Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Shakespearen Myrsky on tämän tarinan inspiraation lähde. Ongelma vaan itselleni on se, että en ole kiinnostunut Shakespearen näytelmistä, enkä myöskään Myrskyä ole entuudestaan lukenut saati sitten nähnyt näytelmää. Tarinassa näytellään muunnelmaa Myrskystä, mutta tarinan kehyskertomus on myös variaatio Myrskystä. Siinä mielessä ihan oivaltava teos on kyseessä, mutta en ole muistakaan teatterimaailmaa kuvaavista kirjoista erityisemmin pitänyt. Tämä ei ollut poikkeus. (26.8.2019)

Tarinassa perheen tytär Rosemary kertoo elämästään ja perheestään. Alkuun tarina veti ihan hyvin, mutta jossain puolen välin jälkeen kiinnostus lopahti ihan tyystin. Kuitenkaan kirjailijan tyylissä kertoa tarinaa ei ole moitetta vaan itse tapahtumat tai niiden vähäisyys alkoi kyllästyttää. _^(16.8.2019)

Tarinan tyylissä on monenlaista vivahdetta – siinä on kovaa scifiä, seikkailua, vakoilujännäriä, avaruusoopperaa, aikamatkailua, sotatoimia, jopa rakkaustarinaa.

Singulariteettitaivas ei ollut kaikkein helpoin kirja itselleni. Teknologian selvittelyssä olin aika kuutamolla ja muutenkin lukutahtini oli tarinalle liian hidas ja ympäristö lukemiselle välillä rauhaton, jolloin tarina ei aina pysynyt kasassa päässäni. Lukemiseni huonoista lähtökohdista tai lievästi sekavasta kerronnasta huolimatta kirjasta jäi hyvä maku lopulta. Tarinassa on mainioita ideoita, vaikka kuinka. Festivaali ja kriitikot mm. olivat hykerryttäviä. Pientä huumoria esiintyi kerronnassa siellä sun täällä, mikä on aina tärkeää – hauskaa pitää olla. Lopussa irtonaiset langanpäät sidottiin hyvin yhteen ja eri osa alueiden epäselvät tarkoitukset ja roolit sai selityksensä.Lukisin mielelläni Strossia lisää suomeksi. (30.7.2019)

Saalistaja jatkaa hyvin loistavasti alkanutta Kissojen kesken sarjaa. Faythe on edelleen hyvä päähahmo, ja Jace yhtä ihana kuin ennenkin. Marc on taas yhtä vastenmielinen kuin ennenkin...

Kirjan juoni on hyvä ja kerronta sujuvaa. Tapahtumat tempaavat mukaansa ja yllätyksiäkin on luvassa. Saa vain nähdä miten sarja jatkuu. 

Minäkertoja on ennustajaeukon poika, joka haluaa periä äitinsä lahjat.
Toinen ääni tarinassa on edesmenneen äidin, joka paljastaa pojan luonteen. Kolmantena minäkertojana tarinan loppupuolella on prinsessa, jolla on epämuodostuma.

Liikkuva linna on sellainen kirja, jonka ahmii yhdeltä istumalta ihan huomaamattaan. Se on hauska, jännittävä, mukaansatempaava, mielikuvitusrikas, hurmaava, sympaattinen – se on kirja, jota on pakko ylistää, se on vain niin täydellinen. Tämä on yksi niitä kirjoja, joita jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana ainakin kerran. Ja ehkä toisenkin. Lue koko arvostelu täältä: https://haaveenakirjailijanura.blogspot.com/2019/12/kirja-arvostelu-diana-wynne-jones.html

Kissatyttö on mahtava kirja. Juoni on erilainen ja ihmiskissat mahtavia. Faythe on hyvä päähahmo ja muista hahmoista Jace oli paras. Muut hahmot, varsinkin Marc ovat todella ärsyttäviä, mikä on varmasti tarkoituskin. 

Kirja on hyvin tapahtumarikas, eikä siinä ole tylsiä kohtia. Sitä vain halusi lukea ja lukea, eikä sitä voinut lopettaa ennen kuin oli ihan pakko. Mahtava sarjan avaus.

Brighidin matka oli selkeästi huonompi kuin edeltäjänsä Elphamen valinta. Pidin tosi paljon Brighidistä hahmona, mutta kirjan alku oli uskomattoman tylsä. Voi sanoa, että kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta kun Brighid, Cuchulainn ja uusfomorialaiset olivat päässeet MacCallanin linnaan. Siitä alkaen kirja tempaisi mukaansa ja sitä oli vaikea laskea käsistä. 

Elphamen valinta on mahtava kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Partholon-sarjalle, ja samalla oman sarjansa ensimmäinen osa. Heti alussa huomaa, että tämä kirja on parempi, kuin ensimmäisen sarjan kirjat, niin hyviä kuin nekin ovat. Parasta Elphamen valinnassa on kuitenkin se, että kirja on kirjoitettu hän-muotoon ja näin ollen siitä tulee parempi. 

Valontuoja on hyvä kirja, vaikka tässä osassa päähenkilönä onkin Rhiannonin tytär Morrigan. Juoni on vähän huonompi, kuin kahdessa ekassa osassa, mutta onneksi toteutus toimii. Morrigan oli aluksi mielestäni hyvä tyyppi, ja häneen pystyin samaistumaan paljon paremmin kuin Shannoniin. Mutta aika pian hänestä muotoutui rasittava ja typerä tyttö, joka sai kiristelemään hampaita. Myös tässä osassa on rakkaustarina, mutta se jätti minut todella kylmäksi. En välittänyt yhtään heidän "rakkaudestaan", osittain siksi, että sekin leimahti liekkeihin hetkessä, mutta myös siksi, että kumpikin osapuolista ei merkinnyt minulle mitään. 

Valittujen taisto jatkaa mallikkaasti Partholon-sarjaa. Pidän sarjan juonesta, ja Shannonista, vaikken, kuten jo ensimmäisen osan arvostelussa mainitsin, voikaan samaistua häneen. ClanFintan on myös mahtava hahmo. 

Kirjan kirjoitustyylissä on kuitenkin jotain, mikä vähän tökkii. Shannonin ja ClanFintanin rakkaustarina on ihana, mutta liian nopeasti syttynyt. Ihmisten maailman Clint oli myös todella ihana, mutta taas se liian nopea tunteiden roihahtaminen ottaa päähän. 

Kirja oli hyvä ja mukaansatempaava. Lukuunottamatta, että lopussa Inkan itsekkyys korostui niin paljon, että se alkoi ärsyttämään.

Kirja nappasi heti alkumetreillä kuin nälkäinen kuha uistimeen ja piti koukussa loppuun asti. Lukiessani näin niillä kuuluisilla "sielun silmillä" niin peijoonin kuin Moukku-Ollin fyysiset hahmot. Oli tosi mukavaa, että lähes kaikki kummat tyypit olivat jollain muotoa sympaattisia. Virkistävä kirja!

Todella vaikuttava teos. Teoksen maailmaan pääsee paremmin mukaan jos on lukenut aiemmat osat, mutta loppu oli yksinkertaisen täydellinen.

Novellikokoelma, jossa kirjoittajina vuoronperään on Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Mielestäni parhaat tarinat olivat Heikkilän kirjoittamat Chatte ja Agnes. Niissä oli varsin hyvät ideat ja kerrontakin vetävää, mutta jotain toteutuksessa silti uupuu. Muut tarinat olivat hyvistä ideoistaan huolimatta kokonaisuudessaan keskivertoja. Niitä luki sujuvasti, mutta mitään wau elämystä en niistä saanut. _^(19.7.2019)

Kirja on vaihtoehtohistoria, joka lähtee eri uomiin todellisesta liitukaudelta lähtien. Mm. dinosauruksia ei kohdannut sukupuutto. Sukupuuttoon kuolleista eläimistä mastodontti on erityisesti tarinassa esillä.

Kirjan maailmassa on kaksi hallitsevaa älyllistä lajia. Lämminveriset nisäkkäät, ihmiset eli tanut sekä vaihtolämpöiset, muinaisista matelijoista kehittyneet jilanet. Tanujen elämänmeno on alkeellista metsästäjä-keräilijä tyyppistä.  Jilanien keskuudessa on puolestaan teknologista osaamista, he ovat ajan saatossa muokanneet geenimanipulaation avulla useita eläimiä hyötykäyttöön. Heidän ajatusmaailmansa ja käyttäytymismallit poikkeavat huomattavasti ihmisistä. Molemmat lajit ovat varsin sotaisia ja etenkin jilanet raakalaismaisia. Kirja käsitteleekin paljon lajien vihanpitoa ja keskinäistä sotimista.

Tarinan lähtökohta on 1800 luvulta, jolloin hullu tiedepoika kehitteli koirat, jotka seisovat kahdella jalalla ja niillä on kädet. Koirat kykenevät myös puhumaan. Keksijä on harvinaisen vastenmielinen hahmo silpoessaan eläimiä tunnontuskitta kokeissaan. Tarina kertoo koirien vaiheista 1800 luvulta nykypäivään ja siitä mikä ongelma koirilla on alkanut ilmetä nykypäivänä. Tarina ei ollut kiinnostava, mutta luin sen kuitenkin loppuun._^(15.6.2019)

Päähenkilöllä on geeneissä virhe, jonka vuoksi hän ei vanhene siinä, missä normaalit ihmiset. Hän on elänyt reippaasti yli 400 vuotta, eikä elinikä odote ole vielä edes puolessa välissä. Tarina seuraa miehen elämää vuodesta 1581 nykypäivään sekalaisessa järjestyksessä. Tarina on sujuvasti kirjoitettu ja sitä luki oikein mielellään.  Vaikka sisällössä ei mitään mullistavaa sinällään tapahtunut, en missään kohtaa kyllästynyt tarinaan. (_^11.6.2019)

Kirjassa esitellään useampi versio samasta tarinasta - kaksi pitkää ja kaksi lyhyttä tarinaa. Lyhyet tarinat olivat lähinnä selontekoa tapahtumista ja siinä mielessä raskaanpuoleista lukea. Pidemmissä tarinoissa kummassakin oli ansionsa ja kompastuskivensä. Viimeinen versio oli laveampi. Siinä tapahtumia kuvattiin aikaisemmilta vaiheilta ja tarkemmin kuin alkuperäisessä versiossa. Ongelmana on vain se, että tarina jäi täysin kesken. Alkuperäisessä versiossa pidin puolestaan ärsyttävänä, kun tehokeinona käytettyä sanontaa "ja katso" käytetään liian usein.

Tapahtumat sijoittuvat hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen avaruuteen aurinkokuntamme ympäristöön. Aurinkokunta ei ole enää samanlainen kuin se on nyt vaan Vanhan auringon ympärille on kehittynyt 50 miljoonaa eri maailmaa.

Varjokapteeni on jatkoa Kostajalle ja ei toimi, jos edellinen osa on lukematta. Vastoin odotuksiani tulossa on vielä kolmas kirja sarjaan, sen verran keskeneräiseksi lopetus jäikin. Tarina alkoi melko hitaasti, mutta meno parani puolen välin kohdilla ja oli lopulta oikein viihdyttävää avaruusoopperaa. (2.5.2019)

Kirja on viimevuosisadan alusta ja suomennettu melko tuoreeltaan vuonna 1907. Kirja on vapaasti ladattavissa Project Gutenbergistä. Kesti hetken tottua vanhanaikaiseen suomenkieleen ja vanhoja sanoja ja sananmuotoja tuli bongattua matkan varrella. Kertoja Mr. Bedford tapaa oudonpuoleisen keksijän Mr. Cavorin. Cavor keksi puolivahingossa menetelmän, jolla pystyttiin rakentamaan kulkuneuvo, pallo, matkustamaan Kuuhun. Niinpä parivaljakko matkusti ja pääsi laskeutumaan Kuuhun. Siellä oli kaikenlaista, mm. älyllistä elämää.  Tarinassa on hieman huumoriakin mukana. (18.4.2019)

On kulunut kaksi vuotta edellisen kirjan tapahtumista. Tarina lähtee käyntiin Shiang kaupungista. Kaksi joukkoa eri tahoilla matkaa kohti Darienia, kummallakin omat tarkoitusperänsä. Edellisen osan tapahtumia ei tarvitse muistella, melkein kaikki päähenkilöt on uusia ja tarina on irrallinen edellisestä. Joitain viittauksia edellisen kirjan tapahtumiin toki on ja osa Darienin 12 mahtisuvun kivistä ja artefakteista tulevat käyttöön. Tarina saa päätöksensä, vähän töksähtävän kylläkin, mutta muuten pidin tästä edellisen osan tapaan. (17.4.2019)

Kirjan dinosaurukset ovat kyllä hirveitä petoja. Juuri sellaiset hirviöt ovat kaikkein pelottavimpia, jotka tiedetään olleen todellisia joskus. Kirjassa monet dinosauruslajit tulkitaan hirviöiksi ja juonessa on useita pelottavia ja jänniä kohtauksia.  Muistikuvan mukaan kirja on suunnilleen yhtä hyvä kuin edellinen osa Dinosauruspuisto. (5.4.2019)

Alice leikkii kissojen kanssa ja nukahtaa. Alicen seikkailut ihmemaassa tapaan sisätarina on uni, josta Alice havahtuu hereillä kirjan lopussa. Ensimmäinen osa Liisa ihmemaassa oli luettava ja jopa pidettävä pitkälti sen tutun maailman vuoksi. Tämä tarina ei ollut juurikaan tuttu minulle entuudestaan, ainoastaan kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (tässä kirjassa Töttöröm ja Töttöröö) oli vanhasta piirretystä Liisa ihmemaassa tuttuja. Ainakaan kirja muodossa Alice peilintakamaassa ei toiminut minulle yhtään. (5.4.2019)

Tarinassa on neljä eri todellisuudessa olevaa Lontoon kaupunkia. Harmaa Lontoo on tuntemamme perinteinen taikuudeton Iso-Britanniassa sijaitseva kaupunki, jonka läpi virtaa Thames. Punaisessa Lontoossa taikuus on terveellä pohjalla tasapainossa ihmiskunnan kanssa. Lontoo sijaitsee Arnesiassa, joka on isompi alue kuin Harmaan maailman Iso-Britannia. Thamesin sijaa siellä virtaa Isle joki. Valkoinen Lontoo on nälkään nääntyvä kaupunki, jota hallitsee diktaattorimaisesti Danen kaksoset Athos ja Astrid. Maa on Makt ja joki on Sijlti. Sitten neljäntenä on vielä tuhoutunut Musta Lontoo, jonka taikuus on tasapainotonta, vailla järjestystä ja sieltä löytyneet artefaktit ovat arvaamattomia ja vaarallisia.