Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kaarnan kätkössä on mahtava kirja, vaikka kirjailija onkin suomalainen. Juoni on kiva ja samoin toteutus. Pinja on ihan hyvä päähahmo ja Virve todella kiva. Heidän suhteensa on tosi hyvin kirjoitettu. Juonenkäänteet ovat onnistuneita ja kirja toimii loistavasti. Todella onnistunut kirjasarjan avaus.

Kirja käsittelee luonnon tuhoamista sekä maailmojen elämän tuhoutumista ihmisen ajattelemattomuuden seurauksena. Ihmiskuntaa pyrittiin asuttamaan muissa aurinkokunnissa Maapallon luonnonresurssien pilaamisesta huolimatta. Kirja on laajennettu hyvästä Puu-novellista, missä Hazalin planeetalla on telepaattisen älyn omaava valtava puu. Kirjan tarina punoutuu Puun ympärille. Tarinan alku oli parempi kuin loppu kirjasta, mutta toiminnallisuutta ja vauhtia piisasi läpi kirjan. (1.12.2019)

Hyvän tuulinen kertomus kolmesta tykkikerhon jäsenestä, jotka laukaistaan Kuuhun ammuksen sisällä. Miehet eivät puutu aluksensa kulkuun millään lailla, koska mitään ohjaimia siinä ei ole. Pulmat kohdataan analyyttisillä pohdiskeluilla ilman paniikkia ja huolta. Miehistön käyttäytyminen on huumoripitoista ja rentoa. Tarinassa selitetään käsillä olevia pulmatilanteita pitkällisesti matematiikkaa ja fysiikan lakeja käyttäen, mutta toisaalta myös maallikkomaisesti. Tarinassa on paljon ympäristökuvausta niin matkan varrelta kuin Kuun läheisyydeltä. Tällainen kerronta ei oikein istunut omaan mieltymyksen piiriin. Vanhahtava suomenkieli oli kuitenkin paikoin kivaa luettavaa, mm. Kuuta kutsuttiin Maan saattolaiseksi eikä kiertolaiseksi. (23.11.2019)

Synkkä metsä on vähintäänkin yhtä hyvä kuin edeltävä osa Kolmen kappaleen probleema. Tarina ei ole liian helppo ja siinä ei ole mitään tavanomaista. Tarinan visioissa, seinänkohtaaja hankkeineen sun muineen on jotain hyvin älykästä ja omaperäistä. Sen enempää yksilöimättä eräs pitkällisesti kuvattu hyökkäys kohtaus oli huikeaa luettavaa. Kirja on jaoteltu kolmeen osaan ikään kuin kirjan sisällä olisi trilogia. Vaikka paikoin lukeminen oli raskaanpuoleista sillä mm. viimeisessä osassa ei ollut juurikaan tavanomaista lukujen jaottelua, hyvät puolet veivät voiton lukukokemuksessa. Ilahduttavaa on myös se, että tarinalla on päätös, vaikka kyseessä on trilogian toinen osa. Odotan innolla mitä seuraava osa tuo tullessaan ja toivon mukaan se myös suomennetaan. (14.11.2019)

Viimeinen bjarmialainen on pieni kirja, jonka tarina on alkujaan kirjoitettu jatkokertomuksena. Pulp tyylinen tarina sopi minulle kohtuullisen hyvin välilukemistona, kunhan siihen ei suhtautunut liialla vakavuudella. Tosin lyhyt mitta riitti, yhtään enempää ei olisi mennyt. _{^(13.11.2019)}

Alussa jouduin hieman ponnistelemaan, että tarina avautui ymmärrettäville urille. Pian tarina kuitenkin lähti rullaamaan mukavasti, jolloin lukeminen oli varsin miellyttävää ja vaivatonta. Hiukan vähemmän olisi tosin saanut olla kielikuvien käyttöä, mutta ei se merkittävästi häirinnyt.  Tarinassa pyöritään musiikin ja epätavallisten soittimien ympärillä ja juonessa on melko tavanomaiset teemat – tyranni hallitsija, vallananastaja ja kosto. Silti kirjan tarina eikä sen tyyli ole mitään tusina kamaa, mistä tulee suuri plussa. (4.11.2019)

Kirja sijoittuu suurelta osin pelimaailmaan. Päähenkilö pelailee videopelejä ja on myös kehitetty uudenlainen virtuaalipeli, jonka konsoli on pelipuku. Maailma peilautuu todellisuuteen, sillä virheen vuoksi pelin pelaajan todellinen minä kokee samat fyysiset vauriot kuin pelihahmo. Tilanteesta sankareiden on keksittävä ulospääsy ja pelastautuminen.

Norjalainen mytologia on tarinoiden lähdemateriaali, tarinoita on yhdistelty teoksista Runo-Edda ja Snorrin Edda. Lyhyet tarinat ovat löyhästi sidoksissa toisiinsa. Jumalia ja jättiläisiä, manalan hirviöitä ja merten petoja, överiksi menevää fantasiaa ja hykerryttävää huumoria. Ai että, kun oli mainio teos. Kirja, josta tuli hyvälle tuulelle. (21.10.2019)

Minulle tarina ei tuonut mitään suuria elämyksiä. Ilman afrikkalaiskulttuurin mukanaoloa, tarina on ihan perus YA fantasiaa.  Kirjassa on kolme näkökulma hahmoa ja välillä joutui tarkistamaan, että kuka nyt oikein onkaan äänessä – niin samanlaisia heidän tyylinsä olivat. Kirjaa luki kyllä varsin sujuvasti alussa, mutta koko tarina eteni niin hitaasti, että 550 sivun aikana ehti lukuinto jo hyytyä. Ensimmäinen osa trilogiasta käsittää todellakin vasta alun tarinassa. Viimeisen sivun jälkeen jäi vain valju tunne keskeneräisestä tarinasta, jota tuskin vaivaudun lukemaan loppuun. (7.10.2019)

35 vuoden jälkeen Atwood päätti kirjoittaa suuren suosion saavuttaneelle Orjattaresi tarinalle jatkon. Meneillään oleva TV-sarja on lisännyt vaan tarinan suosiota ja varmasti nyt oli otollinen aika jatko-osalle. 

Orjattaresi ei olisi vaatinut jatkoa, mutta ei se haitannutkaan. Luin teoksen varsin mielelläni. Uutuus ja yllätys elementti kirjasta puuttuu, koska Orjattaresi teki jo sen tehtävän – maailma on nyt jo tuttu. Tätä kirjaa luki siten eri lähtökohdista. Nyt kun olen katsonut myös TV sarjaa, Lydia-tädin hahmo oli minulle yhtä kuin TV-sarjan hahmo. Ja nimenomaan Lydian tarinaosuudet olivat ne kaikkein kiinnostavimmat kirjassa. (26.9.2019)

Eniten pidin Asimovin tarinasta Robottiunta, missä tiedemies oli kehitellyt robotin aivoja niin, että se uneksi ja luuli olevansa ihminen. Pidin myös Pat Murphyn Vuoriston uhka novellista, missä etsitään ihmisen kaltaista viiliä, jetiä. Walter Jon Williamsin Panzerpoika on 3. luku Rautahermoista (eri suomentajat). Lucius Shepardin R & R pienoisromaani on Nebula ja Locus palkinnon voittaja ja esiintyy useammassakin Best of lukulistassa kärkipäässä. Itse en ymmärtänyt tämän sotaan sijoittuvan novellin hienoutta. Oli se kuitenkin parempi kuin Ian Watsonin Ikkunat novelli, joka ei sitten pudonnut yhtään. _^(16.9.2019)

Tersäluolat oli ihan kiva murhan selvittely tarina. Kuitenkin mielikuva siitä, että Teräsluolien jatko-osa Alaston aurinko, jonka luin 10 vuotta sitten, olisi ollut parempi. 50-luvulla kirjoitetun tarinan naiskuva oli melkoisen huvittavaa luettavaa – tälläkään kertaa ei potuttanut, se on se ajankuva. Liikkuvat jalkakäytävät, hidastus kaistoineen taisi olla päivän sana vuoden 1953 tienoilla sillä luin tasan vuosi sitten toisen aikalaiskirjan Aikakoneen salaisuus, jossa esiteltiin sama jalkakäytävä idea kuin Teräsluolissa. (4.9.2019)

Shakespearen Myrsky on tämän tarinan inspiraation lähde. Ongelma vaan itselleni on se, että en ole kiinnostunut Shakespearen näytelmistä, enkä myöskään Myrskyä ole entuudestaan lukenut saati sitten nähnyt näytelmää. Tarinassa näytellään muunnelmaa Myrskystä, mutta tarinan kehyskertomus on myös variaatio Myrskystä. Siinä mielessä ihan oivaltava teos on kyseessä, mutta en ole muistakaan teatterimaailmaa kuvaavista kirjoista erityisemmin pitänyt. Tämä ei ollut poikkeus. (26.8.2019)

Tarinassa perheen tytär Rosemary kertoo elämästään ja perheestään. Alkuun tarina veti ihan hyvin, mutta jossain puolen välin jälkeen kiinnostus lopahti ihan tyystin. Kuitenkaan kirjailijan tyylissä kertoa tarinaa ei ole moitetta vaan itse tapahtumat tai niiden vähäisyys alkoi kyllästyttää. _^(16.8.2019)

Tarinan tyylissä on monenlaista vivahdetta – siinä on kovaa scifiä, seikkailua, vakoilujännäriä, avaruusoopperaa, aikamatkailua, sotatoimia, jopa rakkaustarinaa.

Singulariteettitaivas ei ollut kaikkein helpoin kirja itselleni. Teknologian selvittelyssä olin aika kuutamolla ja muutenkin lukutahtini oli tarinalle liian hidas ja ympäristö lukemiselle välillä rauhaton, jolloin tarina ei aina pysynyt kasassa päässäni. Lukemiseni huonoista lähtökohdista tai lievästi sekavasta kerronnasta huolimatta kirjasta jäi hyvä maku lopulta. Tarinassa on mainioita ideoita, vaikka kuinka. Festivaali ja kriitikot mm. olivat hykerryttäviä. Pientä huumoria esiintyi kerronnassa siellä sun täällä, mikä on aina tärkeää – hauskaa pitää olla. Lopussa irtonaiset langanpäät sidottiin hyvin yhteen ja eri osa alueiden epäselvät tarkoitukset ja roolit sai selityksensä.Lukisin mielelläni Strossia lisää suomeksi. (30.7.2019)

Saalistaja jatkaa hyvin loistavasti alkanutta Kissojen kesken sarjaa. Faythe on edelleen hyvä päähahmo, ja Jace yhtä ihana kuin ennenkin. Marc on taas yhtä vastenmielinen kuin ennenkin...

Kirjan juoni on hyvä ja kerronta sujuvaa. Tapahtumat tempaavat mukaansa ja yllätyksiäkin on luvassa. Saa vain nähdä miten sarja jatkuu. 

Minäkertoja on ennustajaeukon poika, joka haluaa periä äitinsä lahjat.
Toinen ääni tarinassa on edesmenneen äidin, joka paljastaa pojan luonteen. Kolmantena minäkertojana tarinan loppupuolella on prinsessa, jolla on epämuodostuma.

Liikkuva linna on sellainen kirja, jonka ahmii yhdeltä istumalta ihan huomaamattaan. Se on hauska, jännittävä, mukaansatempaava, mielikuvitusrikas, hurmaava, sympaattinen – se on kirja, jota on pakko ylistää, se on vain niin täydellinen. Tämä on yksi niitä kirjoja, joita jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana ainakin kerran. Ja ehkä toisenkin. Lue koko arvostelu täältä: https://haaveenakirjailijanura.blogspot.com/2019/12/kirja-arvostelu-diana-wynne-jones.html

Kissatyttö on mahtava kirja. Juoni on erilainen ja ihmiskissat mahtavia. Faythe on hyvä päähahmo ja muista hahmoista Jace oli paras. Muut hahmot, varsinkin Marc ovat todella ärsyttäviä, mikä on varmasti tarkoituskin. 

Kirja on hyvin tapahtumarikas, eikä siinä ole tylsiä kohtia. Sitä vain halusi lukea ja lukea, eikä sitä voinut lopettaa ennen kuin oli ihan pakko. Mahtava sarjan avaus.

Brighidin matka oli selkeästi huonompi kuin edeltäjänsä Elphamen valinta. Pidin tosi paljon Brighidistä hahmona, mutta kirjan alku oli uskomattoman tylsä. Voi sanoa, että kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta kun Brighid, Cuchulainn ja uusfomorialaiset olivat päässeet MacCallanin linnaan. Siitä alkaen kirja tempaisi mukaansa ja sitä oli vaikea laskea käsistä. 

Elphamen valinta on mahtava kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Partholon-sarjalle, ja samalla oman sarjansa ensimmäinen osa. Heti alussa huomaa, että tämä kirja on parempi, kuin ensimmäisen sarjan kirjat, niin hyviä kuin nekin ovat. Parasta Elphamen valinnassa on kuitenkin se, että kirja on kirjoitettu hän-muotoon ja näin ollen siitä tulee parempi. 

Valontuoja on hyvä kirja, vaikka tässä osassa päähenkilönä onkin Rhiannonin tytär Morrigan. Juoni on vähän huonompi, kuin kahdessa ekassa osassa, mutta onneksi toteutus toimii. Morrigan oli aluksi mielestäni hyvä tyyppi, ja häneen pystyin samaistumaan paljon paremmin kuin Shannoniin. Mutta aika pian hänestä muotoutui rasittava ja typerä tyttö, joka sai kiristelemään hampaita. Myös tässä osassa on rakkaustarina, mutta se jätti minut todella kylmäksi. En välittänyt yhtään heidän "rakkaudestaan", osittain siksi, että sekin leimahti liekkeihin hetkessä, mutta myös siksi, että kumpikin osapuolista ei merkinnyt minulle mitään. 

Valittujen taisto jatkaa mallikkaasti Partholon-sarjaa. Pidän sarjan juonesta, ja Shannonista, vaikken, kuten jo ensimmäisen osan arvostelussa mainitsin, voikaan samaistua häneen. ClanFintan on myös mahtava hahmo. 

Kirjan kirjoitustyylissä on kuitenkin jotain, mikä vähän tökkii. Shannonin ja ClanFintanin rakkaustarina on ihana, mutta liian nopeasti syttynyt. Ihmisten maailman Clint oli myös todella ihana, mutta taas se liian nopea tunteiden roihahtaminen ottaa päähän. 

Kirja oli hyvä ja mukaansatempaava. Lukuunottamatta, että lopussa Inkan itsekkyys korostui niin paljon, että se alkoi ärsyttämään.

Kirja nappasi heti alkumetreillä kuin nälkäinen kuha uistimeen ja piti koukussa loppuun asti. Lukiessani näin niillä kuuluisilla "sielun silmillä" niin peijoonin kuin Moukku-Ollin fyysiset hahmot. Oli tosi mukavaa, että lähes kaikki kummat tyypit olivat jollain muotoa sympaattisia. Virkistävä kirja!