Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Neljännessä kirjassa seikkaillaan tulevaisuuden aalloilla, kun Pantagruel hoveineen ottaa alle laivaston ja suuntaa kohti Intiaa. Matka ei kuitenkaan suju niin sutjakkaasti kuin voisi kuvitella, ja vaikka minkälaisia saaria ja merikoettelemuksia eteen sitten sattuukin. Koska teos on satiiri, saaria saattaa kansoittaa varsin ranskalainen joukko - milloin mitäkin Rabelaisin vastustajakuntaa omissa höpsöissä yhteisöissään. Kieleltään ja huumoriltaan teos on jälleen yhtä ilotteleva kuin aiemmatkin. Taattua Rabelaisia siis.
Pantagruelin kolmannessa kirjassa ollaan suuren valinnan äärellä, eli avioliittoaikeissa. Panurge rientää ennusmerkiltä toiselle selvittäen epätoivoisesti etukäteen mahdollisen tulevan avioliittonsa onnea tai onnettomuutta. Tässä teoksessa hutkitaankin satiirin voimin erityisesti monenlaista humpuukia sekä tietysti myös vakiopiikiteltäviä, kirkkoa ja oikeuslaitosta. Keskiaikaiset arvot ovat toki läsnä, ja höpsöttelyn läpi on huomattavissa melkoinen naiskuva. Siitä huolimatta Rabelais jälleen ällistyttää ja huvittaa.
Humiseva harju on ollut hyllyssäni jo pidemmän aikaa, ja luin sen nyt jo kolmannen kerran. Tämä brittiklassikko ei koskaan jätä kylmäksi, ja on ehdottomasti omaäänisimpiä ja kiinnostavimpia teoksia, joita brittikirjallisuudesta ylipäätään on noussut. Usein Humisevasta harjusta puhutaan suurena romanssina. Itse en ole koskaan lukenut sitä niin, vaan minulle se on ensisijaisesti psykologinen eristäytyneestä yhteisöstä, jossa voimakkaimmat vaikuttajat sanelevat kaikkien muiden tahdin. Se on siis tarina kontrollista, tunteista ja ihmismielen muokkautuvuudesta. Toisessa sukupolvessa heijastuvat ensimmäisen päätökset, toiveet ja katkeruudet uusina sekoituksina ja persoonina.
Tämä on ehdottomasti Paasilinnan kirjojen huonoimmasta päästä. Jaksoin kuitenkin loppuun asti, vaikka teki mieli jättää kesken. 3000 vuoden takainen Suomi ei ole hyvä lähtökohta kirjalle eikä siitä oltu saatu irti mitään erityisen kiinnostavaa eikä myöskään onnistuttu saamaan tylsästä teemasta hyvää kirjaa, missä Paasilinna on joskus toiste onnistunut.
Nyt oli sitkeää. Kirjettä kirjeen perään ja kaikki on ylitsevuotavaa, sanoinkuvaamatonta ja äärimmäisen suunnatonta.
edit: huomasin juuri, että suomennos on kaiken huipuksi tehty alkuperäisen romaanin LYHENNELMÄSTÄ, vaikka tämänkin selättäminen oli jo työn ja tuskan takana. Vau! Aina sitä yllättyy.
Sujuvalukuinen kirja, joka maalaa ankean kuvan tulevaisuuden Helsingistä. Juoni ei ollut kummoinen, mutta pidin lopetuksesta.
Sotilaat jatkaa vaikuttavaa Talon-saagaa mallikkaasti. Juoni ja hahmot ovat pysyneet mahtavina ja mielestäni Emberin ja Garretin, sekä Emberin ja Rileyn väliset suhdekoukerot ovat parasta antia kirjassa. Totta kai jännittävät tapahtumat olivat myös loistavia ja taitavasti kirjoitettuja, mutta mielestäni Kagawa on taitavammillaan kirjoittaessaan vaikeista tunneasioista.
Tykkään Paasilinnan kirjoista keskimäärin muutenkin, mutta tämä oli nyt äskettäisellä uusintaluvulla siitä parhaasta päästä. Kirja tarjoilee muun muassa puhuvia hevosia ja yhden vaihtoehdon siitä, miten ihmiskunta katoaa hitaasti maasta, kun syntyvyys loppuu. Ei ehkä ihan tyypillisin dystopia, mutta toisaalta sopiva Paasilinnan normaalille kohderyhmälle.
Pidin tästä vähän enempi kuin ensimmäisestä osasta, tässä oli jo päästy eri tavalla vauhtiin ja tyyli alkoi tuntua paremmalta. Ensimmäisen osan kohdalla oli olo, että tarina olisi kannattanut tiivistää yhteen kirjaan, mutta tässä ei enää niin selkeästi tuntunut samalta ja lopullisesti sitä voi arvoida vasta viimeisen kirjan lukemisen jälkeen. Tämä ei myöskään tuntunut siltä, että kyseessä olisi vain joku väliosa trilogian alun ja lopun keskellä, vaan ihan itsenäiseltä kirjalta.
Tämä oli todella hyvä ja olisi kannattanut lukea jo paljon aiemmin, mutta siitähän ei voinut olla etukäteen varma. Tarina vei mukanaan ja harmitti, kun kirja loppui liian aikaisin. Tässä olisi ollut aineksia pidempäänkin kirjaan, kun joitakin asioita olisi voinut käsitellä tarkemminkin ja joistakin sivujuonteista saada enempi irti. Tätä voi kehua myös kielellisistä ansioista.
Kirjan tarina itsessään on mielenkiintoinen ja raikas, mutta Mintie Dasin tapa kirjoittaa ja tuoda asioita esille on hieman omituinen. Juoni on selvästi nuorille suunnattu, mutta kerrontatapa tuntuu paljon pienemmille kirjoitetulta. Tarinan päähenkilöt ovat välillä todella taitavia ja rohkeita, mutta toisinaan he vaikuttavat erittäin kokemattomilta. Kirjan kirjoitustyyli tuntuu hieman amatöörimäiseltä, mutta muuten tarina on kiinnostava ja jopa melko koukuttava. Kirja ansaitsee kyllä vähintään kolme tähteä, vaikkei se aivan suosikkeihini kuulukaan.
Kirja oli puhdasta mahtavuutta alusta loppuun. Juoni oli loistava ja erilainen, hahmot ihania ja omanlaisiaan ja toteutus todella erinomainen.
Ember oli hyvä päähahmo. Hän oli rohkea ja itsenäinen, mutta samalla hieman epävarma ja ujohko. Garrett oli ihana. Oli ihanaa, kun päähenkilön rakkaudenkohde ei ollut mikään itsevarma paha poika, joka saa kaikki tytöt levittämään reitensä heti ensitapaamisella. Vaikka rakastankin Jacea (Varjojen kaupungit), Patchia (Langennut enkeli), tai muissa kirjoissa olevissa pahoja, itsevarmoja poikia, niin on todella virkistävää ja ihanaa lukea myös siitä, että unelmien poika/mies voi olla myös ei niin itsevarma. Riley oli mielestäni hahmo, josta sai ensin sellaisen paha poika kuvan. Mutta kun kirjaa luki pitemmälle, kävikin ilmi, ettei hän ollutkaan sellainen, ja olin todella iloinen. Riley on myös todella ihana hahmo, ja olen hieman yllättynyt siitä, ettei tuleva kolmiodraama ainakaan vielä ärsytä minua. Ensimmäisen osan perusteella kumpi tahansa poika sopisi Emberille todella mahtavasti, ja odotan innokkaasti mitä sillä rintamalla tulee vielä tapahtumaan.
Taidan olla ainoita, jotka ei nauttinut tästä niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta Caravalista. Joka tapauksessa Valenda imaisi mukaansa niin kuin ensimmäinen tarina ja olin tietysti lumoutunut.
Sisko Donatella on kiinnostava vastapaino Scarlettille ja kirjasta olisi tullut ehkä pidempi jos sitä olisi jälleen kertonut Scarlett sillä jos Scar jää pohtimaan pitkään monen virkkeen ajaksi, niin Tella hyppää sen koommin ajattelematta. Itse ehkä pidän enemmän Scarlettista sillä osaan samaistua hänen epäröivään ja herkkään luonteeseen kuin huimapäisen ja villin Tellan. Garber tekee mukavaa työtä ja hän osaa kirjoittaa taianomaisia asioita ja tapahtumia tarinaansa. Mutta nyt niihin risuihin; Julianin hahmo sai yhä vereni kiehumaan! (olen varmaan tässäkin ainoa; lähes vihaan Juliania!) Mielestäni Garber tekee liiän mustavalkosia miespuolisia hahmoja; kaikki pojat Caravalin ihmeellisessä maailmassa tuntuvat olevan lipeviä, sydämiä särkeviä lihaksikkaita komeita ja valehtelevia poikia. Lisäksi petyin karvaasti kirjan lopussa. (lukeneet tietävät...)
Salamurhaajan oppipoika on todella monipuolinen ja kiehtova teos. Kirja etenee jännässä tahdissa ja tarina on todella koukuttava.
Kirjan hahmot ovat kaikki todella moninaisia ja tekevät tarinasta entistä kiinnostavamman. Fitz on kirjan alussa kuuden vanha, mutta hän varttuu melko epätasaista tahtia kirjassa, joten Fitzin ikää ei oikein koskaan tiedä tarkkaan. Muuten kirjasta löytyy reilusti ihania ja toisaalta taas turhauttavia hahmoja.
Ihan mahtava kirja! Mukavan pitkä ja niin mielikuvituksellinen että mietin miten joku tälläisenkin tarinan on keksinyt. Jos joku myy tätä kirjaa niin ostan!!
Keplo on maagisen realismin sävyttämä nuoren pojan kasvutarina. Tavallinen italialainen pikkukaupunki kansoittuu ties millä omalaatuisilla olennoilla, jotka seuraavat päähenkilön aikuistumista lomittuen sujuvasti "todellisuuden" kanssa. Teos voisi tällaisenaan sopia erityisesti teini-ikäisille, ja esimerkiksi sata ensimmäistä sivua kirjassa (eli sen ensimmäinen osa) voisi olla ihan hyvää koululukemistakin. Näkökulma on painottuneesti juuri pojan - nais- ja tyttökuvaus on aika kapeaa, mikä lienee osin kulttuurisidonnaistakin. Ehkäpä sen takia en itse oikein uppoutunut teokseen, vaikka sillä kirjallisia arvoja olikin. Yleisinhimillisyys pilkahteli vain toisinaan, vaikka elämän väistämättömään etenemiseen ja nuoren kasvukipuiluun suhtaudutaankin varsin armahtavasti.
Kirja ei tuntunut suomalaiselta luultavaksi siksi, että henkilöiden nimet eivät ole perinteisen suomalaisia ja miljöössä ei ole Suomeen sijoittuvia piirteitä. Kirjan tapahtumat ja ylipäätään sen maailma on outo. Jokin aiheuttaa ihmisten versottumista eli kasveja, jäkälää, sammalta, kaarnaa ym. luonnon kasvustoa puskee ihmisen ihosta pintaan. Mikä aiheuttaa versottumista ja mitä versottuneille lopulta tapahtuu, on mysteeri. Sitten on vielä uppo-outo Gowiwa niminen ilmiö, joka tuhoaa altaan kaiken. Sitä mikä se oikein on, saa ihmetellä läpi kirjan.
Sarjan toinen osa ei tuonut mitään uutta erikoista mukanaan, jotta tarina olisi innostanut erityisemmin. Juonessa ei ollut sellaista kiinnostavuutta ja mysteeriä, mikä olisi pitänyt otteessaan ensimmäisen osan tapaan. Tarinassa on enemmän toimintaa. Kerronnan formaattikin on jo eletty ja nähty. En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään – sellainen ihan OK. En ole varma jatkanko sarjaa eteenpäin - jäi cliffhangeriin. 3-
Rajattu ympäristö pystyttiin sulkemaan kuplaan, stasikseen, missä aika pysähtyy ulkopuoliseen reaaliaikaan nähden. Kuplat tuhoutuivat määrätyn ajan kuluttua eli näin pystyttiin siirtymään ajassa määrättömän pitkälle eteenpäin. Matkustusta tehtiin niin lyhyillä tuntien tai päivän mittaisilla hyppäyksillä kuin pidemmillä sadan ja tuhansien vuosien hypyillä.
Sotaa, sutinaa, seikkailuja on mikrokokoinen historia kirjallisuudesta eli kirjassa kerrotaan suomalaisen lukemistoviihteen – kioskikirjallisuuden ja lukemistolehtien – vaiheista.
Kirja on koottu aiemmin eri lähteissä esiintyneistä julkaisuista. Siksi osioiden sisällöissä on jonkin verran toistoa. En lukenut teosta orjallisesti kannesta kanteen. Osiot, joiden aiheisiin ei ole erityistä kiinnostusta meni selaamisvaihteella. Kiinnostavimmat spefiin liittyvät jutut löytyvät enimmäkseen kirjan loppupuolelta. Kirjassa esitellään mm. harvinaisia ja unohduksiin jääneitä teoksia, joita muutamia kiinnostaisi itsekin lukea. Kaikki esittelyssä olevat teokset eivät ole toimittajankaan mukaan hyvin kirjoitettuja, eikä välttämättä kestä (enää) lukemista.