aituriar - kirjahylly

Lue lisää ...

Nykypäiväluvut sen sijaan olivat parhaimmillaan mykistäviä. Samastuin kovasti Kirjailijaan, vaikka en ole kokenut elämässäni samanlaisia tuskia kuin hän, enkä tule koskaan kokemaankaan. Tämä osoittaa minusta Katja Ketun taituruuden saada lukijansa syvästi välittämään luomastaan fiktiivisestä hahmosta.

Haluan antaa erityiskiitokset Ketulle kahdesta asiasta: kertojavalinnasta ja kielestä. Kirjassa tohtoriwatsonmaisena havainnoivana kertojana toimii kissan hahmon ottanut ylimaallinen Tutkija, jolle on annettu tehtäväksi auttaa Kirjailijaa pääsemään yli lapsettomuuskriisistä. Kettu esittelee ratkaisun jo prologissa, joka onkin yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaani-introista. Ja mikä parasta, ratkaisu tuo kirjaan juuri sellaista kosmista maagisuutta, jota rakastan. 

Tosin mainitaan nyt, että on kirjassa kaksi muutakin, "vähäisempää" kertojaa. Kissa-Tutkija kuitenkin dominoi kerrontaa, mikä luo tarinalle kivan tasapainon.  

Ja kieli sitten, ohhoh, mitä siitä edes sanoisi. Ketun sanavarasto on epäilemättä poikkeuksellisen laaja jopa kirjailijaksi. Hän leikittelee Lapin murteilla, vuosisadan takaisilla puhetyyleillä ja moderneilla kieli-ilotulitteilla kuin sokerihumalainen lapsi siten, että tekstin lukeminen ärsyttää vain ani harvoin. Joo, välillä menee överiksi, mutta ilman muuta parempi näin päin.

Lue lisää ...

Tykkäsin melkein kaikista hahmoista, omalla tavallaan. Mei oli ykkössuosikkini. Ainoastaan Harry Potter -kirjojen Rita Luodikoa muistuttavaa Desdemonaa kohtaan tunsin vastenmielisyyttä. Hän sopi joukkoon halpana sometähdenlentona, jota päähenkilö Wallace ystävineen rakasti vihata. Mystinen Johtaja puolestaan oli ristiriitainen tapaus. Hienosti rakennettuja hahmoja kaikki tyynni.

Wallacen kehityskaari tosin oli lievästi epätyydyttävä. Työnarkomaanin lakimiehen sydän ja sielu puhdistuvat mielestäni turhan nopeasti. Olisi ollut uskottavampaa, jos Wallace olisi rimpuillut huonoista luonteenpiirteistään irti yksi kerrallaan tuskanparahdusten saattelemana.

Lisäksi TJ Klunella tuntuu olevan vaikeuksia päätellä tarinansa siististi. Hän on kuin puheenpitäjä, jonka kaikki jo luulivat lausuneen loppukaneettinsa mutta joka päättääkin vielä jatkaa ja tulee sitten sanoneeksi jotakin höpönpöpöä. Sama tauti vaivasi TTM:ää. Kirjan 30 viimeistä sivua estävät antamasta täysiä pisteitä muuten erinomaisen kauniille teokselle. Ah ja voi.

Lue lisää ...

Gillian McAllister on rakentanut poikkeuksellisen eläväiset henkilöhahmot. Tykkäsin koko perheestä, Jenistä, Kellystä ja Toddista. Löysin heistä kaikista jotakin itsestäni. Jen on todellinen arjen sankari, soturiäiti, joka on valmis tekemään äärimmäisiä tekoja lapsensa vuoksi. Jenin ja Kellyn keskinäisen kemian ilmentymät saivat minut välillä suorastaan kiemurtelemaan mielihyvästä.

McAllister ei päästä kirjassaan itseään helpolla. Juonikuvio, jossa aika kulkee jatkuvasti taaksepäin, luo vaikeuden johtolankojen pudottelulle lukijaa tyydyttävällä tavalla. Pieni ihme, ettei kirja paljasta mitään kriittistä liian aikaisin. Tai ei kai pitäisi olla ihme, kun ottaa huomioon, että tämä on McAllisterin seitsemäs romaani. Ammattitaito se on, joka kirjan sivuilla puhuu.

Ihan täysiä pisteitä ei tästä voi antaa aivan lopun vuoksi, joka ei oikein sovi tyylikkään tarinan kokonaisuuteen. Se tuntui melkein lapselliselta. Myös se, että lähes kaikki henkilöhahmot olivat fyysisesti virheettömän kauniita, häiritsi.

Oletko kyllästynyt perinteisiin jännäreihin ja trillereihin? Etkö ole koskaan välittänyt koko genrestä? Kokeile tätä, saatat löytää uuden ystävän.

Lue lisää ...

Niin. Frank Herbertin massiivinen avaruuseepos Dyyni käsittelee suurimpia kuviteltavissa olevia aiheita. Siltä osin sitä on pakko ihailla. 

Luin kirjan nyt toista kertaa ja sain melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja elokuvat nähtyäni siitä niin paljon enemmän irti. Ensilukemalla se lähinnä hämmensi. Mittakaavat olivat liian suuret käsitettäviksi. Tapahtumat sijoittuvat - mitä ihmettä - 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Nyt ymmärrän paremmin. 

Nyt ymmärrän, miksi Dyyniä toisinaan tituleerataan tieteiskirjallisuuden Taruksi sormusten herrasta. Molemmat kertomukset luovat lukijan mieleen universumin, Dyyni sen, joka on tulossa, ja THS sen, jota ei enää ole. Molempien vaikutus omassa lajityypissään on täysin ohittamaton. Vertaa vaikka Dyyniä ja Tähtien sotaa (Paul vs. Luke, Arrakis vs. Tatooine, jne.).

Joudun kuitenkin antamaan Dyynille miinusta henkilöhahmoista. En sen vuoksi, että henkilöt olisivat jotenkin epäuskottavia tai hatarasti rakennettuja. Ei, vaan siksi, etten pysty samastumaan oikeastaan yhteenkään heistä. Henkilöiden kautta Dyyni muistuttaa enemmän Tulen ja jään laulua, josta niin ikään puuttuvat puhtaat hyvikset ja puhtaat pahikset. Tulen ja jään laulusta on kuitenkin kokemukseni mukaan huomattavasti helpompi löytää henkilöitä, joiden puolesta jännittää, joiden rinnalla iloita ja surra. Dyyniä lukiessa en juurikaan jaksanut välittää, mitä Paulille, Jessicalle tai muille käy. He ovat jotenkin liian erilaisia kuin minä. Aivan eri tasolla, tavoittamattomissa. Puhuvat kuin filosofit tai munkit. Heissä ei ole riittävästi inhimillistä diversiteettiä.

Mutta se siitä. En halua päättää tätä arviota valittavaan sävyyn, koska kokonaisuudessaan Dyyni on ehdottomasti läpi vaeltamisen arvoinen, vaikka useampaankin kertaan. Sen sivuilta mukaan tarttuu inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta vuosien ja vuosikymmenten tarpeiksi.

Lue lisää ...

Mutta se kritiikistä, koska - rehellisesti - nautin Topias Haikalan viehättävästä ja tunteikkaasta romaanista hyvin paljon. Vaikka kirjassa oli aika paljon spefin kliseitä puhuvista eläimistä robottihuumoriin, niin oli joukossa myös jotakin aivan uutta. Kuten Aleksia piinaavat touhukkaat apinaolennot sekä tietenkin itse Varjokäärme, mystisyydessään lähestulkoon Ozin velhon veroinen hahmo. Lisäksi uskon, että Helsingissä asuville kertomus on erityinen tuttujen paikkojen ja paikannimien myötä. 

Romaani on myös huomattavan filosofinen. Aleksi pohtii keskenään ja kohtaamisensa hahmojen keralla kaiken pysymättömyyttä ja ohikiitävyyttä. Tarinassa on aimo annos buddhalaista maailmankatsomusta: elämä on kärsimystä, kaikki on harhaa ja täyden tietoisuuden tavoittelu on pyrkimyksistä pyhin, joka vapauttaa kärsimyksestä. Suorastaan rakastin lukea tällaista pohdiskelua, koska se on niin virkistävää vastapainoa nyky-yhteiskunnalle, jossa meitä uhkaa talutushihnan viettelevä houkutus. Kumman Aleksi valitsee, helpon vai oikean tien?

Kumman sinä valitset?