Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Tämä oli kirjana ihan kelvollinen, eli ei mitenkään erinomaisen hyvä, muttei kovin huonokaan. Kirjailijan aiemman historiallisen kirjasarjan, Muinaisen pimeyden (Chronicles of Ancient Darkness), luettuani minusta kuitenkin tuntuu, että Paver on vain muuttanut edellisen sarjansa henkilöiden nimet ja vaihtanut aikakautta - niin samanlaista meno näissä kahdessa kirjasarjassa on. On poika (joka on 12-vuotias eli samanikäinen kuin Muinaisen pimeyden Torak), tyttö ja eläin, josta tulee molemmille rakas ystävä. Otan toki huomioon sen, että Delfiinin saari on suunnattu varhaisnuorille, mutta silti se tuntuu turhan naiivilta jopa tuon ikäisen luettavaksi. Historialliset seikat taas tekevät Delfiinin saaresta todella kiinnostavan. Pidin tosin Muinaisen pimeyden miljööstä enemmän, mutta Paver osaa kuvailla maailmaa ja aikakautta hienosti, olivat ne sitten mitä tahansa.
Mun parhaan kaverijätkän nimi on Hämärä. Yrittää siinä sitten ottaa kirjan nimeä vakavasti. Ei oikeasti, ei mitään ongelmaa. Kun kirjaa sai luettua, se oikeasti imaisi mukaansa. Ei niin, etteikö kesken olisi voinut jättää mihin kohtaa vain, ei niin etteikö lukeminen olisi ollut aina välillä suorittamista, mutta äärimmäisen kiinnostava kirja on kyseessä. Jännitin muutamaan otteeseen sen verran, etten viitsinyt lukea iltavaloisalla, mutta kirkumaan en intoutunut eikä näin jälkikäteen ole tarvetta tutkia sängynalusia (tai kylpyammeita). Pelottavinta kirjassa oli Håkanin lisäksi koulukiusaaminen ja sen muodot. Niihin uskon todennäköisemmin törmääväni kuin vampyyreihin, joita tässä kirjassa tavallaan ei ollut. Siis oli, mutta… Kuulemma eivät olleet vampyyrejä. Elivät vain verellä. Ihan eri juttu. Tarina on kiva. Paljon tapahtumia ja sopivasti himmailua ja yksityiskohtia. Vaikka sivumäärä olikin aika iso, teksti oli nopealukuista eikä tähän yliluonnollisen kauaa kestänyt. Muuten kuin jänistyksen ja keskeytysten takia. Mukana on erittäin ällöttäviä kuvauksia muutamista (yhdestä) henkilöistä (-löstä), mutta pääosin en yökkinyt kauhusta vaan hihitin peloissani sen pari minuuttia, sitten vain nautin soljuvasta tekstistä. Paljon lyhyiden replojen dialogia. Johtolauseettomuus ei haitannut mitään. Nämä alkukirjan keskustelut avasivat uudestaan uuden ajatuksen ja luulin kehitelleeni nerokkaan teorian. Idiootti. Minä siis. Kaiken sen infon oli tarkoituskin tulla esiin siinä vaiheessa. En tainnut olla ainut, joka ne faktat tajusi. Höh. Pidin todella paljon pienten yksityiskohtien toistumista seuraavissa luvuissa. Esimerkiksi jossain kohtaa Victoria pussittaa katkarapuja ja Oskar syö niitä seuraavassa luvussa pizzan päältä. Jotenkin tuli valaistunut olo. Upeaa. Henkilöt sotkeutuivat välillä, mutta loppua kohden onnistui pikkuhiljaa hahmottamaan (muistamaan) henkilöiden suhteet toisiinsa. Ihan älyttömästi J-kirjainta. Jonny ja… Lacke. Eli on aivan ihana. Oskar herätti minussa vahvoja isosisarellisia tunteita, tiedä mistä kumpuavat kun hemmoteltu ainut lapsonen olen. ”Oi Osku, ole varovainen, varovainen… Nyt Osku heti kotiin annat aikuisten hoitaa nämä asiat! Sä olet lapsi, LAPSI! UNOHDA SE HITON ELI NYT HETKEKSI!!!” Oskar on suloinen ja surullinen. Puristaa sydämestä lukea kun toinen yrittää pitää vanhempiensa välit kunnossa, valehtelee, ettei äidille tule murehdittavaa. Tahto ottaa syliin ja repiä pois pahasta maailmasta turvallisempiin maisemiin on valtava. No, onneksi Eli. Kasvaminen on kirjoitettu niin kiinni kirjaa, ettei sitä huomaa ennen kuin lopussa peilaa vanhaa Oskaria ja uutta Oskaria. Taitavaa. Hieno kokemus. Toivon, että jonain päivänä saan itseni lukemaan tämän uudestaan. Ehkä nimet pysyisivät paremmin päässä eikä tulisi hypittyä riveillä.
Rakasti tätä kirjaa!! Se oli niin ihanan pelottava, jännittävä ja... ihana!!
Tykkäsin tosi paljon! En joskus pitänyt ollenkaan vampyyrijutuista mutta kyllähän nää twilightit menee :D Lukekaa ihmeessä, jos edes vähän kiinnostaa.
Tämä kirja on vain yksinkertaisesti paras kirja suosittelen kaikille jotka tykkäävät historiasta ja fantasiasta. Kannattaa lukea Juoni oli hyvä
Pidin kirjasta kovasti. Kansi toi mieleen Nälkäpelin joten minulla oli vähän ennakkoluuloja, sillä minulla Nälkäpeli kirjat eivät nappaa (samoin elokuvat). Joka tapauksessa kirjan päähenkilö oli raikas ja mielenkiintoinen. "Lopputaistelu" oli vähän äkkinäinen, mutta silti yllättävä. Pitäisi vielä katsoa leffa, sillä päätin lukea kirjan ennen itse elokuvaa!
Olin todella pettynyt tähän kirjaan. Juoni kuulosti minusta aluksi jopa mielenkiintoiselta, mutta jotenkin koko kirja lässähti kasaan jo alkumetreillä. Saa nähdä tulenko edes viimeistä osaa lukemaan, koska tämänkin kirjan läpi kahlaaminen oli niin kovan työn takana. Everin ja Damenin rakkaustarina ei voisi kiinnostaa minua yhtään vähempään, eikä kumpikaan heistä erotu mitenkään hahmoina. Sarjan viidennen osan luettua voin viimein varmasti todeta, ei ole minun sarjani.
Löysin sattumalta "Kauhutarinoiden parhaita" (Valpas-Mainos, 1966) -kirjasen mainion Goodreads-sivuston kautta ja päätin napata sen kesälukemistojeni listalle, mukana kun näytti olevan neljä minulle entuudestaan tuntematonta kauhutarinaa varsin nimekkäiltä anglosaksisilta kirjailijoilta. Frederick Marryatin "Ihmissusi" (1839) perustuu saksalaiseen kansantarinaan ja on kokoelman novelleista ylivoimaisesti kiinnostavin tapaus. Novellissa tavataan puunhakkaaja, joka tulee menneeksi erämaassa naimisiin salaperäisen valkopukuisen naisen kanssa, ja saa niskoilleen toiseen polveen asti ulottuvan kirouksen. Marryatin kertomus sisältää ilmeisesti myös ensimmäisen kirjallisen naisihmissuden, mikäli lukemiani nettilähteitä on uskominen. Bram Stokerin "Tuomarin kummitustalo" (1891) ei sekään ole hassumpi rottineen ja ilkeästi hymyävine tauluineen, mutta valitettavasti kaksi muuta tarinaa eivät ole sitten kovinkaan kaksisia. Nathaniel Hawthornen "Herra Higginbothamin onnettomuus" (1834) on kaikessa kepeydessään melko tyhjänpäiväinen tarina juoruilua rakastavasta tupakkakauppiaasta. Edward Bulver-Lyttonin "Kummitukset ja ahdistetut" (1859) puolestaan muuttuu kohtalaisen kiinnostavan alkunsa jälkeen sekavahkoksi jaaritteluksi telepatiasta ja yliluonnollisen selitettävissä olevasta olemuksesta. Novellikokoelmaa voinee suositella innokkaimmille kauhun harrastajille, mutta muut siitä tuskin saavat suuremmin irti.
Luin kirjan ensimmäisen kerran muutama kuukausi ennen elokuvan julkaisua, koska elokuva kiinnosti päätin lukea myös kirjan. Tykästyin kirjaan heti vaikka suomennosta oli hieman huvittavaa lukea.. Nyt sain eilen loppuun kirjan englanniksi ja ihmettelen miten se on voitu suomentaa?! Alkuperäisessä teoksessa selitetään asioita paljon pidemmin ja mutkikkaammin kuin suomennoksessa. Joten jos ajattelit kirjan lukea LUE SE ENGLANNIKSI!! Mutta siis itse kirjasta: Kirja oli koko ajan loistava, mutta välillä Trisin haikailut menneeseen perhe-elämään alkoi tympiä. Tris on hahmona ihastuttavan utelias ja uskomattoman rohkea! Aina kun luin Fourista mieleeni tuli heti hänen näyttelijänsä Theo ja kuvittelin aina Fourin ilmeet hänen kasvoillaan ja olin sulaa.. Kirja lähti käyntiin nopeasti ja välillä olisi toivonut että jotkin kohdat olisivat olleet pidempiä ja paremmin selitettyjä, kuten esimeksiksi Trisin ja Fourin suhde. Ei suhteet yleensä synny tuosta noin vaan... Mutta siis aivan ihana kirja ja kirjasarja, suosittelen lämpimästi :)
Kirja oli hieman 'huolimattomasti' suomennettu, ja lauseet olivat lyhyitä, kuvailu kehnonlaista ja koko höskä kirjoitettu kirjakielellä. Mutta suomennoksessa oli vika. Luin kirjaa jonkunmatkaa myös englanniksi, ja heti parani. Englannin kieli jätti niin paljon tulkinnanvaraa, että mielikuvitus pääsi lentämään ja kirja sai väriä. Ei missään nimessä huono kirja. Toki parempiakin kirjoja on luettu, mutta en silti sanoisi kirjaa huonoksi. Gagnon on oikein lupaava kirjailija, toivoisin tälle kirjalle jatkoa.
Yleensä toinen kurja on kaikista huonoin, mutta ei tässä tapauksessa! Kirja oli älyttömän hyvä, ja saavutti melkein mahdottoman, oli Käärmeenlumoajaa parempi. Kirjan lopussa itkin koska kirja loppui, ja minusta tuntui niin pahalta Rufuksen puolesta. Yleensä en lue suomalaisia kirjoja, koska kerronta on suppeaa verrattuna ulkomaalaisiin. Tämä kirjasarja oli yllätys! Salamasta tuli heti yksiä lempikirjailijoistani, ja kirjoista lempikirjani. Kirjan mukana saa nauraa, jännittää, nauraa uudelleen, itkeä, ja nauraa vielä kerran. Kirja on jotain niin suuremmoista, vaihtaisin veljeni Salaman mielikuvitukseen.
Aivan älyttömän hyvä kirja. Kirjan kielenkäyttö puhuttelee, ja hahmot ovat todella sympaattisia. Olen lukenut kirjan kolmen päivän sisällä kahdesti, ja sarjan toisen osan siinä välissä. Juuri sain kakkososan luettua toiseen kertaan. Älyttömän koukuttava sarja, onneksi seuraava osa ilmestyy jo 4.8.!!
olen lukenut koko trilogian ja niin kuin muutkin ovat jo kirjoittaneet kaikki kolme kirjaa olivat nopeita yhden illan lukemisia. Aluksi lumikki oli minusta hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin tässä viimeisessä. Minusta Sampsa oli ärsyttävä ja siinä lopussa ällöttävän mustasukkainen. Koknaisuutena kirja oli kuitenkin ihan ok. suosittelen jos kaipaa jotain nopeasti luettavaa
Tosi hienosti kirjoitettu kirja ja hieno fantasiamaailma vetävät todellakin mukaansa. :) Taru sormusten herrasta on klassikko jonka kaikkien fantasiasta tykkäävien pitäisi ehdottomasti lukea. Itse olen suuri Tolkien-fani ja Taru sormusten herrasta on minusta paras Tolkienin teoksista. Suosittelen ;)
Kirja sisältää paljon käytönnönläheisiä vinkkejä kirjoittamisesta ihan julkaisukanaviin saakka. Toimii hyvin yleisenäkin kirjoitusoppaana, mutta oli piristävää lukea kirjoitusopas, joka ottaa huomioon spekulatiivisuuden ja antaa konkreettisia neuvoja esim. oman fantasiamaailman luomiseen ja listaa yleisimpiä kompastuskiviä. Annetut esimerkit saivat nauramaan ääneen ja nekin jutut jotka ihmetyttivät, perusteltiin riittäcän hyvin. Bongasin muutaman lyöntivirheen, jotka olisi kiva saada korjatuksi, jos kirjaa painetaan lisää.
Minua kieltämättä hiukan jännitti tarttua tähän kirjaan koska olin niin paljon lukenut arvosteluja joissa tätä sanottiin surkeaksi, mutta onneksi kuitenkin luin tämän. On totta, että tämä osa ei ole niin hyvä kuin ensimmäinen, mutta tämä on juonellisesti todella tärkeä pläjäys. Ajottain oli vähän semmoista ylimäärästä pölinää sivuilla, mutta suurilta osin tässä sattui ja tapahtui niin paljon että heikompaa voisi hirvittää. Tässä kirjassa tulee hyvin esiin kirjailijan luoman maailman synkkyys ja julmuus. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kirjailija on siitä velmu ettei lukija voi todellakaan tietää etukäteen kuka seuraavaksi kuolla kupsahtaa ja minulle tuli tässä vähän vastaan sen myötä muutamia ikäviä yllätyksiä. Tris on tässä kirjassa myös kovapäinen ja melko synkkä. Hän taistelee menneiden kanssa ja yrittää selvitä tulevasta. Loppuun oli saatu vähän yllättävääkin tietoa joten jään mielenkiinnolla odottamaan miten tämä trilogia oikein mahtaa huipentua.
Minulla ei ollut tästä kirjasta juuri mitään ennakkotietoa eikä sen juonta pysty oikein kuvailemaankaan paljastamatta liikaa. Tykkäsin Kafka rannalla- kirjasta todella paljon. Se oli virkistävän yllättävä, veikeä, outo ja tabuja rikkova. Erittäin mieleenpainuva lukukokemus siis. Vaikka Kafka rannalla on paksu opus, sen lukee hetkessä. Kirja on viihdyttävä, mutta siinä pystytään käsittelemään samalla myös syvällisiäkin aiheita. Kirjan toinen päähenkilö, kissoille puhuva Nakata, sai erityisesti sympatiani, mutta kirjan ihailtavin henkilö oli ehdottomasti mielestäni Oshima. En olen aiemmin lukenut Murakamia ja täytyy sanoa, että suorasukainen (ja myös epäsovinnainen) seksin kuvailu oli vähän yllättävää kuten kirjan surrealistisuuskin. Kafka rannalla on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos ja sai ainakin minut kiinnostumaan Murakamin muustakin tuotannosta.
Viemärin valtias sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, ja sen orpo päähenkilö saa elantonsa etsimällä kolikoita ja arvoesineitä viemäreistä. Tarinassa nähdään todellisia hahmoja (kuten Charles Dickens) sekä kuvitteellisia (esim. Sweeney Todd). Kirjailija on verrrannut teosta George MacDonald Fraserin Flashman-sarjaan. Loppusanoissa Pratchett painottaa, että Viemärin valtias on historiallista fantasiaa, ei historiallinen romaani. Tarinasta ei kyllä pahemmin fantasiaelementtejä löydy. Viemärin valtiaasta voi sanoa saman kuin Pitkästä maasta: hyvä kirja muttei yksi Pratchettin parhaista. Tykkäsin paljon päähenkilöstä sekä tapahtumapaikasta, ja juonikin kulki mukavasti. Viemärin valtias on virallisesti nuortenkirja, mutta se ei tuntunut erityisen nuorille suunnatuilta. Teemat ovat vakavia Pratchettin kuvaillessa Lontoon köyhien elämää, ja sankarikin on jo 17-vuotias. Minusta Viemärin valtias oli parempi kuin edellinen Kiekkomaailman ulkopuolinen nuortenromaani Valtio, ja lukisin mielellään kirjailijan suunnitteleman jatko-osan.
Piiri on paras ikinä lukemani kirja. Idea että piiri koostuu niin erilaisista ihmisistä vetosi minuun heti ja kun olin lukenut kirjan olin aivan sekaisin innosta ja ryhdyin etsimään seuraavaa osaa. kannatta ehdottomasti LUKeA.
Minusta se oli mahtava kirja. Lyhyt ja ytimekäs ja pisti miettimään asioita.
Team kolmas vaihtoehto... ja neljäs ja viides. * päätähtien parisuhdekuviot meni jo ihan överiksi. * vaara uhkaa, ei se mitään! Laitetaan lapset vartioimaan ja juoksemaan ympäri metsää, eikä käytetä edes radiopuhelimia kommunikointia varten. * Yökoulu ja se koko organisaation kuvio on ihan päätön. Tietääkö kirjailija itsekään mikä se on?! Rikkaat nyt vaan pitää tämmöstä koulua ja leikkii niinko sotaa ja hallitsee koko maapalloa. Pinky and The Brain. Minua häiritsee kirotushäröt ajoittain paljonkin. Siksi välttelen nuortenkirjojen ostamista, kun tuntuvat vilisevän häröjä.
Byattin teoksessa ensimmäinen viehättävä asia on kieli. Se on yksinkertaista mutta lumovoimaista ja johdattaa lukijan nopeasti maailmaansa. Tunnelma on paikoitellen voimakas ja noina hetkinä teos erottuu hyvinkin edukseen vastaavanlaisen pienieleisen fantasiakirjallisuuden joukossa, mutta ei pidä otettaan ilman notkahduksia, mikä pudottaa arviosta yhden tähden pois. Karmivuus on hienovaraista, muutamaan otteeseen kärsimättömästä lukijasta turhankin hienovaraista ja onnistuu säväyttämisessä vain paikoitellen. Erityinen kunniamaininta on myös annettava naishahmoille, jotka ovat innoittavan, eleettömän voimakkaita ja samalla inhimillisiä tavalla, joka on surullisen vieras laajalle osalle fantasiagenreä. Tässä suhteessa Pieni musta kirja on todellinen jalokivi. Pienistä valuvirheistä huolimatta teos on herkkien häiritsevyyden sävyerojen makustelijalle tai omalaatuisen, pienen taikanurkan etsijälle varauksettomasti suositeltava tuttavuus ja lyhyydessään taatusti viemänsä ajan arvoinen.