Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kesti jotenkin todella kauan päästä mukaan tähän tarinaan, mutta lopulta ihan kiinnostava. Teksti kuvailee tarkasti kaikkea, mutta välillä aihe oli jo niin inhottava, että lukeminen oli hieman epämiellyttävää. Ehkä ei vain ole ihan minun tyyliäni.

Sormuksen ritarit sisältää kaksi ensimmäistä osaa kaikkien aikojen suosikkifantasiaromaanistani. Erityisesti ensimmäisellä osalla on erikoista lumovoimaa, sillä se poikkeaa sävyltään huomattavasti viidestä muusta osasta. Seikkailutarinana alkanut juoni muuttuu synkemmäksi ja syvemmäksi, ja Hobitti-teoksen tunnelmista siirrytään maailmaan, jonka suuruus ja kerroksisuus alkaa valottua. 

Luin hiljattain Herraskaista väkeä kolmannen kerran. Olin aiemmilla lukukerroilla pitänyt tätä Kiekkomaailma-sarjan Noidat-alasarjan yhtenä ihan ok:na mutta ei erityisen oivaltavana teoksena, mutta tällä kertaa sain huomata, että teos avautui ihan uudella tavalla. Suosittelenkin ehdottomasti ennen tämän teoksen lukemista tutustumaan lordi Dunsanyn teokseen Haltiamaan kuninkaantytär, sillä ilman sitä taustatietoa lukukokemus jää väistämättä vajaaksi. 

Hyvin toden tuntuinen. Voisi hyvin kuvitella, että jo nyt kuussa olisi siirtokunta. Hyvällä huumorilla silattu. Lukemisen arvoinen kirja.

Jaahas, tämäpä oli erikoinen lukukokemus. Kirja oli kertakaikkisen outo ja vaikea ymmärtää, minulla oli jatkuvasti tunne, että en tiedä mistä kirjassa todella puhutaan. Kuin se olisi ollut vain yhtä suurta metaforaa, josta en saanut otetta. Kerronta hyppeli paikasta, ajasta ja sanotaan nyt vaikka mielenterveyden tasoista toisiin häkellyttävää vauhtia. Ei todellakaan sellainen kirja, jonka haluaisin ottaa käteeni enää koskaan. Ainoa hyvä puoli oli kirjan pieni koko, joten sen äärellä ei mennyt aivan tolkuttoman paljon aikaa hukkaan. 

Kokoelma on epätasainen, sisältää sekä helmiä että hiukan epävarmasti kokeilevia, mutta silti kiinnostavia hahmotelmia.

Henrikssonin kirjoittajanlaadulle on ominaista kaunis, runollinen kieli ja eleetön, hillitty kerronta. Syyskuun jumalat on taideproosaa, joka ansaitsisi paljon enemmän huomiota kuin se on saanut.

Kirja toimii monella tasolla. Se kuljettaa lukijan Budapestiin ja sekä Unkarin nykyhetkeen että historiaan, mutta tulkitsee myös ihmisen kaipuuta menneisyyteen, johon pääsee enää vain meille jääneiden muistomerkkien ja kuvausten kautta.

Suosittelen kirjaa älyllisestä pohdiskelusta kiinnostuneille ja hyvää tyyliä arvostaville lukijoille. Ja vaikka Henriksson avaa merkityksiä mukaan liittämillään selostuksilla henkilöhahmojensa taustoista, yleistiedot länsimaisesta kulttuuristakaan eivät olisi pahitteeksi.

Jos kirjan monet ulottuvuudet yrittäisi tiivistää perusajatukseen, se voisi olla ihmisen halu kurkottaa ihmisyytensä rajojen yli kohti yhteyttä muuhun luomakuntaan. Kirjan kieli on hyvin runollista jopa arkisia asioita kuvatessaankin, ja ääniä kuvataan niin tarkasti, että kielen paikoitellen kuulee musiikkina. Kirjan sulkemisen jälkeen olo on haikean levollinen, kuin hyvän musiikin kuuntelemisen jälkeen. Kirja ei kuitenkaan rajoitu tunnelmointiin, vaan johdattaa pohtimaan sekä ihmisen rajoja että hänen mahdollisuuksiaan maailmassa, jossa elämme.

Kirja oli jokseenkin mielenkiinnoton, se ei napannut minua kiinni missään vaiheessa. Tarina ei vaikuttanut mahdolliselta, mikä on jo paljon sanottu kirjan tarjoamissa puitteissa. Tästä syystä kirjan lukemisessa meni aikaa, luin sitä pakolla aina muutaman kymmenen sivua kerrallaan, jotta saisin sen loppuun ja pois käsistäni. Katsoin elokuvan, koska toivoin sen olevan parempi. Tarinan idea on nimittäin aivan kiva. Mutta ei. Siis EI. Kirjallinen ja valkokankaalle sovitettu tulkinta olivat molemmat outoja.

Tämä kirja tuntui enemmän historian oppikirjalta kuin Noitalapsi. Kerronta oli saarnaavampaa, mutta se toimi toisaalta, koska nyt saatiin jopa tietää joitain asioita. Tämäkään kirja ei ole uusia lemppareitani, koska kerronta on jotenkin sekavaa.

Kirja on kirjoitettu sillä tavalla jännästi, että välillä tuntuu kuin lukisi jonkun todellisen ihmisen päiväkirjaa siinä ajassa, mistä teos kertoo. Tämä ahdisti minua, koska se toi tapahtumat niin liki. Kirjoitustyyli oli myös jotenkin oudon lepsu, tuntui kun tekstiä olisi vain kirjoiteltu siinä muiden puuhien lomassa, eikä kaikkea olisi ihan jaksettu kirjata ylös. Kirja herättikin minussa ristiriitaisia tunteita: Periaatteessa tarina oli mukaansatempaava, mutta sitten toisaalta en oikein pitänyt koko kirjasta.

Mitä olisikaan teinikirja ilman kunnon kolmiodraamaa? No sitäpä ei tarvitse tämänkään kirjan kohdalla pohdiskella sen enempää. Kirja tarjosi perinteisiä dystooppisen kirjasarjan viimeisen osan kiemuroita: Draamaa ja poliittista muutosta. Pidin tästä kirjasta vähiten trilogiassa.

Tämä kirja keskittyi ensimmäistä enemmän päähenkilön taisteluun itsensä kanssa. Pidin ensimmäisestä osasta enemmän, koska tässä alettiin lähestyä poliittisia kuvioita, joihin tällaiset trilogiat yleensä/aina päätyvät viimeisessä osassaan. En ole tämän kaavan fani. Tästä kirjasta nyt kuitenkin voi sanoa, että kerronta oli aivan hyvää, joten kyllähän tätä luki kaikesta draamasta huolimatta aivan mielissään.

Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta ahdistava. Moneen otteeseen minun teki mieli huutaa kirjalle "EIIII!!" sinä toivossa, että päähenkilö kuulisi minut eikä tekisi sitä mitä hän on ilmiselvästi juuri aikeissa tehdä. On jännä ajatella olisiko tunteiden poisto ollut päähenkilölle parempi kuin se, mitä tässä nyt tapahtui. Riippuu varmastikin siitä, miten määrittelee hyvän elämän.

Kirjan keskiössä on matka; etsitään kotia ja myös itseä. Minua hieman häiritsi tämä tarinassa oleva kansan luvatun maan etsintä, sain siitä turhan raamatullisia mielleyhtymiä. En erityisemmin pitänyt tästä kirjasta, ehkä se on todettava, että tämä trilogia ei ole minua varten.

Pidin kirjasta hieman enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta, koska juoni tuntui eheämmältä. Minua puhutteli myös ajatus kaikkien ymmärtämisestä ja suvaitsemisesta supervoimana, jolla voidaan saavuttaa hyvää! Tässäkin kirjassa koko perheen seuraaminen päähenkilöinä oli kiinnostavaa.

Kirja on jokseenkin mitäänsanomaton, tarina jäi jotenkin etäiseksi. Idea oli kyllä hyvä ja oli virkistävää, että päähenkilönä oli kokonainen perhe. En kuitenkaan tykännyt hirveästi.

Todella hyvä kirja! Kerronta on sujuvaa ja tarina jännittävä. Katsoin tästä tehdyn elokuvan ennen kirjan lukemista ja tykkäsin siitä. Kirjan luettuani pidin tarinasta ehkä vielä enemmän, koska se sai lisää syvyyttä. Arvostan myös tavallaan kirjan kolmiodraamatilannetta, joka ei kuitenkaan ole sellainen toisaalta.

Kirotun maan ritari koostuu kolmestatoista novellista, mutta sen läpi kulkee yhtenäinen juonikuvio, jonka keskiössä on Falac Valkosulka. Viihteellisten tarinoiden ohella Falac miettii, ovatko hänen sankaritekoina pidetyt voittonsa eettisesti oikeutettuja. Hän tarkkailee myös yhteisöjä, joissa hän liikkuu, ja pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan puolustamaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Erityisen oivaltavalla tavalla kirjassa käsitellään uskontoa sen monissa muodoissa, sekä vilpittömänä luottamuksena että tarkoitushakuisena vallankäyttönä. Jossain vaiheessa Falac yrittää hyvittää tekemäänsä pahaa hyvillä teoilla. Myöhemmin hän ilmeisesti on oivaltamaisillaan jotain armollisesta jumalasta ja siitä, että ihminen löytää tiedon oikeasta ja väärästä omasta sydämestään. Ilahduttavaa on myös, että kirjan naishahmot ovat itsenäisiä toimijoita, yhtä elävästi ja persoonallisesti hahmoteltuja kuin miehetkin.

Kirja on hyvä, vaikka siinä on alatyylisesti puhuvia ihmisiä, ja se sisältää alatyyliin kuuluvia elementtejä pieruhuumorista alkaen. Uponneen jumalan uni on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan taitava, kiinnostavia henkilöhahmoja sisältävä, ja juoneltaan kiehtovan yllätyksellinen. Valittu tyylilaji ei myöskään estä sitä, että keskeiset henkilöt päätyvät eettisesti korkeatasoisiin ratkaisuihin, ja kirjasta aukeaa runsaasti mahdollisuuksia pohtia elämännäkemystään ja maailmankatsomustaan.

Teos on väljästi luokiteltavissa miekka ja magia -genreen, vaikka magiaa siinä ei esiinny juuri lainkaan, mitä nyt velhojen olemassaolo mainitaan. Taistelukuvaukset sen sijaan ovat perusteellisia ja huolellisesti rakennettuja. Lajityypin ominaispiirteet eivät kuitenkaan himmennä hyvää ihmiskuvausta ja oivaltavaa yhteisöjen toiminnan analyysia.

Lajityypistä poiketen kukaan ei lopulta ole kovin sankarillinen, jokaisessa on rosoja ja puutteita. Loppu ei myöskään ole onnellinen, vaan osoittaa traagisuudessaan, miten kostonhalu ja siitä lähtevä koston kierre lopulta tuhoaa kaiken. Mutta vaikka hyvyys näyttää peittyvän pahuuden alle, se näkyy kuitenkin yksittäisten ihmisten yksittäisissä valinnoissa, eikä tunnelma ole toivoton, vaan ymmärtävä ja lempeän surumielinen.

Hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä esikoisteos.

Tässäpä yllättävä kirja, mielestäni trilogian paras! Hahmot pääsivät yli ärsyttävistä teinidraamoistaan ja juoni kulki toimivammin kuin aiemmissa osissa. Loppu oli todella tunteisiin vetoava ja teoksen luettuani käteen jäi haikea mieli. 

Kirja kertoo pääpiirteittäin saman kuin elokuva johon se perustuu. Ei tuonut oikein mitään yllättyksiä.

Pidin tästä osasta huomattavasti enemmän kuin Klaanien kirjojen ensimmäisestä osasta ja kaikki tässä kirjassa oli itselleni uutta. Oli mukava päästä seuraamaan miten klaanien lait ovat alkujaan syntyneet ja miksi. Jokainen laki oli oma itsenäinen tarinansa ja vie lukijan mennessään menneisyyteen.