Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja sijoittuu suurelta osin pelimaailmaan. Päähenkilö pelailee videopelejä ja on myös kehitetty uudenlainen virtuaalipeli, jonka konsoli on pelipuku. Maailma peilautuu todellisuuteen, sillä virheen vuoksi pelin pelaajan todellinen minä kokee samat fyysiset vauriot kuin pelihahmo. Tilanteesta sankareiden on keksittävä ulospääsy ja pelastautuminen.

Norjalainen mytologia on tarinoiden lähdemateriaali, tarinoita on yhdistelty teoksista Runo-Edda ja Snorrin Edda. Lyhyet tarinat ovat löyhästi sidoksissa toisiinsa. Jumalia ja jättiläisiä, manalan hirviöitä ja merten petoja, överiksi menevää fantasiaa ja hykerryttävää huumoria. Ai että, kun oli mainio teos. Kirja, josta tuli hyvälle tuulelle. (21.10.2019)

Minulle tarina ei tuonut mitään suuria elämyksiä. Ilman afrikkalaiskulttuurin mukanaoloa, tarina on ihan perus YA fantasiaa.  Kirjassa on kolme näkökulma hahmoa ja välillä joutui tarkistamaan, että kuka nyt oikein onkaan äänessä – niin samanlaisia heidän tyylinsä olivat. Kirjaa luki kyllä varsin sujuvasti alussa, mutta koko tarina eteni niin hitaasti, että 550 sivun aikana ehti lukuinto jo hyytyä. Ensimmäinen osa trilogiasta käsittää todellakin vasta alun tarinassa. Viimeisen sivun jälkeen jäi vain valju tunne keskeneräisestä tarinasta, jota tuskin vaivaudun lukemaan loppuun. (7.10.2019)

35 vuoden jälkeen Atwood päätti kirjoittaa suuren suosion saavuttaneelle Orjattaresi tarinalle jatkon. Meneillään oleva TV-sarja on lisännyt vaan tarinan suosiota ja varmasti nyt oli otollinen aika jatko-osalle. 

Orjattaresi ei olisi vaatinut jatkoa, mutta ei se haitannutkaan. Luin teoksen varsin mielelläni. Uutuus ja yllätys elementti kirjasta puuttuu, koska Orjattaresi teki jo sen tehtävän – maailma on nyt jo tuttu. Tätä kirjaa luki siten eri lähtökohdista. Nyt kun olen katsonut myös TV sarjaa, Lydia-tädin hahmo oli minulle yhtä kuin TV-sarjan hahmo. Ja nimenomaan Lydian tarinaosuudet olivat ne kaikkein kiinnostavimmat kirjassa. (26.9.2019)

Eniten pidin Asimovin tarinasta Robottiunta, missä tiedemies oli kehitellyt robotin aivoja niin, että se uneksi ja luuli olevansa ihminen. Pidin myös Pat Murphyn Vuoriston uhka novellista, missä etsitään ihmisen kaltaista viiliä, jetiä. Walter Jon Williamsin Panzerpoika on 3. luku Rautahermoista (eri suomentajat). Lucius Shepardin R & R pienoisromaani on Nebula ja Locus palkinnon voittaja ja esiintyy useammassakin Best of lukulistassa kärkipäässä. Itse en ymmärtänyt tämän sotaan sijoittuvan novellin hienoutta. Oli se kuitenkin parempi kuin Ian Watsonin Ikkunat novelli, joka ei sitten pudonnut yhtään. _^(16.9.2019)

Tersäluolat oli ihan kiva murhan selvittely tarina. Kuitenkin mielikuva siitä, että Teräsluolien jatko-osa Alaston aurinko, jonka luin 10 vuotta sitten, olisi ollut parempi. 50-luvulla kirjoitetun tarinan naiskuva oli melkoisen huvittavaa luettavaa – tälläkään kertaa ei potuttanut, se on se ajankuva. Liikkuvat jalkakäytävät, hidastus kaistoineen taisi olla päivän sana vuoden 1953 tienoilla sillä luin tasan vuosi sitten toisen aikalaiskirjan Aikakoneen salaisuus, jossa esiteltiin sama jalkakäytävä idea kuin Teräsluolissa. (4.9.2019)

Shakespearen Myrsky on tämän tarinan inspiraation lähde. Ongelma vaan itselleni on se, että en ole kiinnostunut Shakespearen näytelmistä, enkä myöskään Myrskyä ole entuudestaan lukenut saati sitten nähnyt näytelmää. Tarinassa näytellään muunnelmaa Myrskystä, mutta tarinan kehyskertomus on myös variaatio Myrskystä. Siinä mielessä ihan oivaltava teos on kyseessä, mutta en ole muistakaan teatterimaailmaa kuvaavista kirjoista erityisemmin pitänyt. Tämä ei ollut poikkeus. (26.8.2019)

Tarinassa perheen tytär Rosemary kertoo elämästään ja perheestään. Alkuun tarina veti ihan hyvin, mutta jossain puolen välin jälkeen kiinnostus lopahti ihan tyystin. Kuitenkaan kirjailijan tyylissä kertoa tarinaa ei ole moitetta vaan itse tapahtumat tai niiden vähäisyys alkoi kyllästyttää. _^(16.8.2019)

Tarinan tyylissä on monenlaista vivahdetta – siinä on kovaa scifiä, seikkailua, vakoilujännäriä, avaruusoopperaa, aikamatkailua, sotatoimia, jopa rakkaustarinaa.

Singulariteettitaivas ei ollut kaikkein helpoin kirja itselleni. Teknologian selvittelyssä olin aika kuutamolla ja muutenkin lukutahtini oli tarinalle liian hidas ja ympäristö lukemiselle välillä rauhaton, jolloin tarina ei aina pysynyt kasassa päässäni. Lukemiseni huonoista lähtökohdista tai lievästi sekavasta kerronnasta huolimatta kirjasta jäi hyvä maku lopulta. Tarinassa on mainioita ideoita, vaikka kuinka. Festivaali ja kriitikot mm. olivat hykerryttäviä. Pientä huumoria esiintyi kerronnassa siellä sun täällä, mikä on aina tärkeää – hauskaa pitää olla. Lopussa irtonaiset langanpäät sidottiin hyvin yhteen ja eri osa alueiden epäselvät tarkoitukset ja roolit sai selityksensä.Lukisin mielelläni Strossia lisää suomeksi. (30.7.2019)

Saalistaja jatkaa hyvin loistavasti alkanutta Kissojen kesken sarjaa. Faythe on edelleen hyvä päähahmo, ja Jace yhtä ihana kuin ennenkin. Marc on taas yhtä vastenmielinen kuin ennenkin...

Kirjan juoni on hyvä ja kerronta sujuvaa. Tapahtumat tempaavat mukaansa ja yllätyksiäkin on luvassa. Saa vain nähdä miten sarja jatkuu. 

Minäkertoja on ennustajaeukon poika, joka haluaa periä äitinsä lahjat.
Toinen ääni tarinassa on edesmenneen äidin, joka paljastaa pojan luonteen. Kolmantena minäkertojana tarinan loppupuolella on prinsessa, jolla on epämuodostuma.

Liikkuva linna on sellainen kirja, jonka ahmii yhdeltä istumalta ihan huomaamattaan. Se on hauska, jännittävä, mukaansatempaava, mielikuvitusrikas, hurmaava, sympaattinen – se on kirja, jota on pakko ylistää, se on vain niin täydellinen. Tämä on yksi niitä kirjoja, joita jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana ainakin kerran. Ja ehkä toisenkin. Lue koko arvostelu täältä: https://haaveenakirjailijanura.blogspot.com/2019/12/kirja-arvostelu-diana-wynne-jones.html

Kissatyttö on mahtava kirja. Juoni on erilainen ja ihmiskissat mahtavia. Faythe on hyvä päähahmo ja muista hahmoista Jace oli paras. Muut hahmot, varsinkin Marc ovat todella ärsyttäviä, mikä on varmasti tarkoituskin. 

Kirja on hyvin tapahtumarikas, eikä siinä ole tylsiä kohtia. Sitä vain halusi lukea ja lukea, eikä sitä voinut lopettaa ennen kuin oli ihan pakko. Mahtava sarjan avaus.

Brighidin matka oli selkeästi huonompi kuin edeltäjänsä Elphamen valinta. Pidin tosi paljon Brighidistä hahmona, mutta kirjan alku oli uskomattoman tylsä. Voi sanoa, että kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta kun Brighid, Cuchulainn ja uusfomorialaiset olivat päässeet MacCallanin linnaan. Siitä alkaen kirja tempaisi mukaansa ja sitä oli vaikea laskea käsistä. 

Elphamen valinta on mahtava kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Partholon-sarjalle, ja samalla oman sarjansa ensimmäinen osa. Heti alussa huomaa, että tämä kirja on parempi, kuin ensimmäisen sarjan kirjat, niin hyviä kuin nekin ovat. Parasta Elphamen valinnassa on kuitenkin se, että kirja on kirjoitettu hän-muotoon ja näin ollen siitä tulee parempi. 

Valontuoja on hyvä kirja, vaikka tässä osassa päähenkilönä onkin Rhiannonin tytär Morrigan. Juoni on vähän huonompi, kuin kahdessa ekassa osassa, mutta onneksi toteutus toimii. Morrigan oli aluksi mielestäni hyvä tyyppi, ja häneen pystyin samaistumaan paljon paremmin kuin Shannoniin. Mutta aika pian hänestä muotoutui rasittava ja typerä tyttö, joka sai kiristelemään hampaita. Myös tässä osassa on rakkaustarina, mutta se jätti minut todella kylmäksi. En välittänyt yhtään heidän "rakkaudestaan", osittain siksi, että sekin leimahti liekkeihin hetkessä, mutta myös siksi, että kumpikin osapuolista ei merkinnyt minulle mitään. 

Valittujen taisto jatkaa mallikkaasti Partholon-sarjaa. Pidän sarjan juonesta, ja Shannonista, vaikken, kuten jo ensimmäisen osan arvostelussa mainitsin, voikaan samaistua häneen. ClanFintan on myös mahtava hahmo. 

Kirjan kirjoitustyylissä on kuitenkin jotain, mikä vähän tökkii. Shannonin ja ClanFintanin rakkaustarina on ihana, mutta liian nopeasti syttynyt. Ihmisten maailman Clint oli myös todella ihana, mutta taas se liian nopea tunteiden roihahtaminen ottaa päähän. 

Kirja oli hyvä ja mukaansatempaava. Lukuunottamatta, että lopussa Inkan itsekkyys korostui niin paljon, että se alkoi ärsyttämään.

Kirja nappasi heti alkumetreillä kuin nälkäinen kuha uistimeen ja piti koukussa loppuun asti. Lukiessani näin niillä kuuluisilla "sielun silmillä" niin peijoonin kuin Moukku-Ollin fyysiset hahmot. Oli tosi mukavaa, että lähes kaikki kummat tyypit olivat jollain muotoa sympaattisia. Virkistävä kirja!

Todella vaikuttava teos. Teoksen maailmaan pääsee paremmin mukaan jos on lukenut aiemmat osat, mutta loppu oli yksinkertaisen täydellinen.

Novellikokoelma, jossa kirjoittajina vuoronperään on Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Mielestäni parhaat tarinat olivat Heikkilän kirjoittamat Chatte ja Agnes. Niissä oli varsin hyvät ideat ja kerrontakin vetävää, mutta jotain toteutuksessa silti uupuu. Muut tarinat olivat hyvistä ideoistaan huolimatta kokonaisuudessaan keskivertoja. Niitä luki sujuvasti, mutta mitään wau elämystä en niistä saanut. _^(19.7.2019)

Kirja on vaihtoehtohistoria, joka lähtee eri uomiin todellisesta liitukaudelta lähtien. Mm. dinosauruksia ei kohdannut sukupuutto. Sukupuuttoon kuolleista eläimistä mastodontti on erityisesti tarinassa esillä.

Kirjan maailmassa on kaksi hallitsevaa älyllistä lajia. Lämminveriset nisäkkäät, ihmiset eli tanut sekä vaihtolämpöiset, muinaisista matelijoista kehittyneet jilanet. Tanujen elämänmeno on alkeellista metsästäjä-keräilijä tyyppistä.  Jilanien keskuudessa on puolestaan teknologista osaamista, he ovat ajan saatossa muokanneet geenimanipulaation avulla useita eläimiä hyötykäyttöön. Heidän ajatusmaailmansa ja käyttäytymismallit poikkeavat huomattavasti ihmisistä. Molemmat lajit ovat varsin sotaisia ja etenkin jilanet raakalaismaisia. Kirja käsitteleekin paljon lajien vihanpitoa ja keskinäistä sotimista.

Tarinan lähtökohta on 1800 luvulta, jolloin hullu tiedepoika kehitteli koirat, jotka seisovat kahdella jalalla ja niillä on kädet. Koirat kykenevät myös puhumaan. Keksijä on harvinaisen vastenmielinen hahmo silpoessaan eläimiä tunnontuskitta kokeissaan. Tarina kertoo koirien vaiheista 1800 luvulta nykypäivään ja siitä mikä ongelma koirilla on alkanut ilmetä nykypäivänä. Tarina ei ollut kiinnostava, mutta luin sen kuitenkin loppuun._^(15.6.2019)

Päähenkilöllä on geeneissä virhe, jonka vuoksi hän ei vanhene siinä, missä normaalit ihmiset. Hän on elänyt reippaasti yli 400 vuotta, eikä elinikä odote ole vielä edes puolessa välissä. Tarina seuraa miehen elämää vuodesta 1581 nykypäivään sekalaisessa järjestyksessä. Tarina on sujuvasti kirjoitettu ja sitä luki oikein mielellään.  Vaikka sisällössä ei mitään mullistavaa sinällään tapahtunut, en missään kohtaa kyllästynyt tarinaan. (_^11.6.2019)

Kirjassa esitellään useampi versio samasta tarinasta - kaksi pitkää ja kaksi lyhyttä tarinaa. Lyhyet tarinat olivat lähinnä selontekoa tapahtumista ja siinä mielessä raskaanpuoleista lukea. Pidemmissä tarinoissa kummassakin oli ansionsa ja kompastuskivensä. Viimeinen versio oli laveampi. Siinä tapahtumia kuvattiin aikaisemmilta vaiheilta ja tarkemmin kuin alkuperäisessä versiossa. Ongelmana on vain se, että tarina jäi täysin kesken. Alkuperäisessä versiossa pidin puolestaan ärsyttävänä, kun tehokeinona käytettyä sanontaa "ja katso" käytetään liian usein.