Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
En ymmärrä, miten en jo aiemmin ole törmännyt tähän teokseen. Luin taannoin Sarah J. Maas:in Okaruusujen valtakunnan ja huumaannuin kirjailijan tavasta kirjoittaa ja luoda tarinoita. Näin törmäsin Lasipalatsiin. Enkä pettynyt! Kerrassaan koukuttava, viekas ja mieleenpainuva teos! Ahmin kirjan parissa päivässä ja varasin saman tien sarjan seuraavat osat. Celaena on hahmona hyvin mielenkiintoinen ja hänen koitoksiensa seuraaminen oli pakottavan jännittävää. Pidin myös Chaolista ja etenkin Dorianista! Juoni oli runsas ja käänteitä löytyi sivu sivulta lisää. Lasipalatsi on varmasti yksi niistä teoksista, joiden pariin haluan palata yhä uudelleen, jotten unohda sen kätkettyä mystisyyttä.
Kristina Ohlssonin "Hopeapoika" (WSOY, 2018) jatkaa siihen mihin mainio "Lasilapset" oikein jäi, eli kaksitoistavuotiaat lapset jatkavat arvoitusten selvittelyä Åhusin pikkukaupungissa.
Aladdinin vanhempien omistama ravintola on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Pahimmassa tapauksessa perhe joutuu muuttamaan takaisin Turkkiin. Kaiken lisäksi ravintolasta on alkanut kadota ruokaa. Voisiko syyllinen olla aina äreä työntekijä Mats, joka on jäänyt kiinni valehtelemisesta? Entä kuka on pieni shortseihin pukeutunut poika, joka norkoilee ravitolan lähellä, eikä sen enempää puhu sanaakaan tai jätä jalanjälkiä lumihankeen? Lasten mieliä askarruttaa myös vuosisata sitten kadonneiden hopeaesineiden kohtalo, etenkin kun niistä saadulla löytöpalkkiolla olisi mahdollisuus pelastaa ravintola.
Lue lisää ...
Ohlsson on onnistunut kirjoittamaan oivallisen ja melko jännittävän lastenromaanin, jossa sivutaan myös pakolaiskriisin kaltaisia ajankohtaisia ongelmia. Lapsena olisin tykännyt kirjasta senkin vuoksi, etteivät kaikki mysteerit saa rationaalista selitystä, vaan yliluonnollinen elementtikin säilytetään mukana loppuun asti.
Viides-kuudesluokkalaiset voisivat olla kirjan otollisinta kohderyhmää.
Magdalena Hain "Kuolleiden kirjassa" (Karisto, 2020) tehdään paluu Uhriniituntakaiseen, tuohon pieneen ja kammottavaan kylään, johon tutustuimme jo aiemmin novellikokoelmassa Haiseva käsi. Kokoelman kertomukset ovat tälläkin kertaa viihdyttäviä genrensä edustajia, mutta eivät ehkä tällä kertaa ihan niin omaperäisiä.
Lue lisää ...
Niminovellin ohella suosikkejani olivat Ragemutsi, Kivi, paperi sakset ja idealtaan oivaltava Helvetin keppihevonen. Neil Gaimanin Sandmanista etäisesti muistutteleva Korppikesä oli sekin kohtalaisen mainio.
Hain novelleissa on mukana myös maahanmuuttajataustaisia ja sukupuoleltaan häilyviä päähenkilöitä, mikä on hyvä juttu se.
Seiskaluokkalaiselle nämä voisivat olla omiaan, miksei jo vähän nuoremmillekin.
Lievästi kulahtaneeseen Baltic Charisma -risteilyalukseen nousee Tukholman satamasta perinteinen joukko matkustajia ja työntekijöitä iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen. Joku haluaa irrotella kunnolla, toinen suunnittelee kosivansa pitkäaikaista kumppaniaan ja kolmas on paennut laivalle kuristavaa yksinäisyyden tunnetta.
Lue lisää ...
Luvassa on vuorokauden verran karaokea, alkoholia, seksiä, taxfree-ostoksia ja merellisiä buffetteja - tiedätte kyllä homman nimen. Laivassa on kuitenkin myös kaksi tavallisuudesta poikkeavaa matkustajaa, ja kohta on öisellä Itämerellä helvetti irti.
Nerokkaita romaaneja hyvin erilaisille ikäryhmille kirjoittaneen Mats Strandbergin "Risteily" (Like, 2016) on parhaita lukemiani pohjoismaisia kauhuromaaneja sitten John Ajvide Lindqvistin mestarillisen Ystävät hämärän jälkeen -teoksen. Luin sen alun perin kahdeksasluokkalaisten genrevinkkausta ajatellen, mutta nyt joudun kyllä miettimään kaksi kertaa, uskallanko kuitenkaan ottaa sitä mukaan - sen verran verisiä ja vastenmielisiä piirteitä saavasta kirjasta on kyse.
Strandberg on onnistunut luomaan kiinnostavan ja monipuolisen henkilögallerian, mutta täytyy vielä todeta, että kirjan hienoin puoli on sen miljöö. Kaikessa tuttuudessaan ja näennäisessä turvallisuudessaan ruotsinlaiva tarjoaa harvinaisen hyytävän miljöön kauhutarinalle!
Nopeatempoinen ja viihdyttävä romaani saattaa vedota muun muassa niihin lukijoihin, jotka pitivät Guillermo del Toron Vitsaus -romaanista.
Eduard Verkinin "Sahalinin saari" (Like, 2020) on venäläinen scifi-romaani, joka sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Aasiaan. Se kertoo etnografian osastolla työskentelevästä japanilaisesta kenttätutkijasta Sirenistä, joka saa komennuksen lähteä tutustumaan Sahalinin saareen. Sahalin on melkoinen helvetin esikartano vaarallisten murhamiesten kansoittamine vankiloineen, saasteineen ja julmine paikallistapoineen, joten on hyvä ottaa avuksi paikallisopas, joka pystyy tiukan paikan tullen olemaan hirmuinen tappokone.
Lue lisää ...
Lähtökohdat olisivat siis ihan kiinnostavat takakannen lupaamalle "apokalyptiselle toimintajännärille", mutta kunnollisen juonen sijasta seurue vain kulkee paikasta toiseen ja kohtaa siellä erilaisia asioita. Vaarojakin tulee kohdalle, mutta kirjailijalla ei ole kykyä synnyttää todellista kauhun tai jännityksen tunnetta.
"Sahalinin saari" sisältää ihan komeat kulissit, mutta kuivan toteava tyyli tekee lukemisesta pitkäpiimäistä, eivätkä henkilöt ole tunne-elämältään paljon kasaamiaan kivitorneja kummallisempia. Loppuun sijoitettu käänne ei pelastanut mitään.
Jos venäläinen apokalyptinen scifi kiinnostaa, niin jättäkää tämä suosiolla välistä ja lukekaa Dimitri Gluhovskin "Metro 2033".
Kirjan aihe oli todella mielenkiintoinen, mutta nimien paljous teki hankalaksi tarinan seuraamisen. Kartta olisi auttanut hahmottamaan tapahtumapaikat paremmin, henkilöhahmoissa pysyi näinkin joten kuten kärryillä. Parasta kirjassa oli mielestäni parantamisen kuvailu sekä ihmisyyden ja kristinuskon olemuksen pohdinta.
Bernard Cornwell jatkaa taidokasta työtään myös Uhtred-sarjan viidennessä osassa. Palava maa on yhtä hyvä mitä sarjan muutkin osat, mutta itseäni suututtaa suunnattomasti se, että Gisela kuoli. Niin kuin Pohjoisen valtiaat kirjan arvostelussa sanoin, nainen oli upea hahmo ja ihastuin häneen täysin. Ja nyt Cornwell meni tappamaan hänet!
No, kuitenkin. Kirjassa on upeita taistelukohtauksia, upeaa miekankäyttöä ja verisiä surmia. Mitä muuta sitä voisi kirjalta toivoa? No, joku varmaan vastaisi, että romantiikkaa, mutta itse olen edelleen sitä mieltä, että romantiikka ei sovi tähän sarjaan, ja olen iloinen siitä, ettei Cornwell ole lisännyt sitä tähänkään osaa paljoa. Tosin Skaden ja Uhtredin välinen lyhyt suhde oli täysin typerä, ja mielestäni sen olisi voinut jättää kokonaan väliin. Uhtredin ja Aethelflaedin (anteeksi, nimi menee väärin, koska omassa koneessani ei ole mahdollista käyttää ae yhdistelmäkirjainta) oli ihan mukava, sillä mielestäni heillä on aina ollut mukava kemia. Mutta ainoa, joka sopi kunnolla Uhtredille oli Gisela, ja hänetkin piti tappaa. (Anteeksi Cornwell, en vain voi antaa sitä anteeksi.)
Palava maa on upea teos, mikä ei todellakaan jätä kylmäksi ja olen iloinen, että voin jatkaa suoraan sarjan kuudenteen osaan.
Tarinat ovat kovin vaihtelevia pituudeltaan, aiheiltaan ja teemoiltaan, olihan kirjoittajiakin monta. Moni tarinoista oli liian väkivaltainen minulle. Muutenkaam ei mielestäni mitenkään erityisen hyviä tarinoita. Toisaalta koskaan ei tiennyt mitä seuraava tarina tulisi sisältämään. Yllätyksellisyys on aina mukavaa.
Hyvä loppu trilogialle, tykkäsin kovasti vaikka en lanu-kirjojejn kohderyhmään enää kuulukaan. Loppu oli osittain ehkä hieman ennalta-arvattava, mutta joiltain osin taas ei. Haistan mahdollisuuden spin off-jatko-osaan.
Kirja vaikutti aluksi melko tylsältä, tyttöjen elämä leirissään ei oikein innostanut. Kerrontatyylikin oli jotenkin tarinasta etäännyttävä. Suhteellisen pian leirin sotkujen jälkeen alkoi tapahtua tarinassa ja kirja imaisi minut mukaansa. Lopussa nidottiin taidokkaasti yhteen kirjan aikana esiin tulleita ihmetyksen aiheita. Kirja tuntui paranevan huomattavasti loppua kohden.
Miekkojen laulu jatkaa loistavaa sarjaa upeasti. Kirja on taattua Cornwellia upeine taistelukohtauksineen sekä nopeasti kuluvine juonineen. Kirjan lukee nopeasti ja ärsyttää kun sen on saanut luettua, niin kuin jokaisen loistavan kirjan kohdalla.
Lue lisää ...
Henkilöt ovat pysyneet aikalailla samanlaisina kuin muissakin osissa, joten en voi sanoa niistä mitään, mitä en olisi jo edellisten osien arvosteluissa sanonut.
Tällä hetkellä Miekkojen laulu on viimeinen Uhtred-sarjan kirja mikä minulla on, joten joudun nyt odottamaan viidettä osaa tovin, ja keskittymään muihin kirjoihin. Saa nähdä miten siinä onnistutaan, kun olen kuitenkin edelleen niin Uhtred-sarjan lumoissa :)
Trilogian edetessä lisääntyy väkivalta näissä kirjoissa. Tässä osassa sitä oli jo todella paljon. Koko kirja rakentui käytännössä sodan suunnittelusta tai sotimisen kuvaamisesta. Aivan vähän oli esillä esim. henkilöhahmojen ajatuksia. Aika puuduttavaa luettavaa mielestäni.
Pohjoisen valtiaat on yhtä loistava, mitä sarjan kaksi edellistäkin osaa. Tämän osan lukemisessa tosin kesti kauemmin, ei siksi, että se olisi huonompi, vaan siksi, ettei minulla ollut kaikkina päivinä aikaa lukea paljon ollenkaan. Ja se ärsytti minua suunnattomasti, sillä kirja on täyttä mahtavuutta alusta loppuun asti.
Lue lisää ...
Pidän tosi paljon sarjan taistelukohtauksista. Cornwell osaa kirjoittaa upeasti taisteluista ja kilpimuureista. Kirjoitustyyli on kylmän asiallinen, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että jossain kohdassa vedettäisiin yli.
Pidän myös hahmoista. Uhtred on loistava päähenkilö. Hän on kylmäverinen tappaja ja soturi, mutta samalla hyvin inhimillinen. Pidän myös - aika yllättävästi - Steapasta. Mutta kaikkein eniten ihastuin tässä kirjassa esiteltyyn Giselaan. Nainen on upea lisäys kirjasarjan hahmokaartiin, ja vaikka kirjasarjassa ei järin romantiikalla mässäilläkään, niin Uhtredin ja Giselan välillä oli mukavaa kemiaa. Mutta onneksi romanssi ei vie huomiota kirjan muilta tapahtumilta.
Uhtred-sarja on upeaa luettavaa ja onneksi pääsen jatkamaan suoraan sarjan neljännestä osasta.
Todella kaunis kirja, vaikka kaikki kirjan tapahtumat eivät tietenkään ole mitään kovin kauniita, niin teksti jo itsessään on.
Tykkäsin tarinasta ja se vei hienosti eteenpäin. Onpa mielenkiintoista, jossain vaiheessa lukea lisää Emmi Itärannalta, sillä tämä oli vasta ensimmäinen kirja mitä häneltä olen lukenut.
Lue lisää ...
Kannattaa kyllä lukea tämä, jos ei ole vielä lukenut. Voisin itsekin lukea tämän jossain vaiheessa vielä uudelleen.
Pidin tästä kirjan aloitusosasta. Toivottavasti jatko-osat ovat yhtä hyviä. Meren ja meriympäristön kuvaukset olivat miellyttäviä lukea, vaikka en itse ole oikeastaan ikinä paljon ollut meren kanssa tekemisissä.
Lue lisää ...
Olihan tämä ihan selkeästi hieman nuoremmille lukijoille suunnattua luettavaa, mutta se ei ollenkaan haitannut minua. Tykkään nimittäin joskus lukea nuortenkirjoja. Varsinkin jos sisältävät jotain outouksia, joita tässäkin kirjassa kyllä oli ihan riittävästi.
Maltan tuskin odottaa tarttumista jatko-osiin, sillä omasta hyllystä löytyy muut paitsi viimeinen kirja.
Tämä on ollut aivan mahtava sarja, todella elävää tekstiä ja mukaansa tempaavaa. Tapahtumat ja paikat piirtyvät mieleen helposti. Ainoana miinuksena sanoisin "juupas eipäs" tyyliä (en osaa parimmin kuvata) ja ehkä vähän turhaa asioiden toistoa, mutta ne eivät kuitenkaan häiritse mitenkään liikaa. Ihana suosittelen kyllä kovasti.
Hyvin samantyylinen kirja kuin ensimmäinen osa. Jälleen oli selkeä pahis ilkeän suunnitelmansa kera ja häneltä suojautuvia ihmisiä. Tässä kirjassa oli liian monta yksityiskohtaisesti kuvattua pitkää taistelukohtausta. Aika keskivertokirja.
Kalpea ratsastaja jatkaa upeaa sarjaa mallikkaasti. Juoni on hyvä, samoin henkilöt. Taistelukohtaukset ovat koko kirjan suola.
Uhtred-sarja on upea lisäys kirjahyllyyni ja ainakin tähän asti sarja on pysynyt mukaansatempaavana. Kirjat lukee nopeasti ja suoraan sanoen ärsyttää, kun joutuu välillä lopettamaan lukemisen. Onneksi kolmas osa oli jo valmiina, joten sen pystyi aloittamaan heti toisen osan luettua.
Tarina lähti käyntiin hieman hitaasti ja epäselvästi monien henkilöhahmojen tarinan seuraamisesta johtuen. Kun heihin tutustui, tarinakin tuntui lähtevän kunnolla käyntiin. Loppu oli yllätyksellinen, henkilöhahmoja ei turhaan säästelty. Minulle YA:n ystävänä tarina ei tarjonnut niin paljon kuin varsinaiselle synkemmän fantasian fanille se saattaisi tarjota. Kuitenkin ihan mukava tarina.
Maailma on mielenkiintoinen, tapahtumia kiva seurata
Sama kuin edellisessä, yllätyksellinen! Mutta etenee paljon hitaammin :(
Viimeinen kuningaskunta on mahtava kirja, jonka lukemista olin vältellyt melkein vuoden. Ostin sen ja sarjan kolme seuraavaa osaa jo vuosi sitten, mutta en jostain syystä saanut avattua ensimmäistä osaa koko tänä aikana. Ja kun vihdoin tein sen, olin vihainen itselleni, että olin kuvitellut monien kirjojen olevan parempia kuin tämä. Sillä Viimeinen kuningaskunta on erinomainen niin juoneltaan, taistelukohtauksiltaan kuin henkilöiltäänkin. Pidin siitä, ettei kirjassa ollut romantiikkaa, ei ainakaan sellaista millaiseksi se yleensä luokitellaan. Pidän erittäin paljon monien kirjojen romantiikasta, mutta voin kyllä myöntää, milloin johonkin kirjaan se ei sovi. Ja Uhtred-sarjan kirjat ovat juuri sellaisia.
Lue lisää ...
Uhtred on loistava päähenkilö. Hän on inhimillinen, joskus raivokas, mutta kuitenkin selkeästi oikea ihminen. Hänestä ei ole tehty täydellistä miestä, joka on niin epärealistinen, että oikein hirvittää. Pidän myös siitä, kuinka kirja on kerrottu vanhan Uhtredin suulla. Se kuinka hän pystyy vanhana miehenä näkemään nuoren minänsä typerät päätökset, on mukavaa luettavaa, sillä kukaan tämän maailman ihmisistä ei pysty huomaamaan omia typeriä virheitään kun vasta vanhana.
Viimeinen kuningaskunta on loistava aloitus Uhtred-sarjalle ja olen iloinen, että minulla on neljä ensimmäistä osaa jo hyllyssäni, ja pystyn jatkamaan tätä loistavaa sarja heti.
En osaa sanoa miksen ole aiemmin Sapkowskia löytänyt, mutta toisaalta on erittäin virkistävää lukea korutonta ja toimivaa, anteeksipyytämätöntä fantasiaa kaudella, jolla tuntuu että miekka ja magia -ympäristö on varattu vain rahvaanomaiselle tuulipukulukijalle, todellisten spefi-hipstereiden sitten pyöriessä mahdollisimman kauas tästä ajettujen visioiden luona. On erittäin hienoa, että on kokonainen kirjasarja kunnon fantasiaa tällä tasolla vielä edessä!
Lue lisää ...
Ehdin lukea Narrenturmit tätä ennen, ehkä Sleesian keskiaikaisen fantasian elementit tuntuvat siksikin olevan erittäin vahvasti läsnä noiturin tarinoissa. Menee omissa kirjoissa jopa GRRM:n ohi kiinnostavimpana kirjailijana nykyfantasian saralla, ehta slaavilainen ote, kieli ja maailmankatsomus tuntuu yksinkertaisesti ja kaikessa aidommalta amerikkalaiseen verrattuna. Faktahan on, että se mikä Martinin kirjoissa viehättää (Yorkit ja Lancasterit) on eurooppalaista, se mikä ei toimi alkuunkaan, on amerikkalaista (ne sand viper -hirvitykset ja Tahrattomat ja Dothrakit jne jne He-man ukkelit.).
Viisi riemukasta tähteä siis kolkolle noiturille!
Tämän aiheestaan etääntyvän räntin lopuksi voinee silti lisätä, että makuasioita toki kaikki kirjallisuus :)
























