Jarlaxlen kuolema oli surullista, toivottavasti sille tapahtuu jokin ihmepelastus. Odotan malttamattomana osaa 3. Eläköön R.A Salvatore!