Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Yksi viime vuosien suosikkikirjoistani. Tämä oli ensimmäinen vaihtoehtohistoria, jonka olen lukenut ja yksi niitä ainoita, joita olen myöhemminkään lukenut. Ensimmäinen lukukerta oli hämmentäväkin, kun kirjailija syrjäytyi päätarinasta alaviitteissään johonkin aivan toiseen tarinaan, niin että menin välillä aika sekaisin ja jossain vaiheessa luovuin alaviitteiden lukemisesta. Niihin voi palata myöhemminkin, koska ne ovat monesti ikään kuin itsenäisiä pienoistarinoita. Mutta kyllä tässä kirjassa juonikin on ja omaperäinen juoni onkin. Toisella lukukerralla ei tuntunut ollenkaan yhtä eksyttävältä. Toisaalta ymmärrän niitäkin, joilta tämä kirja jää kesken. Seikkailullisuus esimerkiksi sanan perinteisessä mielessä puuttuu ja alaviitteineen teos pyrkii jäljittelemään enemmän tieteellistä tutkimusta sen sijaan, että tyytyisi perinteiseen romaanin muotoon. Mutta tuohon muotoon alaviitteiden käyttöineen sisältyy sellaista (itse)ironiaa, että analyyttinen ja älyllisisistä leikeistä pitävä mieleni sai ravintoa yllin kyllin. Jännitystä juoni myös sisältää, vaikkei sitäkään kliseisimmissä muodoissaan.
Enemmän ehkä mielipiteenä lukuvinkkejä etsivälle kuin varsinaisesti tämän kirjan arvosteluna totean, että tämä Seikkailu-sarja (Seikkailujen saari, linna, laakso, meri, vuori, laiva, sirkus, joki) on parasta Blytonia. Tiettyä toistoa (tuttuutta?) näissäkin kirjoissa on keskenään, mutta ei sentään Viisikkojen tasoista tylsyyttä. Tämä Seikkailujen vuori ei muistaakseni ollut minun mielestäni sarjan paras kirja. Järjestyksessä lukeminen kannattaa siinä mielessä, että lasten perheen tarina kehittyy kirjojen taustalla. Taattua, ehkä jo vähän vanhanaikaista lasten seikkailua. Tämä on perheessämme kahden sukupolven testaama mielipide. Kestääkö vielä kolmannen sukupolven, jää nähtäväksi. En halunnut kirjoittaa tätä mihinkään muuhun ketjuun tai perustaa uutta, koska ajattelin kiinnostuneiden löytävän tämän kommentin parhaiten tästä kirjan kohdalta, mutta ylläpito siirtää sitten, jos katsoo aiheelliseksi.
Kuka on Jenna Fox? oli tarina mikä sai minut tuntemaan vihaa ja surullisuutta. Vihaa siksi, koska minusta kukaan ihminen ei voi päättää toisen hengestä. Eivät edes vanhemmat. Ja surullisuutta siksi, että Jennan tarina oli jollain lailla koskettava ja tunteita herättävä. Kukaan ei voi olla onnellinen joutuessaan elämään toisten tekojen takia. Mutta kirja oli myös todella loistava. Se oli hyvin kirjoitettu ja todentuntuinen. Kirjailija oli osannut hyvin kirjoittaa Jennan tuntemuksia. Kaiken lisäksi kirja saa miettimään, tuleeko tulevaisuus näyttämään tältä. Eipä olisi hääppöinen tulevaisuus ihmisilläkään.
Aivan mahtava kirja! Sain luettua kirjan kahdessa päivässä, lukemista ei vaan voinut jättää kesken. Kirja oli tosi hyvin kirjoitettu ja hahmot mielenkiintoisia, ei ollut perusluonnetta että tytöllä ei ole yhtään kaveria yms. Langennut enkeli-kirjaa on usein verrattu Twilightiin ja omasta mielestä nämä kaksi kirjaa ei edes muistuta toisiaan (saati että voisi vielä verrata toisiinsa!). Innolla toista osaa odottamaan!
edit:// arvostelun kirjoittaja on antanut kirjalle 4/5 tähteä, ei viittä. Arvosanan laskeminen johtuu siitä, että kirja ei ole jättänyt kovin vahvaa muistijälkeä. Valtaistuinpeli aloittaa Tulen ja jään laulu -nimisen, lähes loputtoman pitkän kirjasarjan. Annoin aloitusosalle täydet pisteet, mutta miksi? Valtaistuinpelissä on lukuisia hyvin rakennettuja ja ristiriitaisia henkilöitä. Kun kirja ei kliseisen fantasian tavoin kerro, miten yksi poikkeuksellinen yksilö pelastaa hämmästyttävästi koko maailman, voidaan hahmoista saada paljonkin irti. Henkilögalleriasta löytyy pohjoiseen sotilasjärjestöön dumpattu äpäräpoika, hienon suvun juonikas mutta monesti nöyryytetty kääpiö, vallastasyrjäytetyn suvun veljensä pahoinpitelemä lapsimorsian ja miekalla salaa sohiva hienostotyttö muutamia mainitakseni. Juonesta on noin kymmenen eri kertojan takia hieman vaikea pysyä kärryillä, jollei keskity kunnolla, varsinkin kun pitäisi yrittää painaa mieleen ensi osien kannalta mahdollisesti merkittäviä yksityiskohtia. Hahmojen määrä on siitä huolimatta lähinnä positiivista. Kirjan miljöö on melko tavallinen keskiaikaiseen Eurooppaan pohjaava systeemi. Merten takaa tosin taitaa löytyä niin hunniaroa kuin fantasia-Kaukoitäkin. Historiallinen kuvailu on realistista. Itse asiassa varsinaista taikuutta esiintyy hyvin vähän, varsinkin alkupuoli on lähinnä hovijuonittelua ja eri hahmojen esittelyä - ja viirien värien kuvailua ja muuta lähes raivostuttavaa pitsinnypläystä. Kirja voisi olla napakamminkin kerrottu. Muitakin puutteita on: monien fantasiakirjojen tavoin tässäkin lapset ja nuoret ovat epärealistisen aikuismaisia. Martin ei mielestäni kuvaa naispuolisia henkilöhahmoja yhtä tarkkanäköisesti kuin poikia ja miehiä. Ehkäpä kuvioihin tulee myöhemmin naisia, joilla on muutakin pääomaa kuin seksikkyys, petollisuus, äidillisyys tai pelokkuus? Olen nyt kuitenkin höveli ja annan täydet (kuten monille kyseenalaisille, mutta minulle tärkeille kirjoille).laskelmoinnista ja innosta kypärien kuvailuun - ja upeasta aloituksesta, josta täytyy saada jatkaa.
Kirjassa on kaunis kansi. Voisi luulla ettei tällä kannella olisi mitän tekemistä kirjan kanssa, mutta oikeastaan se sisältää paljon symboliikkaa kirjan juonesta. Paljastettakoon yksinkertaisin tulkinta nuoren kasvutarinasta, jonka voi rinnastaa perhosen muodonvaihdokseen toukasta kauniiksi, uniikiksi perhoseksi. Painotan sanaa uniikki, sillä me kaikki ihmisethän olemme erilaisia. Mistä johtuukin tämä erikoisuus, onko kyseessä ympäristön ja/tai perimätekijöiden vaikutuksesta muovaantunut persona, vai onko kaiken takana sielu. Ihmisen aivoissahan on myös perhoskuvio, tarkemmin ottaen selkäytimen poikkileikkauksessa. Tämä kirja saa miettimään ihmisyyttä, minuutta, inhimillisyyttä ja sitä, kuinka paljon on tarpeeksi, ja miten paljon on liikaa. Kovin syvällistä selontekoa en tästä kirjasta tahdo kirjoittaa, sillä muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerrankin nuorten/nuorten aikuisten kirja, jossa on nerokkaalla tavalla saatu kerrostumaan tarina, jota ei aivan kokonaan voi ennalta arvata. Pelottavan todentuntuinen tulevaisuuden kuvaus, joka ei todellakaan ole liian kaukana totuudesta. Tämä voisi olla tulevaisuuden historian kirjasta. Nykyäänkin kun liikkeellä on paljon tappavia viruksia ja bakteereja, joiden kyky vastustaa antibiootteja ja muuta lääkitystä on ällistyttävä. Kirjan teemat saavat ajattelemaan kysymyksiä. Kuinka paljon lääketiede voi sinun ruumistasi muokata? Elinsiirrot ovat nykypäivää, milloin siirrymme scifileffoista tuttuun maailmaan, jollainen löytyy mm. I, Robotista vain kahdenkymmenen vuoden päässä? Will Smithin esittämä hahmo etsivä Del Spooner sanookin jossain vaiheessa elokuvaa: Well, take it from me, read the fine print on the organ-donor card. It doesn't just say what they can take out. It says what they can put back in. Kuka on Jenna Fox? teoksen englanninkielinen nimi (The Adoration of Jenna Fox) kertoo vanhempien ainokaiseen tyttäreensä lataamista toiveista ja siitä, kuinka ahdistavaa voi ollakaan täydellisyyteen pyrkiminen. Kirja jaksaa yllättää, eikä tätä lukiessa tule tylsää, paikoin olisi ehkä kaivannut syventävää kuvailua, mutta kirja on kaikesta huolimatta varsin nerokas käänteissään.
No tuli tuossa alkukesästä sellanen olo, että 'plääh, ei oo taaskaan mitään luettavaa'. No menin sitten vanhempieni kirjahyllylle ja pyysin isääni ehdottelemaan jotain luettavaa. Hän poimi sitten 'DragonLancen' ja Salvatoren 'Mustan haltian' mukana 'Pernin lohikäärmetarinat'. Aloin sitten lueskella näitä kaikessa rauhassa ja huomasin sitten pitäväni kirjoista. Viimeinen kirja, 'Tuliliskohjen laulu', kädessäni viimeinen sivu käännettynä nurin, aloin sitten ruikuttaa jatko-osia, joita ei suomeksi ollut ilmestynyt. No tilasimpahan sitten englanniksi. Kaikin puolin kirja sai ihon kananlihalle ja ajatuksen kuriin. Jotkin kirjan henkilösitä olivat äärettömän ärsyttäviä, mutta joskus aivan ihania. Esim. Lessassa inhosin hänen ylvästelyään, mutta jossain kohdin rakastin hänen lempeyttään. Kylara tosin oli sellainen hahmo, jota oli yksinkertaisesti pakko vihata koko sydämestään. Toisessa osassa lähes tulkoon huusin kauhusta Pridethin ja Wirenthin onnettomuttaa, ja Brekken surua. Mutta yksi asia jäi vaivaamaan; Lessa ei missään kohdassa kirjaa, eikä sen jatko-osia, sanonut rakastavansa F'laria. Kaikin puolin ihana kirjasarja, jota suosittelen lämpimästi kaikille fantasian ja scifin ystäville.
Ehdottomasti upea kirja, ja kannattaa lukea. Teksti oli kuitenkin sellaista, että vähän väkisin pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun. Silmarillion on kuin raamattu. Se ei ole varsinainen kertomus, vaan se on historia, Keski-Maan ja Beleriandin historia. Ihan alku oli sellainen, että: Mitä hemmettiä, mitä tässä nyt oikein tapahtuu? Mutta sitten kun aloin kirjaa kunnolla lukea, niin kyllä se siitä selvisi. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka uskovat pystyvänsä lukemaan noin vanhaa tekstiä.
Kirja oli hieman tylsempi kuin itse Taru sormusten herrasta, joten aloin hieman kyllästyä. Joka tapauksessa oli mukava saada lukea Bilbosta ja hänen retkistään, kun ne otettiin esille tuossa trilogiassakin. Hyvää - joskin vanhaa - tekstiä, joka sain paikoin ihon kananlihalle. Ai, ai, Klonkkuseni. Ja lisäksi Gandalf toi mukavasti tuota huumoriakin kirjaan.
Omasta mielestäni vuosituhannen ykkös-fantasia-trilogia. Parempaa ei vain voi löytää. Tietysti melko vanhaa tekstiä, joten alku oli hieman tylsä, mutta kun pääsi vauhtiin, se oli siinä sitten. Turha enää edes yrittää päästä irti kirjasta, joka oli muuttunut huumeeksi. Loppujen lopuksi kävikin niin, että itse elin kirjan tunteissa. Minä itkin kun kirjan henkilöt itkivät, minä iloitsin kun kirjan henkilöt iloitsivat, ja minä ahdistuin kun kirjan henkilös ahdistuivat. Kaiken kaikkiaan upea kirja, kuten jatko-osansakin.
Jaa'a, vaikea sanoa että onko nyt noita Jacksoneita parempi. Ehkä hiukan. Sinänsä Egyptin jumaltarusto on mulle vieraampaa kuin Kreikan, joten ehkä hiukan parempi kyllä. Näitä Riordaneita kyllä varjostaa se, että kirjailija ei oikeastaan kirjoita näitä itse, vaan tekee tarujen pohjalta. Joka tapauksessa kirja oli hauska ja jännittävä, joskin jossain kohdissa alkoi hieman haukotuttaa. Mutta muuten jäin innolla odottamaan jatkoa.
"Olla tahtoisin alla mainingin tuolla tursaan puutarhassa turvassa [...] Me tsimmattais, ja gimmat sais korut koralleista syvyyden Joka boitsu, giltsi olis ihan et voi piltsi kun hiffaisivat mestan hyvyyden [...] Niin se on joo, ei kukaan oo ees tursaan puutarhassa turvassa ei edes tursaan puutarhassa turvassa..." (Freud, Marx, Engels & Jung: Tursaan puutarhassa) Kat Fallsin "Veden alla" on kohtalaisen onnistunut nuorten scifi-romaani, jossa lähitulevaisuuden maailmaa on kohdannut pahemmanlaatuinen ekokatastrofi; jäävuoret ovat sulaneet ja melkoinen osa maailmaa on jäänyt veden alle. Niinpä pieni osa ihmiskunnasta onkin siirtynyt merenalaisiin siirtokuntiin, joissa he kuvainnollinen hiki hatussa viljelevät merilevää ja kasvattavat tonnikalalaumoja. Siirtokuntien asukkaiden elämä ei ole muutenkaan järin helppoa, sillä esivalta on kelvotonta ja meret kätkevät syvyyksiinsä ikäviä salaisuuksia, mutta suurinta kauhua herättää kuitenkin Krottiliigaksi kutsuttu lainsuojattomien joukko, joka ei kaihda veritekoja ja jota johtaa kammottava Hämyksi kutsuttu mies. Tähän seikkailuun tempaistaan mukaan 15-vuotias Ty-poika sekä pinnan yläpuolelta saapunut, kadonnutta veljeään etsivä Gemma-tyttö. Nopealukuisessa ja viihdyttävässä romaanissa teemoja etsitään niin ekoscifin kuin perinteisen western-kuvastonkin puolelta, ihan söpöä rakkaustarinaa unohtamatta. Suositellaan seiskaluokkalaisista ylöspäin.
Tarina etenee pääosin Ephin (Ephraim Goodweather), CDC:n tartuntatautien lääkäri-tutkijan näkökulmassa. Kysessä on tosiaankin pöpö, mutta kukaan ei osannut aavistaa, millainen. Lääkärin on vaikeaa nähdä tautia ja potilasta toisistaan irrallisina, saati pitää tautia niin pelottavana tai parantumattomana, että potilaan henki olisi siinä sivuseikka. Kuinka tapajaksi tullaan? Jos tappaa viruksen saaneen ihmisen, joka ei ole enää ihminen, onko se edelleen murha? Näiden kysymysten kanssa Eph ja muut hahmot kirjassa kamppailevat kohdatessaan aivan uudenlaisen kuvauksen vampyyreistä, jotka eivät ole kauniita muotilehden malleja. Aluksi minua ärsytti suunnattomasti kirjailijoiden viljelemät spesifit kuvaukset lentokoneen osista ja lääketieteellisistä instrumenteista että taudinkuvista, normilukijalle riittäisi vähempikin, eikä ketään voi oikeasti kiinnostaa millaisella kaasulla hitsauspilli toimii, eihän? Tähän kuitenkin tottuu kirjan edetessä, joskaan tyylistä ei ole pakko pitää. Muistuttaa siis tältä osin Michael Crichtonin, Robin Cookin ja Tess Gerritsenin tyylejä. Sihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Lukemista haittasi tahallinen pelon paisuttaminen, kirjailijat sortuvat clichéisiin yrittäessään luoda painostavaa ilmapiiriä. Tämä on jo nähty. Tätä vaivasi sama vitsaus kuin Justin Croninin Ensimmäistä siirtokuntaa: liiallinen elokuvamaisuus. Jopa osa henilöiden välisestä keskustelusta on kirjoitettu repliikki tyyllin. Hauskin henkilöhahmo on Fet, tuholaistorjuja.
Kirjaa aloin lukemaan sen takia, että en löytänyt kirjastosta muuta, mutta en joutunut pettymään! Kirja on kokonaisuudessaan paljon parempi kuin Twilightit (näiltäkin tosin maine mennyt elokuvien takia) ja harmittaa sillä tiedän ettei tosi moni ala lukeen ees tätä kirjaa. Alku ei ollut paras, ja en olisi varmaan edes jatkanut kirjan lukemistta sillä inhoan preesens-tyyliä. Mutta ollessani lääkärin vastaanotolla, ei ollut muuta tekemistä ja jatkoin lukemista ja kirja parani koko ajan! Lopulta en vaan voinu lopettaa kirjan lukemista. Juoni oli tosi hyvä, en vaan tykännyt ainasesta kolmiodraamasta. Kirjan loppu oli paras, ja itkinki vielä.
Kokoelmat ovat aina epätasaisia - L A Lewisin naisvihan saastuttama kostofantasia Kirjailijan kertomus ei ole kovin kiinnostava päiväuni naisen orjuuttamisesta - mutta ne helmet! Ivan Turgenjevin outo Aaveita on lumoavan kauniisti kirjoitettu tarina verta imevästä kummituksesta. Bram Stokerin Draculan vieras on hieman sekava mutta tunnelmallinen novelli vampyyrien vuoksi hylätystä kylästä, noitien ja vampyyrien yöstä ja mausoleumissa lepäävästä kreivitär Dolingen von Grazista. Manly Wade Wellmanin loistava Chastel on piristävän vanhanaikainen ja David Rowlandsin Sodoman omenat levittää katolista uskoa häijynilklisesti mutta kiinnostavasti. Jessica Palmerin Hiljainen on yö on feministinen vastine Kirjailijan kertomukselle - kellään ei ole niin vaikeaa kuin rikkailla yläluokan naisilla - mutta kertomus viktoriaanisen perheen vampyyreistä toimii loistavasti. Anne Ricen Rampling Gaten isäntä on parasta Ricea - toisin kuin Vampyyrikronikat, 1800-luvun lopun Englantiin sijoittuva RGI on elegantti olematta tylsä.
Tämä kirja kannattaa ostaa Joseph Sheridan LeFanun tunnelmallisen Carmilla-novellin vuoksi. Tarina yhdistelee kiehtovasti aitoa Keski- ja itä-Euroopan vampyyriperinnettä goottilaiseen romantiikkaan ja esittelee yhden kaikkien aikojen parhaista vampyyrihahmoista. Muuten tarinat ovat hyvin tylsiä ja Stokerin tarina täyttä roskaa, jota en jaksanut kahlata loppuun asti.
Kuten olen aiemmin maininnut, King on yliarvostettu roskakirjailija (enkä nyt todellakaan tarkoita roskaa mitenkään positiivisessa mielessä). Tässäkin törkyisten sivuhahmojen esittelyyn ja pottadialogiin tuhlataan aikaa, ja ihmelapsi Mark on aikuisen miehen naurettava voi-kun-kakarat-oikeasti-ois-tällaisia-pikkuaikuisia-fantasia mutta vampyyriteema yhdistelee kansanperinnettä ja elokuvista tuttuja "vampyyrisääntöjä" tunnelmallisesti.
Collins kuuluu Kingin, Koontzin ja Barkerin kanssa näihin yliarvostettuhin, törkyisiin roskabestselleristeihin joiden kierot fantasiat eivät ole ikinä meikäläiselle avautuneet. Sonja Blue on vastenmielinen ja pitkästyttävä vampyyri joka haukkuu Draculan ja Varneyn, vaikka on itse likainen pikku nousukas. Enkä minä ole ikinä pitänyt nahasta, satiini ja pitsi on paljon kauniimpaa.
Halpa, huonosti kirjoitettu mutta viihdyttävä kopio Hammer-yhtiön goottilaisista vampyyrielokuvista - juoni on selvästi Hammerin visuaalisesti upeasta hölmöilystä Lust for the vampire, tosin nykyajan Englantiin siirrettynä. B-elokuva kirjan muodossa, ja yksi äärimmäisen tuotteliaan saksalaisen kioskiirjailijan Jason Darkin (oikea nimi: Helmut Rellergard) viihdyttävimmistä kynäilyistä. 3,5.
Rowling ylitti itsensä, kolmas kirja on lempikirjani ja luin sen vasta viidennen kerran. Jännittävää kuvailua, ennenarvaamattomia juonenkäänteitä, ja Harryn vanhempien menneisyydestä selviää vähän. Loppuratkaisu oli täydellinen ja koskettava, tyypillistä Rowlingia! Kirja ansaitsee täydet viisi tähteä.
Virkistävä ja monipuolinen SUOMALAINEN lukukokemus, jonka kruunaavat hauskat henkilöt. Kerronta voisi kuitenkin olla hiukan mielenkiintoisempaa, se on välillä hiukan puisevaa ja tavanomaista. Lukiessa ei tarvinnut paljoa miettiä, ja sainkin kirjan luettua neljässä päivässä.
Kirja oli nopeaa ja kevyttä luettavaa ja sarjaan pääsee mukaan, vaikkei olisi muita kirjoja lukenutkaan. Kertoja vaihtuu joka luvussa, joka lisää mielenkiintoa ja päästää lukijan päähenkilöiden sisään.
Toinenkin osa oli mielenkiintoinen, ja huumoria löytyi. Päähenkilöt hajaantuivat ja tarinaa kerrottiin mukavasti vuorotellen luvuittain eri henkilöiden näkökulmasta.
Ihanaa vanhanajan kerrontaa. Tolkien luo upean maailman ja kertoo monipuolisesti henkilöistä. Kirjassa on jännitystä ja huumoria juuri sopivasti!
Olen lukenut koko sarjan useaan kertaan. Tämä ensimmäinen oli todella koukuttava, ja sainkin luettua sen kahdessa päivässä. Suosittelen kaikenikäisille!