Iltaruskon maa

Lamakausi pahensi perheen taloudellista tilannetta ja Vance joutui lähtemään junior collegesta töihin. Hän työskenteli muun muassa hedelmänpomijana, tehtaassa ja työläisenä kaivoksilla. Sanojensa mukaan Vance kehittyi epäkäytännöllisestä älyköstä monien alojen taitajaksi ja päättäväiseksi kokeilla kaikkia elämänalueita.

1930-luvun lopulla Vance alkoi opiskella Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä.
Kuuden vuoden aikana hän opiskeli aluksi kaivostekniikkaa, sitten fysiikkaa, journalismia ja englannin kieltä. Hän osallistui myös luovan kirjoittamisen kursseille ja yliopiston lehden toimittamiseen. Kaivosinsinöörin työ ei  Vancea kiinnostanut, fyysikot vaikuttivat aivan liian urautuneilta ja toimittajan työ olisi vaatinut keskinkertaisen tekstin tuottamista nopeasti.

Vance jätti yliopiston taakseen 1942. Heikko näkö esti armeijapalveluksen. Vance työskenteli laivaston sähkömiehenä Pearl Harbourissa  ja laivanvarustamolla Kaliforniassa. Lyhyen aikaa hän opiskeli japania tavoitteenaan toimia armeijan tiedustelupalvelussa. Tämän hankkeen epäonnistuttua hän opetteli ulkoa näöntarkastustaulun, jotta pääsi merimieheksi Tyynenmeren kauppalaivastoon.

Laivastossa Vancella oli aikaa kirjoittaa. Vancen varhaiset kirjoitelmat olivat olleet P. G. Wodehouse -jäljitelmiä, runoja ja tieteisnovelleja. Ensimmäisen novellinsa hän sai julkaistua 1945. Vuonna 1946 Vance tapasi Norma-vaimonsa. Vance työskenteli kirvesmiehenä, kunnes 1970-luvulta alkaen pystyi toimimaan kokopäiväisenä kirjailijana. Vance asui itse rakentamassaan talossa Oaklandin kukkuloilla. Hän piti myös asuntolaivaa ystäviensä kanssa ja matkusteli perheensä kanssa eri puolilla maailmaa. Matkojen aikana hän kirjoitti, Norma puhtaaksikirjoitti käsikirjoitukset. Vance sokeutui hitaasti. 90-luvulla hän kirjoitti näyttöruudun tekstiä suurentavan erikoislaitteen kanssa.

Vance antoi haastatteluita harvoin eikä pitänyt yhteyttä kirjoittajatovereihin. ”Kieltäydyn kylvämästä ympärilleni valokuvia, kuvauksia itsestäni, elämäkerrallisia yksityiskohtia, arviointeja tai tunnustuksia...”. Hän luotti vakaasti siihen, että kirjailijan työt puhuvat puolestaan ilman ylimääräisiä selittelyjä.

Luonnontieteellisen tieteiskirjallisuudet kehitelmät eivät ole tyypillisiä Vancelle, joka pikemminkin kuvaa ihmisyhteisöjä ja niiden kehitystä eri ympäristöissä. Vancen tyyliin liitetään usein olosuhteista seuraava ironia. Esimerkiksi teoksen Iltaruskon maa tapahtumat velhoineen ja taikoineen ovat huvittavia etenkin kun kertomuksen henkilöt yrittävät tulkita meidän aikaamme koskevia asioita. Vastaavasti kaikki ihmiset ovat oman aikansa ja sen aatteiden luomuksia ja ainoastaan kuvittelevat hallitsevansa oikean tavan tarkastella ympäröivää todellisuutta.

Vance on sanonut: ”Kirjoitan koulutetulle, maailmaa nähneelle henkilölle jolla on jonkin verran tuntemusta elämästä paikallisesti ja kansainvälisesti – sekä aivot. Ja haluan saada nämä ihmiset kiinnostumaan ja ehkä myös silloin tällöin nauramaan, mutta myös hämmästymään joitakin keksintöjäni.” Poliittisesti Vance on yksilöajattelija, joka sanojensa mukaan ei ole vasemmalla eikä oikealla eikä keskellä yhtään mitään.

Vancen tunnetuimpiin luomuksiin kuuluu fantasia kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa Maa on kuolemassa sammuvan auringon alla ja tieteestä on tullut taikuutta. Auringon lopulliseen sammumiseen on aikaa ehkä pari vuosikymmentä. Sarjan ensimmäinen ja kuuluisin osa on Iltaruskon maa. Kirjan voi luokitella fantasiaksi tai tieteisfantasiaksi. Teoksen kieli on runollista ja täynnä outoja vanhanaikaisia sanoja. Kerronta ja ympäristö ovat surrealistisen värikkäitä.

Vance kirjoitti novellit vuonna 1944 seilatessaan kauppalaivastossa Tyyntä valtamerta. Innoituksen antoivat merelliset auringonlaskut. Hän ei onnistunut myymään niitä yksitellen. Tuolloin tieteis- ja fantasiagenren kirjallisuutta myytiin kirjamuodossa vielä vähän, mutta pieni kustantaja julkaisi sen taskukirjasarjansa aloituksena vuonna 1950.

Myöhemmin Vance palasi kuolevaan Maahan jatko-osien merkeissä. Vaikka teokset sijoittuvat nimellisesti samaan ympäristöön, tunnelma ei enää ole yhtä outo ja unenomainen, juoni on yhtenäisempi eivätkä kertomukset sisällä satunnaisia viittauksia lukuun ottamatta yhteisiä henkilöitä tai juonenkulkuja.

Vuonna 1966 ilmestyneestä romaanista on suomennettu sen viides luku pitkänä novellina ”Pyhiinvaeltajat” (1966) valikoimassa Pimeyden linnake. Päähenkilönä on itsekeskeinen Cugel, joka käyttää itsestään nimitystä Cugel Nokkela. Hän on häikäilemätön varas ja huijari, joka jättää matkallaan jälkeensä petkutettuja ihmisiä ja hävitystä. Nimestään huolimatta Cugel ei ole niin älykäs kuin luulee ja epäonnistuu toimissaan usein. Cugelin kohtaamat ihmiset eivät yleensä ole sen parempia. Cugel ei ole pahantahtoinen ihminen, vaan hän yrittää selvitä hengissä vaikeassa maailmassa. Kuolevaan Maahan sijoittuu myös tapakomedian tyylinen ”Morreion” (1973), joka on suomennettu valikoimaan Shoredanin kellot.

Jack Vance on yksi harvoista kirjailijoista, jota arvostetaan sekä fantasian että science fictionin mestarina. Vance on muun muassa George R. R. Martinin suosikkikirjailija. Martinin mielestä Vancen tyyli on ainutlaatuista: kauniin eloisaa ja kuvallista. Martin toteaa Vancen ja Tolkienin olevan kirjailijoita, joiden luomissa nimissä on runoutta ja todentuntuisuutta.

Lähteitä

Matti Rosvall: Jack Vance. Teoksessa Science fiction. Toimittaneet Juhani Hinkkanen ja Kai Ekholm. Kirjastopalvelu, 1990.
Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. Toimittanut Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu, 2003.
Portti 4/1998. Jack Vance -erikoisnumero.

Linkkejä

Jack Vance. Wikipedia.
M. G. Soikkeli: Ihmisen paluu. Aikakone 5.7.1999.
Putte Wilhelmsson: Ihmisen paluu. Helsingin sanomat 6.8.1999.
Marko Ikäheimo: Ihmisen paluu. Kalaksikukko 1.12.2000.

Kuva: David M. Alexander.