Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Vedenalainen kaupunki on kahden scifin suurnimen, lukuisia palkintoja urallaan saavuttaneiden Jack Williamsonin ja Frederik Pohlin yhdessä kirjoittama Undersea trilogian aloitusosa. Sarjamuodosta huolimatta kirja on luettavissa täysin itsenäisenä teoksena. Tapahtumia käydään sotilaskoulussa Akatemiassa ja merenalaisissa kaupungeissa. Edeniitti on keksintö, jonka avulla voidaan neutralisoida vedenalainen suunnaton paine ja mahdollistaa syvyyksissä asuminen.
Kirjan lukemisessa ei kauaa mennyt, oli se sen verran koukuttavaa luettavaa. Jotkin kohtauksista olivat todella hämmentäviä ja tipuin välillä kyydistä, mutta kirjasta sai pian uudelleen otteen. Kerronta on uskottavaa ja vei hetkessä mukanaan.
Iltaruskon maa on kuuden kertomuksen kokoelma kuolevasta Maasta, missä ikivanha aurinko on hiipunut rubiininpunaiseksi ja himmeäksi. Maailman täyttää ylitsepursuava taikuus ja on demonien, aaveiden ja hirviöiden majapaikka. Taikuutta harjoittavat niin maagikot, taikurit ja velhot kuin myös roistot, mielipuolet ja vallan pitäjät. Kauniit neidot kuuluvat kuvastoon ja heitä esiintyy jokaisessa tarinassa – on viekasta noitaa, häijyä velhoa, naapurin tyttöä sekä sammiossa valmistettua.
Ei vitsi tämä oli hyvä! Tarkiaisen huumori on pettämätöntä. Loppua myöten nappiosuma! Vuoden paras.
Elina Rouhiaisen kirjoista tämä oli ensimmäinen lukemani ja aion lukea seuraavatkin Väen osat - pitkä aika seuraavan ilmestymiseenhän kun ei ole.
Kirja oli mielenkiintoinen ja piti otteessaan koko tarinan ajan. Vaikka en yleensä kotimaista kirjallisuutta tuppaa lukemaan, tämä ylitti odotukseni. Kirja oli kantaa ottava ja rajoja rikkova: täydellinen minunlaisilleni lukijoille.
Pidin paljon kirjan päähenkilöistä, eikä sivuhenkilötkään olleet huonoja. Juoni kulki koko ajan eteenpäin, eikä tylsiä sivuja ollut joukossa, vaan jännitystä riitti aivan ensimmäisestä sivusta lähtien. Yöunetkin jäivät vähäisiksi tämän kirjan seurassa, kun en vaan olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni. Mitään huonoa sanottavaa en kirjasta keksi ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Monitasoinen ja vahvatunnelmainen romaani, jossa on dekkari liittyy saumattomasti scifiin. Vaikka opus on kirjoitettu jo vuonna 1984 se ei ole juurikaan vanhentunut, vaan on jopa ajankohtaisempi kuin koskaan. Suosittelen kaikille hyvän tarinan ja rikkaan kielen ystäville. PS: hyvä yleistieto on bonusta tätä romaanisarjaa lukiessa.
Yritin lukea tätä, kun aiemmat osat oli ihan suhteellisen kivoja luettavia. Kuitenkin jo heti alussa rupesi tökkimään päähenkilön suhtautuminen omiin ystäviinsä. Siis se kiittämättömyyden määrä ja ilkeät kommentit sulkuihin merkittyinä oli ihan liikaa. Huvittavaa, miten päähenkilöstä aiemmissa osissa tehtiin niin kilttiä ja hyväsydämistä, mutta kuitenkin se menee ja vehtaa "poikaystäviensä" selkien takana ja halveksuu ystäviään. Loppu tähän kirjaan tämän sarjan lukeminen. Harmi kyllä, koska tykkäsin kirjojen ympäristöstä ja ideasta.
Huh huh mikä pläjäys. Kuuntelin tämän äänikirjana teoksen edetessä vuorotellen vauhdikkaasti ja välillä madellen. Kaikenkaikkiaan pidin teoksesta ja sen kerronnasta. Ei ollut liian kevyttä, eikä myöskään takertunut liiaksi yksityiskohtien kertomiseen jättäen riittävästi tilaa omalle mielikuvitukselle.
Otin kirjan luettavakseni koska ystäväni suositteli Netflixiin tulleena ohjelmana. Sen intron luettuani päätin lukea kirjan ensin, onnekseni tein niin. Nyt kirja on luettu ja kokemus oli niin mahtava etten edes tiedä pystynkö tarttumaan elokuvaversioon olleenkaan.
Kuoleman ikuistama on mielestäni tähän mennessä Eve Dallas sarjan paras kirja. Juoni on erinomainen ja hahmot ovat jo niin tuttuja, että heistä on alkanut pitää tosissaan. Murhaaja ei ollut mikään yllätys, olin arvannut tämän jo aikaisemmin. Voi sanoa, että Roberts paljasti hänet eräässä kohdassa, missä hän sai kohtuuttoman raivokohtauksen, kun Eve ei suostunut pidättämään yhtä epäiltyä. Siinä vaiheessa tiesin, että kyseinen henkilö on murhaaja, joten tämä on tähän mennessä ainoa sarjan kirja, missä olen tiennyt murhaajan jo aikaisemmin. Mutta se ei huonontanut kirjaa.
Kirja on paljon parempi kuin sarjan toinen osa, Uusikuu, ja melko samaa tasoa kuin Houkutus. Tässä osassa on reilusti romantiikkaa ja tapahtumia, mutta itse aloin välillä ärsyyntyä hahmoihin.
Edward ja Alice ovat aivan suosikkejani koko sarjassa, mutta päähenkilö Bella on kyllä välillä hieman ärsyttävä. Mielestäni hyvä päähenkilö osaa ongelmiin jouduttuaan selvitä edes jollakin tavalla itse, mutta Bella tuntuu niin kovin avuttomalta. Myös Jacob rasittaa välillä, mutta aivan eri syistä. Hän osaa kyllä pitää huolta itsestään, mutta Jacobin käyttäytyminen Bellan suhteen on todella turhauttavaa aika ajoin.
Mun täytyy nyt heti tähän alkuun tunnustaa, että mun odotukset tätä kirjaa kohtaan oli hyvinkin matalat. Takakansiteksti ei ihan vakuuttanut ja tartuinkin kirjaan "ihan vaan läpällä". Ajattelin saavani hyvät naurut jos ei muuta.
Uusikuu on kyllä mielestäni koko sarjan huonoin osa. Tässä on vähän sama rakenne kuin Houkutuksessa, jossa loppua kohden alkoi juonikin vasta tiivistyä kunnolla. Tässä teoksessa vain on paljon tylsempi keskiosa, kun Bella on niin masentunut ja kaikki tuntuu menevän huonosti.
Yösirkus on mahtava kirja. Jo pelkästään juoni on todella mahtava ja omanlaisensa. Mutta se toteutus... Täytyy myöntää, että takakannen perusteella luulin kirjaa hieman erilaiseksi, mutta se millaiseksi kirja lopulta paljastui, oli vielä paljon parempi mitä olisin voinut ikinä kuvitellakaan. Hahmot olivat mielenkiintoisia ja omanlaisiaan. Celian ja Marcon rakkaustarina oli todella mukava. Heillä oli ihana kemia, mutta heidän rakkaustarinansa oli kuitenkin kerrottu hieman erilailla mitä yleensä kirjoissa.
Tämä saaga jakaa ihmiset kyllä aivan kahtia: joko sitä rakastetaan aivan sydämen kyllyydestä eikä parempaa tarinaa ole tai tule koskaan olemaankaan tai sitten sarjaa vihataan ja haukutaan roskaksi. Mielestäni kirjoihin perustuvat elokuvat ovat pilanneet pahasti koko saagan maineen, mutta itse kirjoihin ei kannata suhtautua ainakaan aluksi kovin ennakkoluuloisesti. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet edes jotakin Twilightista ja jonkinlainen käsitys tarinasta ihmisillä on, mutta itse ymmärsin tarinaa paremmin vasta sen luettuani.
Eragon oli mahtavampi kuin oletukseni. Ensin kammoksuin sivumäärää, mutta siitä huolimatta ahmin kirjan suhteellise nopeasti.
Vaikka alku olikin hieman kliseinen, yksityiskohdat ja juonenkäänteet olivat mielenkiintoiset. Erityisesti pidin hahmojen ainutlaatuisuudesta.
Suomennoksessa oli muutamia kirjoitusvirheitä.
Maineikas kuollessaan on todella hyvä kirja. Kirja jatkaa onnistuneesti kutkuttavaa sarjaa komisario Eve Dallasista ja tämän rakkaastaan Roarkesta. Juoni on erinomainen ja aivan kuten edeltäjässäänkin, tässäkään murhaajaa ei arvaa, ennen ratkaisua.
Alku oli todella sekava eikä meinannut saada tolkkua koko kirjasta.Pikku hiljaa kirja eteni mutta hyppi eri aikakausissa ja tapahtumissa. Tässä kun mietin niin en enää edes muista miten kirja loppui. Siksi vain 2,5 tähteä.
Kirja ei yltänyt aivan edellisen osan tasolle ja lopussa lukeminen tuntui vähän takkuavankin. Siitäkin huolimatta kirja sisälsi paljon mielenkiintoisia kohtauksia ja juoni lipui hiljakseen eteenpäin. Jokaisessa Soturikissojen sarjassa on ollut yksi kirja joka tuntui enemmän junnaavan paikoillaan ja Tähtien enne -sarjassa se oli juurikin tämä.
No jaa.. Naisten viihdelukemistoa maustettuna pienellä "aikamatkustushassuttelulla". Vetävästi kirjoitetttuna tosin.
Alaston kuolema on hyvä ja koukuttava kirja. Selvitettävät murhat ja niiden tekijät eivät olleet helposti arvattavissa. Luin kirjan nopeasti, mutta huomasin, ettei kirjassa ollut sitä samaa mitä viiden tähden kirjoissa pitäisi olla. Eve oli hyvä päähahmo ja pidin myös Roarkesta. Mutta heidän molempien tunteita ei ollut kerrottu niin hyvin, mitä olisin voinut luulla. Olen kuullut Nora Robertsin olevan romantiikan taitaja, mutta olen todella pettynyt. Mielestäni kirjan romanttiset osuudet olivat hieman hataria ja varsinkin Even tunteet halun ja järjen häilyvästä rajasta oli todella tönkköä. Olen todella harras Sandra Brown fani, ja Robertsia pidetään useasti parempana romantiikan kirjoittajana kuin Brownia. Täyttä hevonkukkua, jos minulta kysytään. Siinä, missä Brown on mestari romanttisten tunteiden kirjoittamisessa, Roberts on ihan vasta-alkaja.
Maailmojen törmäys on Hurjien tarinoiden talo kirjasarjan kolmas ja viimeinen osa. Aloitin tämän sarjan lukemisen niihin aikoihin kun ensimmäinen osa ensimmäistä kertaa ilmestyi suomeksi ja muistan pitäneeni siitä silloin todella paljon. Toisen osan luin pari vuotta sitten ja vaikka se ei ollutkaan mielestäni lähelläkään ensimmäisen osan tasoa, se oli kuitenkin ns. ihan ok kirja ja senkin lukemisesta pidin.
Alkoi lupaavasti, mutta juonenkäänteet olivat mielestäni aika heppoisia, ehkä jopa vähän lapsellisia. Ei ollut mua varten, mutta ehkä sopiikin paremmin aika nuorille.
Elämä ja kuolema on periaattessa aivan sama tarina kuin Houkutus, vain sukupuoliroolit ovat vaihtuneet. Olin aluksi hieman skeptinen asian suhteen, mutta pidin siitä oikeastaan yllättävän paljon.
Hahmot tuntuvat melko erilaisilta, jonka takia tarinakin saa hieman uuden tyylin. Edith on mielestäni ihana hahmo, pidin hänestä melkein enemmän kuin Houkutuksen Edwardista. Molemmissa teoksissa on sama puute, joka itseäni häiritsee hieman: kaikki muut hahmot jäävät oikeastaan Bellan ja Edwardin, tai Beaun ja Edithin, varjoon. Sivuhenkilöitä on siis paljon, mutta heistä ei kyllä helposti selkoa saa.