Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Pitihän se kakkonenkin katsastaa kun eka kirja oli ihan mukiinmenevä. Tämä nyt ei valitettavasti ekan tasolle yltänyt vaikka pidänkin kirjoittajan tyylistä kirjoittaa kevyttä ja hassulla huumorilla höystettyä tekstiä. Evie on melkoisen normaali 17-vuotias tyttö, joka on vähän naiivi. Tiukan paikan tullen hän kuitenkin osaa pistää kampoihin vaikkapa vampyyrille. Tarina oli hiukan ennalta-arvattava uusien hahmojen ilmestyessä kuvioihin, mutta samalla pari juttua jäi vähän auki. En tiedä pitikö niillä olla oikeasti merkitystä tarinan kannalta vai mikä oli ideana, mutta jäi häiritsemään. Lisäksi Evien tulevaisuus kiinnostaa, koska hän ei ole periaatteessa -mitään-, joten mielenkiinnolla odotan mitä kirjailija on hänen varalleen suunnitellut. Tämä kirja ei herättänyt mitään kauhean erikoisia tuntoja, mutta uteliaana ihmisenä haluan lukea seuraavankin osan. Kuten Evie sanoisi: Vamptastista!
Jälleen tällainen kirja, jonka päähenkilö on äärimmäisen rasittava. Ilmeisesti nykyajan kuvan mukaista tällaiset kaikesta valittavat pikkudiivat. On toki todettava, että päähenkilö on vasta 14-vuotias ja kirja siten suunnattu vähän nuoremmille, mutta paikoin olisi tehnyt mieli tarttua Teklaa hartiosta ja ravistella häneen järkeä. Ehkä hänen, kuten kaikkien muidenkin, pitää tehdä virheitä niistä oppiakseen. Suomalaisen dystopia-kirjallisuuden kentän keskivahva tulokas, joka ei tuo genreen mitään uutta, mutta toimii hyvänä välipalakirjana dystopiannälkäiselle.
Annika Lutherin Kodittomien kaupunki ja Laura Lähteenmäen Niskaan putoava taivas ovat nousseet uusiksi tulokkaiksi suomalaisen dystopian kentällä. Mutta on sitä osattu ennenkin. Jukka Parkkisen lähes kaksikymmentä vuotias teos on kestänyt hyvin aikaa ja toimii edelleen 2100-luvun dystopistisena tulevaisuuden kuvana. Pidin Parkkisen luontevasta tyylistä kertoa asioita. Hän ei jää ihmettelemään kirjan maailmaa vaan kertoo sen ainoana totuutena. Teknisen kehityksen taso on hyvin uskottava, Parkkinen ei ole lähtenyt maalailemaan mitään avaruusajan teknokaupunkikuvia vaan jättänyt elektroniikan tason meidän arkipäivämme tasolle. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen uskottava tarina, joka ei kuitenkaan paljasta kaikkea vaan jättää lukijalle mahdollisuuden täydentää tyhjät kohdat omalla tavallaan.
Kirja oli ihan hyvä vaikka takansi lupasikin liikoja.
Loistava kirja. Päähenkilöt olivat aivan ihania. Juoni oli kiva ja erilainen ja toteutus oli täydellinen. Sanalla sanoen loistava.
Millaista olisi elää vedenpaisumuksen jälkeisessä maailmassa, jossa sinun jokaista askeltasi vahditaan? Nuorisokielisyys ei uponnut minuun, jokin jäi hiertämään, lisäksi Liljan asenne on enimmäkseen rasittava, eikä kasvutarina pääse nousemaan yhdeksi tärkeimmistä teemoista. Myös liian akateemisten termien käyttäminen kirjassa sai sen tuntumaan paikoin jäykältä. Kerronnan siirryttyä Halsingihiin tunnelmalataus muuttuu täysin ja kirja alkaa toimia ja maahanmuuttoteemat käänteiseksi kääntänyt Luther kuvaa hienosti Halsingihissa elävien maahanmuuttajien elämää ja kulttuurien kanssakäymistä.
Lähitulevaisuuden maailmassa nuoret luokitellaan erilaisiin ryhmittymiin sen mukaan, mitkä ovat heidän suurimpia vahvuuksiaan ja määrittävät heidän tulevaisuutensa. Viidentoista vanha Emmi Aalto on kuitenkin poikkeus. Potentiaali, jolla ei ole mitään erityisiä vahvuuksia. Väliinputoaja, josta oma perhekään ei tunnu välittävän. Eräänä aamuna Emmi havahtuu tilanteeseen, jossa kaikki muut ihmiset vaikuttavat kadonneen jäljettömiin. Tampere on autioitunut täydellisesti ja kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Emmi lähtee tutkimaan ympäröivää seutua saadakseen selville mitä on tapahtunut, mutta mysteerin verho ei ota raottuakseen, ei vaikka matkan varrella vastaan osuukin muutamia muita nuoria. Lisäjuonteensa tapahtumiin tuovat salaperäiset viestit, joissa on selkeä yhteys Emmin rakastamiin vanhoihin satuihin ja joiden lähettäjästä ei ole mitään selvyyttä. Salla Simukan "Jäljellä" (Tammi, 2012) on äärimmäisen nuorten ja nuorten aikuisten romaani, joka tuo eräällä tavalla mieleen John Wyndhamin "Triffidien kapinan" tai Richard Mathesonin "Olen legendan" kaltaiset apokalyptiset genreklassikot, joissa yhteiskuntarakenne on äkillisesti romahtanut, entiset lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa eikä päähenkilöllä ole muuta keinoa kuin yrittää selviytyä muuttuneessa ja vihamielisessäkin maailmassa. Scifitarinanmiljöö on virkistävän kotoinen: tapahtumat alkavat Tampereelta, eikä vielä ensimmäisessä osassa päädytä Helsinkiä kauemmas. Kovin futuristiseksi ei tamperelainen maisema ole ehtinyt muuttua, mitä nyt pilvenpiirtäjiä on noussut katukuvaan ja uusi urheiluareenakin on rakennettu junaradan päälle. Stockmann ja monet muut tutut paikat löytyvät vielä entisistä osoitteistaan. Suomalainen yhteiskunta on sen sijaan kokenut suurempia muutoksia, tosin kirjailija ei anna vielä tässä vaiheessa minkäänlaisia viitteitä siitä, mikä on moiseen kehitykseen johtanut. Simukka kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, nojaten vauhdin ja vaarallisten tilanteiden sijasta henkilöittensä välisiin kemioihin sekä huikeaan visioon lähes tyystin tyhjentyneestä maailmasta. Varsinaisten tapahtumien lisäksi lukijalle tarjotaan koukkuja pysähtyä miettimään ympäröivää maailmaa ja siihen sisältyviä kysymyksiä. Lukijan on vaikea laskea kirjaa kädestään, ja loppuratkaisu on todella koukuttava - niin koukuttava, että toisen osan haluaisi käteensä välittömästi eikä vasta ensi vuoden puolella.
Huh, siinäpä oli luettavaa. Pisin Black Dagger tähän mennessä ja tietenkin se koukutti yhtä lailla kuin kaikki aiemmatkin kirjat. Mieluusti tosin olisin lukenut Rehvistä ja Ehlenasta enemmänkin, koska heidän tarinansa jäi aika valjuksi ja mitäänsanomattomaksi muiden tapahtumien joukossa. Rehvenge on kuitenkin yksi lempihahmoistani, joten olisin mieluusti lukenut hänestä vaikka koko kirjan sivujen verran. Ensimmäisissä Daggereissa oli se hyvä puoli, että päähahmot todella olivat päähahmoja eivätkä uponneet sivuhenkilöiden alle. Kivaa lisukettahan se toi kirjaan, että siellä oli muidenkin hahmojen elämästä vaikka Wrathin pätkät eivät paljoa kiinnostaneet. Sen sijaan Xhexin ja Johnin "säätäminen" oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Hienoa oli tutustua tähän Rehvengen symphath-puoleen ja etenkin symphathien maailmaan vaikka kaikki siinäkään ei ollut mitään kaunista luettavaa. Hämärän alle jäi myös loppu. Lopettiko Rehv dopamiinin käytön ja millainen on hän oli täytenä itsenään, ilman rauhoittavaa? Kirjoissahan kun mainittiin, että hänen symphath-puolensa oli synkkä. Kaiken kaikkiaan mahtava kirja taas kerran ja jään odottamaan seuraavaa.
Ihanaa kun vanha renesanssi ja nykyaika yhdistetään! Suosittelen
Ikävä aloittaa näin kriittisesti, mutta mielestäni kirja oli joissain kohdissa aavistuksen pitkäveteinen… Se voi kyllä johtua aivan kokonaan minustakin, mutta mainittakoot, etten missään tapauksessa sano kirjan olevan huono tai mitään siihen suuntaan. Mielestäni kirja oli loistavasti rakennettua ja sopi saumattomasti edelliseen osaan. Loppu oli koskettava ja jollain lailla traaginen, vaikkakin hieman nopeastihan tuo loppui. Varsinkin kirjan viimeisiä rivejä olisi voinut ainakin muutamalla sanalla pidentää niin siinä olisi ollut kerrassaan mahtava ja onnistunut loppu. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kirja oli lukukokemuksena ihana ja ainutkertainen kokemus, enkä epäröisi jonain päivänä lukea kirjaa uudemman kerran.
Onhan se nyt selvää, että Harlequin-kirjoissa ei ole syvällisiä pohdintoja vaan suoraa toimintaa. Tässä kirjassa se tosin ponnahti esille entistä räikeämmin. Tarinan juoni oli ihan kelvollinen eikä lopussa tapahtuvaa hämmästyttäävä (ja tavallaan kornia) tapahtumaa olisi mitenkään osannut arvata etukäteen. Edge oli vallan loistava hahmo osuvien heittojensa kanssa ja Amberissakin oli kivasti sisua ja luonnetta. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Yön siivet - sarjasta ja olihan se ihan kelvollinen vaikka olen lukenut jos jonkinlaista negatiivista näistä pokkareista. Mikäli et kaipaa syvää kerrontaa vaan pinnallista raapaisua, vaihtuvia ja uskomattomiakin tapahtumia sekä räiskyvää romantiikaa, tämä on sinua varten.
Taas yksi kirjailija, joka saa täyden kunnioitukseni, kiitos ja kumarrus Cassandra Clarelle! Loistava, omaperäinen ja hauskalla huumorintajulla höystetty mahtava lukuelämys, jota voin milloin tahansa suositella kenelle tahansa. Jace on ehdoton lempihahmoni ja joskus tuntuu aivan kuin hän olisi reaalinen henkilö ja aivan kuin olisin tavannut hänet ennenkin… Clare osaa luoda aivan omanlaisensa maailman, tavallisten maallikoiden rinnalle. Kaiken hyvän lisäksi löysin kirjasta vain ja ainoastaan yhden virheen, mutta olenkin parantumaton perfektionisti, joten se saattoi olla vain omaa mielikuvitustani, enkä jäänyt siksi asiaa sen enempää pohtimaan. Rakastuin Jaceen ensisilmäykseltä ja siitä saakka olenkin seurannut hänen touhujaan suurella mielenkiinnolla. Hän on niin kovin samankaltainen kuin monet omien tarinoideni hahmot, että hän tuntuu jo tutulta. Ihastuin hänen pettämättömään huumorintajuunsa ja sainkin monet naurut hänen sarkastisista huomautuksistaan. Clary on hieman monimutkaisempi tyyppi. Hän on Jacen tapaan mielenkiintoinen henkilö, mutta Clare on ehkä luonut hänestä hieman liian kömpelön ja tietämättömän, häikäisevän Jacen rinnalle. Simon on ehdottomasti tarinan sympaattisin hahmo ja häneenkin rakastuin ikihyviksi. Toisinaan säälin häntä kirjaa lukiessani - vaikka hän kuinka yritti, Clary ei vain huomannut hänen yrityksiään kertoa tunteistaan, vaan haikaili aina Jacen perään…
Toisinaan kirja oli hyvä, mutta toisinaan taas en millään meinannut jaksaa sitä edes lukea. Olin odottanut kuudennelta osalta paljon enemmän, mutta sitten sainkin todeta kirjan olevan melko tylsä. Toki innokkaana Harry Potter –fanina en voisi ikinä sanoa kirjan olevan huono, ei suinkaan! Juoni oli omalla tavallaan kiinnostava ja omaperäinen, joskin alusta saakka ennalta –arvattava. Joka tapauksessa luin sen, mutta jäin odottelemaan seuraavaa osaa pienoinen epäluulo mielessäni.
Mielestäni kirja oli enemmän kuin täydellinen. Parempaa lukukokemusta en olisi edes osannut toivoa. Stiefvater on luonut lumoavan kirjasarjan, eikä toinen osa jää millään muotoa ykkösen varjoon, melkeinpä päinvastoin. Liikutuin kerran jos useammankin lukiessani kirjaa ja välillä oli pakko keskeyttää lukeminen ja sanoa itselleen, etteivät tapahtumat ole totta. Vain harva kirjailija on minun tasollani saavuttanut sellaisen kunnian, mutta Maggie Stiefvater, sai sen kirjan ensimmäisillä riveillä. Kaiken kaikkiaan loistavasti rakennettua herkkä ja höyhenen kevyt rakkaustarina täynnä tunnetta ja omanlaistaan lumousta!
Peilin takaisessa maailmassa sadut saavat uuden muodon. Yksisarviset ovat värikkäitä, kivet elävät ja ruusut pistävät. Kirjaa kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista ja tämä kerrontatapa toimii tässä tapauksessa vallan erinomaisesti. Funken kieli on soljuvaa, runollisen kaunista kerrontaa, jota on miellyttävää lukea. Jacobin itsesyytöksiin tosin kyllästyy välillä. Hän pitää itseään veljensä suojelijana, joka olisi valmis syöksymään veljelle tarkoitetun luodin tielle, mikäli voisi siten varmistaa Willin olevan turvassa. Teos voisi toimia omillaankin, mutta viimeiset sivut pohjustavat liikaa tulevaa osaa.
Miksi tarinaa kerrotaan Amerikassa? Minua tämä seikka vaivasi suunnattomasti, onko tässä nyt Suomen oma Houkutus? Olisin silti mielelläni nähnyt tarinan joko koto-Suomeen tai johonkin täysin kuvitteelliseen paikkaan sijoitettuna, jossa Laitisen luoma mytologia olisi toiminut vahvemmin. Seisoakseen omilla jaloillaan tarina tarvitsee hyvän jalustan ja sellaisen olisi voinut löytää vaikkapa Kalevalan maisemista. Tarinan idea on hyvä, jos kirjoittajan olisi annettu kasvaa pari vuotta ja hioa tarinaansa. Sillä on potentiaalia kuin hiomattomalla timatilla, mutta nyt huonoja puolia löytyi hyviä enemmän.Pahiten silmiin hiersivät toistuvat kuvailut samoista asoista: merenvihreät silmät, Hopen suorasanaisuus, mummon auton nolo väri... Tässä Laitinen olisi tarvinnut hyvän tukiverkon. Toivottavasti jatko-osien kanssa on käytössä esilukijoita. Hope on äärimmäisen ärsyttävä hahmo, joka ei osaa arvostaa ystäviää vaan laukoo ikäviä, kipeitä totuuksia päin heidän naamojaan. Hope löytää Catysta ja Sarahista negatiivisia puolia, jotka ovat itseasiassa Hopen omia, projisoituja tunteita ja ajatuksia. Hope ei kuitenkaan kehity tarinan aikana paremmaksi ihmiseksi, vaikka hän koko ajan muistuttaa itseään: ajattele loppuun ennen kuin sanot asiasi ääneen. Jos hahmo olisi oppinut virheistään, olisi kirja ollut äärimmäisen onnistunut. Keitä tai mitä surunsyöjät ovat? Minusta oli lukiessani hurmaavaa pohtia tätä kysymystä ja koota arvoituksen palapelin paloja kasaan kokonaiskuvan saamiseksi. Harmillisesti kirjassa oli turvauduttu suurelta osin kuluneisiin ilmaisuihin ja paikoitellen juoni eteni hyvinkin ennalta arvattavasti. Onneksi romantiikka osuudet piristivät kerrontaa positiivisesti.
Tosi hyvä kirja. Juoni oli loistava, samoin toteutus. Pidin kirjan kolmesta päähenkilöstä, Miasta, Midorista ja Antoinesta. He olivat kaikki selkeästi erilaisia ja pidin siitä, kuinka heistä kaikista oli kirjoitettu tasapuolisesti. Myös kirjan loppu (mikä ei muuten ollut todellakaan onnellinen) oli aivan loistava.
Uinuvien kirjojen kaupunki on kirja minun makuuni. Kirja on alusta loppuun mukaansa tempaavan yksityiskohtainen ja kiinnostava. Koko maailma on luotu uudelleen aukottomaksi ympäristöksi ja tarinan laatu vain nousee loppua kohti. Päähenkilö Hildegunstiin on helppo samaistua kirjan joka käänteessä ja hänen ajatuskulkunsa perässä on helppo pysyä. Suosittelen tätä kirjaa kaikenikäisille lukijoille.
Koko kirjasarjan luettuani voin jälkeenpäin sanoa, että tykkäsin Uusikuusta jotenkin erityisesti. Tarinan rauhallisuus ja yksinkertaisuus kiehtoi ja lisäksi koko kertomus toi täysin uusia näkökulmia ja tapauksia tarinaan.
Kirja oli mielestäni aivan loistava! Aivan niinkuin ensimmäinen osakin oli. Tämä oli todella mukaanasa tempaava ja lukemista ei millään olisi ikinä jaksanut lopettaa :D sitä vaan luki,luki ja luki.. Odotan innolla sitä kolmatta osaa!
Aivan ihana kirja! Ei yhtään haitannu vaikka Edward lähtikin. Jacob on aivan ihana tyyppi. Oli tosi hyvä veto vetästä se mukaan tähän tarinaan. Oli kiva lukea sen juttuja ja sitä miten se epätoivosesti yritti saada Bellaa itelleen. Uusikuu tulee aina olemaan paras twilight kirjoista ja tulen aina kuulumaan team Jacobiin. 5 tähden arvonen kirja<3
Huh, en edes tiedä mistä aloittaa. Tämä kirja on todellakin täynnä historiaa ja menneitä aikoja. Se tuntuu suorastaan tursuvan ulos kirjasta. Kirjoittaja tietää todella historiasta, alkemiasta ja jopa perinnöllisyystieteestä. Teksti on ns. raskasta luettavaa, koska siinä käsitellään paljon historiallisia asioita, ihmisiä ja paikkoja ja kevyemmän tekstin lukijoille se saattaa olla siksi erittäin pitkästyttävää luettavaa. Romantiikkakin tuntuu hukkuvan useaan otteeseen muun tarinan alle. Omaan lempilukemistooni ei todellakaan kuulu tämän kirjan kaltaiset tuotokset, mutta jotenkin kirjan tunnelma vangitsi ja lennätti aivan uuteen maailmaan, jossa on vanhoja linnoja, mahtavaa punaviiniä ja jännittäviä tapahtumia. Kirja ei sinänsä ole täynnä vauhdikkaita tapahtumia vaan ensimmäinen puolisko kirjasta keskittyy lähinnä Matthewn ja Dianan tutustumiseen ja tunteiden kehittymiseen. Puolen välin jälkeen pääsemmekin tutustumaan kunnolla Matthewn perheeseen ranskassa sekä Dianan noitaperheeseen amerikassa. Lisäksi Dianan "elävä" kotitalo oli aivan ihana lisä tarinaan. Tässä kirjassa noidat todellakin ovat noitia ja pystyvät käsittelemään myös luonnonvoimia. Pahiksiltakaan ei vältytä. Kirja jää todella ärsyttävään kohtaan ja jatko-osaa jää janoamaan kuola poskella vaikka kirja ei suosikkeihini lukeudukaan. Hauskana bonuksena muuten suomalaisnoita nimeltä Satu Järvinen, joka herätti huvitusta useaan otteeseen.
Jännittävä ja viihdyttävä dekkari, joka tempaisee mukaansa! Enkeleillä ei mässäillä liikaa, mikä on minusta vain hyvä asia - kirja toimisi ihan ilman suurempia yliluonnollisia elementtejäkin. Tukholman historiaan viittaavat pätkät olivat hyvin viihdyttäviä. Koko arvosteluni ilmestynee Tähtivaeltajassa 2/2012.