Iltaruskon maa

varrella ja uppoutui kirjoihin. Hän luki L. Frank Baumia, Edgar Rice Burroughsia, Jules Verneä, lordi Dunsanya ja James Branch Cabellia. Weird Tales -lehdestä hän luki muun muassa C. L. Mooren ja Clark Ashton Smithin tieteis- ja fantasiatarinoita.

Lamakausi pahensi perheen taloudellista tilannetta ja Vance joutui lähtemään junior collegesta töihin. Hän työskenteli maatilalla, tehtaassa ja kaivoksilla. Sanojensa mukaan Vance kehittyi epäkäytännöllisestä älyköstä monien alojen taitajaksi ja päättäväiseksi kokeilemaan kaikkia elämänalueita. 1930-luvun lopulla Vance alkoi opiskella Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Kuuden vuoden aikana hän opiskeli aluksi kaivostekniikkaa, sitten fysiikkaa, journalismia ja englannin kieltä. Hän osallistui myös luovan kirjoittamisen kursseille ja yliopiston lehden toimittamiseen. Vance jätti yliopiston taakseen 1942. Insinöörit ja fyysikot vaikuttivat liian urautuneilta ja toimittajan työ olisi vaatinut keskinkertaisen tekstin tuottamista nopeasti. Vance työskenteli laivaston sähköasentajana Pearl Harbourissa ja laivanvarustamolla Kaliforniassa. Lyhyen aikaa hän opiskeli japania tavoitteenaan toimia armeijan tiedustelupalvelussa. Tämän hankkeen epäonnistuttua heikkonäköinen Vance opetteli ulkoa näöntarkastustaulun, jotta pääsi merimieheksi Tyynenmeren kauppalaivastoon.

Laivastossa Vancella oli aikaa kirjoittaa ja hän julkaisi ensimmäisen novellinsa 1945. Vuonna 1946 Vance tapasi Norma-vaimonsa. Vance työskenteli kirvesmiehenä, kunnes 1970-luvulta alkaen pystyi toimimaan kokopäiväisenä kirjailijana. Vance asui itse rakentamassaan talossa Oaklandin kukkuloilla. Hän piti myös asuntolaivaa ystäviensä kanssa ja matkusteli perheensä kanssa eri puolilla maailmaa. Hän antoi haastatteluita harvoin eikä osallistunut kirjojen markkinointiin tai kirjallisten piirien toimintaan. Hän luotti siihen, että kirjailijan työt puhuvat puolestaan ilman selittelyjä.

Luonnontieteellisen tieteiskirjallisuudet kehitelmät eivät ole tyypillisiä Vancelle, joka pikemminkin kuvaa ihmisyhteisöjä ja niiden kehitystä eri ympäristöissä. Vancen tyyliin liitetään usein olosuhteista seuraava ironia. Kaikki ihmiset ovat oman aikansa ja sen aatteiden luomuksia ja ainoastaan kuvittelevat hallitsevansa oikean tavan tarkastella ympäröivää todellisuutta. Vance sanoi: ”Kirjoitan koulutetulle, maailmaa nähneelle henkilölle jolla on jonkin verran tuntemusta elämästä paikallisesti ja kansainvälisesti – sekä aivot. Ja haluan saada nämä ihmiset kiinnostumaan ja ehkä myös silloin tällöin nauramaan, mutta myös hämmästymään joitakin keksintöjäni.” 

Vancen tunnetuimpiin luomuksiin kuuluu fantasia kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa Maa on kuolemassa sammuvan auringon alla ja tieteestä on tullut taikuutta. Auringon lopulliseen sammumiseen on aikaa ehkä pari vuosikymmentä. Sarjan ensimmäinen ja kuuluisin osa on Iltaruskon maa. Kirjan voi luokitella fantasiaksi tai tieteisfantasiaksi. Teoksen kieli on runollista ja täynnä outoja vanhanaikaisia sanoja. Kerronta ja ympäristö ovat surrealistisen värikkäitä. Vance kirjoitti novellit vuonna 1944 seilatessaan Tyyntä valtamerta, innoituksen antoivat merelliset auringonlaskut. Myöhemmin Vance palasi kuolevaan Maahan jatko-osien merkeissä. Vaikka teokset sijoittuvat nimellisesti samaan ympäristöön, tunnelma ei enää ole yhtä unenomainen, juoni on yhtenäisempi eivätkä kertomukset sisällä satunnaisia viittauksia lukuun ottamatta yhteisiä henkilöitä tai juonenkulkuja. Vuonna 1966 ilmestyneestä romaanista on suomennettu sen viides luku pitkänä novellina ”Pyhiinvaeltajat” (1966) valikoimassa Pimeyden linnake. Kuolevaan Maahan sijoittuu myös ”Morreion” (1973), joka on suomennettu valikoimaan Shoredanin kellot.

Lähteitä

Matti Rosvall: Jack Vance. Teoksessa Science fiction. Toimittaneet Juhani Hinkkanen ja Kai Ekholm. Kirjastopalvelu, 1990.
Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. Toimittanut Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu, 2003.
Portti 4/1998. Jack Vance -erikoisnumero.