Arra ja Anaché olivat todella mahtavia lukukokemuksia ja siksi odotukset tätä uutta samaan maailmaan sijoittuvaa kirjaa kohtaan olivat minulla suuret. Se ei kuitenkaan täysin täyttänyt niitä. En sano ettei tämä olisi ollut hyvä kirja, sillä se oli. Mutta juoni ja kirjan tunnelma eivät kuitenkaan olleet yhtä vangitsevia kuin Arrassa ja Anachéssa. Myös Maresi ja muut kirjan henkilöt jäivät ehkä hiukan etäisiksi. Juoni oli kuitenkin mielenkiintoinen ja kirja mukavan nopealukuinen. Kaiken kaikkiaan ihan kiva pikku tarina, vaikka ei Arran ja Anachén veroinen ollutkaan.

Ihana kirja. En odottanut siltä paljoa ja siksi yllätyin siitä, kuinka paljon nautin sen lukemisesta. Aikamatkusttaminen on aina mielenkiintoista ja tässä siihen on yhdistetty mielenkiintoinen mysteeri ja kiinnostavat hahmot. Jatkoa on päästävä lukemaan mahdollisimman pian.

Talventakoja ei tuottanut pettymystä kahteen edelliseen Tiffany kirjaan verrattuna. Se ehkä oli jopa hieman parempi. Juoni oli mielenkiintoinen ja viimeinkin päästiin tutustumaan hieman paremmin Rolandiin, jonka kanssa Tiffany on kirjeenvaihdossa ja josta vanhemmat noidat ovat hyvin kiinnostuneita. Talventakoja oli hyytävä, mutta kiinnostava hahmo. Pidin myös siitä kuinka suureen osaan vanhemmat noidat muori Säävirkku ja Nanny Auvomieli oli nostettu. Ja nauraahan tämän kirjan kanssa sai paljon. Mielenkiinnolla odotan, että pääsen lukemaan viimeisimmän Tiffanysta kertovan kirjan Keskiyö ylläni.

Täytyy sanoa heti alussa, että olen hyvin ihastunut tähän sarjaan. Vaikka edelliset osatkin olivat hyviä, vasta tämä sai minut kunnolla innostumaan. Yllätyksekseni suurimmassa osassa tässä kirjassa ei ollutkaan Geralt, vaan Ciri. Hänestä lukikin mielellään, sillä minusta Ciri on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Geralt oli edelleen sopivan mystinen, mutta hänen roolinsa kirjassa oli yllättävän pieni verrattuna siihen, että aiemmissa osissa Geralt oli selkeästi pääosassa. Myös vanhat tutut Yennefer ja Valvatti esiintyivät kirjassa, vaikka heidänkään osuutensa ei ollut kovin suuri. Kirjan tunnelma oli selkeästi erilainen kuin aiemmissa osissa. Nyt kirja oli enemmän jatkuvajuoninen. Kirjan loppukin oli sellainen, että jatkoa on selkeästi tulossa. Mitään kunnollista loppua, kun ei ollut. Kirja vain loppui jättäen melkein kaiken kesken. Se sai janoamaan lisää. Tykkäsin tästä kirjasta valtavasti ja innolla odotan,että pääsen seuraavan osan kimppuun. Pidän sarjan huumorista ja tämän kirjan tarina vei mukanaan, muutamaa hiukan tylsää hetkeä lukuunottamatta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli edellisistä osista tutut satuviittaukset, joita en tässä osassa huomannut ainuttakaan. Se ei kuitenkaan vaivannut paljon, kun kirja muuten oli niin hyvä.

Aiemmat Sookie Stackhouse kirjat ovat olleet hyvin vauhdikkaita ja niiden parissa ei ole juuri tylsiä hetkiä tullut. Tämä kirja kuitenkin lähti liikkeelle aika hitaasti ja alussa ehdin vähän tylsistyä. Muutenkin tämän juoni oli vähän hajanainen. Kirjassa oli paljon pieniä tapahtumia joilla ei tuntunut olevan paljon yhteyttä toisiinsa. Mielenkiintoisinta tässä kirjassa mielestäni oli Appius Liviuksen suojatti Aleksei. Hänen mukaan tuomisena kirjaan oli ihan kiva oivallus, mutta ei hän kuitenkaan tätä kirjaa pelasta. Vähän turha kirja.

Tämä trilogia tuntui paranevan loppua kohti. Alkuosa tästäkin kirjasta oli vähän tylsä, mutta puolen välin paikkeilla päästiin vauhtiin. Lopussa huomasin jo käänteleväni sivuja yhä kiihtyvällä tahdilla halutessani tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämän trilogian rakkaustarina ei missään vaiheessa ollut kovin tunteita herättävä ja sen takia tätä trilogiaa ei kannata lukea. Mutta varsinkin tässä osassa, kun Kansannousu tulee esiin ja suorittaa vallankumouksen, päästään kunnolla pohtimaan Yhteiskuntaa ja sitä onko Kansannousu sittenkään hyvä vaihtoehto sille. Tämä oli mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia. Kiinnostavaa oli myös seurata varsinkin Xanderin ponnistelua ruttoa vastaan. Cassiaa en vieläkään oppinut ymmärtämään ja Kykin jäi hiukan etäiseksi hahmoksi. Kirjan loppu oli hieno. Se solmi mukavasti yhteen juonikudelman kaikki langat, mutta jätti tulevaisuuden avoimeksi.

Kadotettujen sielujen kaupungin lähtökohta on mielenkiintoinen. Pian kuitenkin alkaa tuntua, että kirja junnaa vähän paikallaan. Pidän siitä, että tässä sarjassa ei seurata vain yhtä paria, vaan heitä ja samalla näkökulmia on useita. Erityisesti tässä osassa ilahdutti Jordanin ja Maian suhteen seuraaminen. Kirjan henkilöistä suurin osa on myös sellaisia, joista pidän ja joiden elämää on ihan mukava seurata. Oli myös ilahduttavaa huomata, ettei kirjan pahista, Sebastiania, kuvata aivan täysin pahana ja hetkittäin jopa pidin hänestä, vaikka yleensä on pahiksista välitä. Vaikka tätä kirjaa enimmäkseen oli ihan mukava lukea, se ei kuitenkaan aivan täysi napakymppi ollut. Tuntui, että jotakin jäi puuttumaan. Oli ihan mielenkiintoista seurata saadaanko Jace takaisin, mutta loppuratkaisu oli aika helppo arvata etukäteen. Kaikesta huolimatta oli tämä ihan koukuttava kirja ja seuraavaa osaa odottaa jo.

Hiukan erilaisen Leijuvan linnan jälkeen Rönsyilevä talo oli hyvin samantyylinen kuin Liikkuva linna. On outo velhon talo, jota nuori tyttö pääsee tutkimaan. Charmain oli samaistuttava hahmo lukuintoineen, eivätkä muutkaan hahmot ärsyttäneet liikaa. Juonikin oli ihan mielenkiintoinen. Se ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Eikä se missään vaiheessa pakottanut lukemaan vielä yhtä lukua. Tästä kirjasta, samoin kuin koko sarjasta, jäi sellainen olo, että oli se ihan kiva lukea, mutta ei se mikään suuri elämys ollut.

Edellisen osan, Viimeinen toivomus, aikana en oikein lämmennyt novelli-rakenteelle, mutta tätä lukiessa se ei enää häirinnyt. En tiedä vaikuttiko siihen se, että Viimeisen toivomuksen ahmin muutamassa päivässä, kun taas tätä luin vähitellen novelli kerrallaan. Toisaalta Kohtalon miekassa novellit olivat lähemmin sidottu toisiinsa ja tarina tuntui etenevän myös novellien välillä jonkin verran. Edelleen pidän tässä sarjassa erityisesti siitä, kuinka siinä käytetään tuttuja satuja hiukan eri muodossa. Tässä kirjassa selitettiin myös, että satujen meidän tuntema muoto on syntynyt siitä kuinka bardit ja muut runoilijat ovat hiukan romantisoineet juttuja siitä mitä oikeasti sattui. Esimerkkinä voisi olla se satu, missä 12 veljestä muuttuu joutseniksi ja heidän siskonsa täytyy tehdä heille nokkosesta paidat purkaakseen lumouksen. Tämän kirjan mukaan veljeksiä oli vain yksi ja hänkin muuttui merimetsoksi eikä joutseneksi. Kohtalon miekka oli mielestäni parempi kuin Viimeinen toivomus. Se on hiukan synkempi, mutta siinä on useita hauskoja hetkiä. Geraltin tuntemuksiinkin pääsi tässä osassa ehkä vielä paremmin sisälle. Ennen kahta viimeistä novellia kirjan arvosana keikkui 4 tienoilla, mutta novellit Kohtalon miekka ja varsinkin Jotain enemmän olivat niin mahtavia, että ne nostavat arvosanaa. Vaikuttaa siltä, että Noituri-sarja on kovaa vauhtia kohoamassa suosikkieni joukkoon.

Tämän sarjan uusinta luvussa ensimmäisen osan jälkeen oli hiukan pettynyt olo. Se ei ollut yhtä hyvä kuin muistin. Mutta tätä lukiessa palautui mieleen miksi silloin aikoinaan pidin tästä sarjasta niin paljon. Oli kiinnostavaa lukea kaksosten, Kestrelin ja Bowmanin, suhteesta ja kuinka he kaipasivat toisiaan joutuessaan eroon toisistaan. Mutta kaikista mielenkiintoisin hahmo oli kuitenkin prinsessa Johdila eli Sisi, joka kehittyy kirjan aikana valtavasti. Alussa hän on vain turhamainen ja hiukan yksinkertainen tyttö, joka kirjan kuluessa nousee yhdeksi sen sankareista. Tämä kirja yllätti minut synkkyydellään. Ihmisiä tapettiin paljon esimerkiksi polttamalla heidät elävältä. Lisäksi edellisessä osassa hiukan yksinkertaisena, mutta hyväntahtoisena hahmona esitetty Mumpo innostuu manaxasta, julkisesta taistelusta, missä saatetaan taistella jopa kuolemaan asti. Onneksi vastapainona näille julmuuksille oli myös hiukan huumoria. Tämä oli kirja, jota ei malttanut laskea käsistään, kun koko ajan halusi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Sitä ei muuttanut edes se, että välillä oli vähän tylsempiäkin kohtia.

Rajalla oli mielestäni paljon parempi kuin Tarkoitettu. Toimintaa oli hiukan enemmän, vaikka ei tässäkään osassa paljon mitään oikeastaan tapahtunut. Nyt kuitenkin kerrottiin enemmän elämästä yhteiskunnan ulkopuolella ja siksi oli helpompi ymmärtää miksi Cassia alkoi kapinoimaan Yhteiskuntaa vastaan. En edelleenkään pidä kovin paljon Cassiasta henkilönä. Eniten ehkä ärsytti kuinka hän ei tunnu osaavan päättää kummasta tykkää enemmän Xanderista vai Kysta. Onneksi tässä osassa kerrottiin tapahtumista myös Kyn näkökulmasta mikä toi mukavaa vastapainoa Cassialle. Toisaalta minulla meni välillä sekaisin kumpi oli äänessä, Cassia vai Ky. Kaikesta tästä huolimatta Rajalla oli ihan mielenkiintoista luettavaa, vaikka ei pärjää vieläkään esimerkiksi samantyyliselle Lauren Oliverin Delirium trilogialle. Mutta kyllä tämän perusteella myös sarjan päätösosa täytyy lukea.